Kate Atkinson: Museon kulisseissa

Kate Atkinsonin vuonna 1995 ilmestynyt esikoisromaani on edelleen tuore ja viihdyttävä kuvaus 1900-luvun dramaattisista vaiheista kerrottuna yhden perheen ja sen elämään liittyvien ihmisten elämäntarinoiden kautta. Kauheista ja välillä tragikoomisista kohtaloista teos kertoo kevyen humoristisella otteella, joka loppua kohti vaimenee ja päästää ääneen myös liikuttavammat sävyt. Loppujen lopuksi lukijalle jää katarttinen tyyneys: "Menneisyys on kaappi täynnä valoa eikä tarvitse kuin löytää avain jolla ovi aukeaa."

Menneisyyden ovia aukoo kirjan minäkertoja Ruby Lennox. Hän on siitä merkillinen minäkertoja, että hän on samalla kaikkitietävä. Romaani alkaa Rubyn kuvauksella omasta siittämisestään, ja ensimmäisen kolmisenkymmentä sivua on äänessä tämä vielä syntymätön ja nimetön sikiö. Romaanissa viitataan pariin otteeseen Laurence Sternen Tristram Shandy -romaaniin, jonka ajassa poukkoileva kertojanote on varmaan yksi tämän Atkinsonin romaanin esikuvia. 

Kertoja-Rubylla ei ole myöhemminkään vaikeuksia hypätä milloin kenenkin sukunsa edustajan matkaan esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoihin tai pommituslennolle seuraavassa suursodassa. 

Eniten kertoja kuitenkin kulkee sukunsa naisten vierellä. Romaani kuvaa pienten autenttisilta tuntuvien yksityiskohtien kautta keski- ja työväenluokan naisten elämää Pohjois-Englannissa, suurimmaksi osaksi Yorkin kaupungissa. Saamme kuin puolihuolimattomasti tietoa, miten vaikkapa 50-luvun nainen, Rubyn äiti Bunty, hoiti perheensä ja ostoksensa, minkä nimisiä tuotteita hän käytti ja miten vietti päivänsä. Tätä romaania voi mainiosti lukea naisten mikrohistorioina.

Taloustyöt täytyy tehdä. Toisaalta lasten pitäisi leikkiä puistoissa - Bunty on lukenut naisen elämää käsittelevästä kirjastaan lapsenhoito-osuuden, "Pikkuisen kasvatus", ja siinä sanotaan niin - siksi raittiseen ilmaan on vastahakoisesti tuhlattava vähän aikaa, joten hän maksaa kallisarvoiset kuusi pennyä museon portilla ja takaa että me saamme ikiomaa raitista ilmaa.

Rubyn kaikkitietävyydellä on rajansa. Täydellisen kaikkitietävä ja kaiken paljastava kertoja olisikin luonnollisesti tylsä ratkaisu. Kertojan täytyy rajata tietojaan, jotta kerronnassa säilyy jännite. Oman elämänsä tärkeimmät asiat paljastuvat Rubylle vähitellen, ja tällä tavoin romaani säilyttää loppuun asti salapoliisiromaanin kaltaisen jännityksensä.

Sukutarinoissa on kiehtovaa seurata sitä, miten aiempien sukupolvien elämänvalinnat vaikuttavat myöhempiin ja kuinka jokin suvun piirre, ulkonäkö tai luonteen ominaisuus, pulpahtaa myöhemmin esille. Eipä ihme, että Ruby toteaa: "Yorkissa on liikaa historiaa, menneisyys on niin tupaten täynnä että toisinaan tuntuu kuin ei olisi tilaa eläville."

Kate Atkinson, Museon kulisseissa. WSOY 1997. Englanninkielisestä alkuteoksesta Behind the Scenes at the Museum (1995) suomentanut Leena Tamminen. Päällyksen kuva Sarah Perkins. Päällyksen typografia Kirsikka Mänty. 333 s.

------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 19: Kirjassa leikitään.

Jaan Kross: Professori Martensin lähtö

Ei tarvitse lukea kovinkaan monta kirjaa, kun jo tietää, että lähtö ei tarkoita pelkästään lähtöä. Ei tässäkään romaanissa. On olemassa pieniä lähtöjä ja sitten on se suurista suurin. Jos tässä tuli juonipaljastus, syyttäkää kirjailijaa. 

Ja nyt minä lähden. En suinkaan laahustavin kömpelöin kuusikymmentäneljävuotiaan salaneuvoksen askelin. Niin kuin meillä ikäiseni herrat enimmäkseen tapaavat kävellä. Vaan kuten olen lännessä katsellut nuorempien herrojen tekevän. En liioin keikaroiden, mutta silti ikävuosiini katsoen kevein, notkein, tenniksenpeluussa harjoitetuin askelin.

Pietarin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Friedrich Fromhold Martens, maailmankuulu oikeusoppinut, tekee tässä lähtöä Pärnun, lapsuusvuosiensa kotikaupungin, asunnostaan kesäkuun alussa vuonna 1909. Minämuotoinen romaani koostuu professorin mielenliikkeistä.

Millainen mielikuva syntyy romaanin päähenkilöstä? Arvostettu, oppinut, kilpailuhenkinen, hieman turhamainen? Erilainen kuin muut? Sivullinen?

Hän on matkalla kapearaiteisella "pikkupässin" vetämällä junalla ensin Valgan asemalle, jossa hänen on määrä vaihtaa Pietarin junaan ja matkustaa kotiin Kati-vaimon luokse Siestarjoelle. Hän on nukkunut huonosti ja joutunut turvautumaan unilääkkeeseen, sillä edellisenä iltana hänen tenniksenpeluutoverinsa, johtaja Christiansen, on hävityn pelin jälkeen - ehkä kostoksi - kiinnittänyt professori Martensin huomion tietosanakirjan lisäosan artikkeliin, jossa professorista annetaan kuva tsaarinvallan sylikoirana. 

Junamatkan aikana professori Martens käy ajatuksissaan läpi elämäänsä ja yrittää selvittää, kuka oikeastaan on Friedrich Fromhold Martens - tai Fedor Fedorovitš, tai Frédéric Frommhold, tai Priit. Mistä on kotoisin mies, joka on itseoikeutetusti läsnä tärkeissä kansainvälisissä kokouspöydissä? Mikä on sen miehen äidinkieli, joka ajattelee kahdeksalla kielellä? Onko hän ollut puolueeton tiedemies vai valtaapitävien liehittelijä? Millainen on pohjimmiltaan mies, joka toteaa: "Sillä olen perustanut kaikkeni tavanomaisen mestarilliseen hallitsemiseen"?

Pikkuinen pärnulainen Priit jäi varhain orvoksi, joutui - tai pääsi - Pietariin orpojen kouluun ja lahjakkuudellaan loi hämmästyttävän akateemisen ja valtiollisen uran. Useimmat elämäkerrat väittivät hänen polveutuvan baltiansaksalaisesta suvusta. Umpivirolaista taustaa ei pystytty edes kuvittelemaan.

Tsuh-tsuh - tsuh-tsuh - tsuh-tsuh - junan yksitoikkoisessa kolkkeessa professori Martensin ajatukset harhailevat ja sekoittuvat uniin. Hän on päättänyt, että kotiin päästyään hän ehdottaa vaimolleen täydellistä keskinäistä rehellisyyttä. Hän aikoo tunnustaa syrjähyppynsä ja uransa häpeälliset hetket. Jollain tapaa hänestä tuntuu, että täydellinen rehellisyys edes tätä yhtä ihmistä kohtaan suojaa häntä kuolemalta. Erillinen hakee yhteyttä. Välillä Kati-vaimo tuntuu  istuvan hänen vierellään junassa, ja professori puhuu hänelle, sitten Kati taas katoaa.

Nobelin rauhanpalkinnon saamatta jääminen vaivaa professoria. Hän olisi sen mielestään ansainnut paremmin kuin moni muu. Hän luo mielessään psykologisen teorian - komparatiivisen psykologian - joka perustuu siihen, että ihminen aina vertaa itseään toisiin ihmisiin. Näin hän erottaa kolme ihmistyyppiä: ylemmyydentyypin, alemmuudentyypin ja yhdenvertaisuuden tyypin. Tietenkin hän vertaa omaa teoriaansa Freudin persoonallisuusteoriaan. Hän toteaa kuitenkin selvänäköisesti, että ihminen aina valitsee ne asiat, joissa hän kilpailee. Johtaja Christiansenille hän häviäisi varallisuudessa, mutta saavuttaa ylemmyyden siinä, että voittaa tämän tenniksessä ja on onnistunut viettelemään tämän vaimon.

Unissa ja ajatuksissa professori Martens "muistaa" myös tapahtumia aiemmasta elämästään saksalaisena professori Georg Friedrich Martensina, joka eli 89 vuotta ennen häntä ja jonka ura ja elämänvaiheet hämmästyttävällä tavalla muistuttivat hänen omaa elämäänsä. Voisiko hänestä sanoa kuin saksalaisesta kaimastaan: pohjimmiltaan puolueeton  - im innersten inne unbeteiligt? G. F. Martens kuoli 64-vuotiaana. Voisiko myös kuolema kohdata heidät samassa iässä? 

Osalle matkaa professori Martens saa vaunuosastoonsa toisen matkustajan, nuoren naisen, joka on monessa suhteessa niin poikkeuksellinen ja kiehtova, että Martens pettyy kovasti, kun kuulee, ettei nainen jatka junassa Pietariin asti. Nuori virolainen nainen on saanut akateemisen koulutuksen Helsingissä. Hän on naimisissa suomalaisen kanssa. Ja hän on sosialisti. Tsaarin venäjää palvelleen mutta liberaalina itseään pitävän Martensin suhtautuminen sosialisteihin on uteliaan torjuva. Hän on tosin kerran livauttanut viilan vangitulle veljenpojalleen, vallankumoukselliselle Johannekselle.

Romaanin lopussa matkatoverin henkilöllisyys paljastetaan, mutta koska romaani jättää paljastuksen aivan loppuun eikä romaanin kääntäjä Juhani Salokannelkaan halua paljastaa henkilön nimeä esipuheessaan, en kerro sitä tässä. Jos haluat säilyttää yllätyksen, älä lue romaanin takakansitekstiä. Kustannustoimittajalle sattui ehkä paljastava lipsahdus tai hän ajatteli vauhdittaa kirjan myyntiä.

Jaan Krossin historiallisen romaanin henkilöillä on todelliset esikuvat, ja heistä kerrotaan omilla nimillään. Ymmärtääkseni teos perustuu poikkeuksellisen tarkkaan taustatutkimukseen. Kansainvälisiä kokouksia ja suurvaltasuhteita selvitellään perinpohjaisesti. Samalla se kuitenkin on myös fiktiota, professorin ajatuskuluista juuri tällä junamatkalla ei ole dokumentteja. Voidaan myös miettiä, missä määrin kirjailija Jaan Kross kirjoittaa omia ajatuksiaan professorin mietteisiin. Myös Jaan Kross oli koulutukseltaan kansainväliseen oikeuteen erikoistunut lakimies. Romaanin ilmestymisvuonna hän täytti 64 vuotta eli oli suunnilleen samanikäinen kuin professori Martens tässä romaanissa.

Martens siteeraa romaanissa omia kirjoituksiaan seuraavasti:

Konkreettisen valtion kansainvälisen uskottavuuden ja luotettavuuden ainoa todellinen kriteeri on ihmisen itsensätoteuttamismahdollisuuksien määrä, todenperäisyys ja koskemattomuus tuossa valtiossa.

Onko tämä oikeasti professori Martensin näpäytys tsaarin Venäjälle? Vai kirjoittaako Jaan Kross Neuvosto-Viron tilanteesta? Vuonna 1984, kun teos viroksi ilmestyi,  Viron itsenäisyys oli vielä seitsemän vuoden päässä tulevaisuudessa. Olipa ajatus alun perin kenen tahansa, tästedes se on myös minun. Sattumalta myös tämä lukija on 64-vuotias ja löytää tästä kirjasta yhtä ja toista itselleen läheistä.

Jaan Krossin kyydissä lukija tuntee olevansa turvallisella matkalla. Historialliset faktat ovat paikallaan, mutta ne eivät haittaa eläytymistä mielenkiintoisiin henkilöihin, jännittäviin tai kiihdyttäviin tapahtumiin ja kaikkiin aisteihin vetoaviin kuvauksiin.

Oma tutustumiseni Jaan Krossin teoksiin alkoi vuoden 1977 marraskuussa. Olin sinä syksynä ollut viron kielen jatkokurssilla, ja lopputentin suullista osiota varten piti lukea vironkielinen novelli ja keskustella siitä sitten viroksi kurssin innostavan ja vaativan opettajan, Liina Läänin, kanssa. Yhtenä pimeänä iltapäivänä lainasin Tampereen kaupunginkirjastosta vironkielisen novelliantologian, jossa minua eniten kiinnosti historialliseen aiheeseen perustuva novelli, jonka oli kirjoittanut joku Jaan Kross. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään.

Novellista kyllä pidin kovasti, mutta sen nimi ja sisältökin ovat kadonneet sinne minne viime vuoden lumetkin. Liina Lään piti valintaani onnistuneena, ja häneltä sain tietää jonkin verran myös Jaan Krossin siihenastisesta elämästä ja urasta. Tenttiin varattu aika tuntui loppuvan aivan kesken. Minulle jäi sellainen tunne, että Jaan Krossin takia sain suullisesta tentistä paremman arvosanan kuin haparoiva ja töksähtelevä viron taitoni olisi ansainnut.

Jaan Kross, Professori Martensin lähtö. WSOY 1986. Vironkielisestä alkuteoksesta Professor Martens ärasõit (1984) suomentanut Juhani Salokannel. Kansikuva: Urpo Huhtanen. 373 s.

---------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla.

Colm Tóibín: Mad, Bad, Dangerous to Know

Colm Tóibínin pienen elämäkertateoksen otsikko on tunnettu sitaatti. Näitä sanoja käytti Lady Caroline Lamb runoilijalordi Byronista. Toíbín ei kuitenkaan kerro Byronista eikä missään kohtaa edes viittaa tähän. Hänen kirjansa kertoo kolmesta isästä ja heidän kuuluisista pojistaan. Kirjan alaotsikkona on The Fathers of Wilde, Yeats and Joyce. Teos kaivaa esiin mielenkiintoista tietoa Irlannin kuuluisimpien kirjailijoiden perhetaustasta ja siitä, millainen vaikutus erikoislaatuisilla isillä oli vähintään yhtä erikoislaatuisiin poikiinsa. 

Tóibínin kirja alkaa erinomaisella esipuheella - oikeastaan esseellä - jossa kirjailija mielessään kulkee halki Dublinin kaupungin. Tuttu kaupunki muodostuu kerroksista: paikkoihin liittyy muistoja omista kokemuksista eri ajoilta, muilta kuultuja tarinoita, anekdootteja, kirjoista luettua. 

Miltä kuulostikaan pommi, joka räjähti South Leinster Streetillä vuonna 1974, kun nuori Colm istui kansalliskirjaston lukusalissa tuona perjantai-iltapäivänä? Tuossa on Finn's Hotel, josta James Joyce sai ainesta kahteen romaaniin ja toiseen mahdollisesti nimenkin. Siitä hotellista hän löysi myös elämänsä rakkauden. Nora Barnacle työskenteli hotellissa. Nuorten katseet kohtasivat, he juttelivat ja sopivat tapaavansa neljän päivän päästä sen talon edessä, jossa Oscar Wilden perhe oli asunut. Nora ei ilmaantunut paikalle. Pettynyt Joyce kirjoitti ihastukselleen epätoivoisia kirjeitä, ja kahden päivän päästä, 16. kesäkuuta 1904, Nora suostui tapaamiseen. 

Tuohon päivään James Joyce sijoitti yhdenpäivänromaaninsa, joka on suomennettukin jo kahdesti nimillä Odysseus (Pentti Saarikoski) ja Ulysses (Leevi Lehto). Nykyään 16. kesäkuuta on Dublinissa juhlapäivä, Bloomsday, joka on saanut nimensä Joycen romaanin päähenkilön, Leopold Bloomin, mukaan. Jokainen askel Dublinin kaduilla tuo Tóibínin mieleen omia tai luettuja muistoja.

Tóibín pohtii myös sitä kummallisuutta, että useimmat kuuluisat irlantilaiskirjailijat olivat protestantteja katolisessa maassa. Wilde, Yeats, Beckett, Synge, Bram Stoker, Shaw, Sean O'Casey - kaikki kastettuja protestanttiseen uskoon, josta he Tóibínin mukaan eivät uskoneet sanaakaan. "Mahtaa olla hauskaa olla uskomatta mihinkään, kun samaan aikaan maanmiehesi haluavat sinun painuvan Englantiin juuri sen uskonnon vuoksi, johon et usko." Eipä ihme, Tóibín toteaa, että Shaw rakasti paradokseja ja Wilde nautti hyväksyttyjen totuuksien kääntämisestä päälaelleen. 

An Eminent Victorian: Sir William Wilde

Oscar Wilden vanhemmat tunnettiin ulkonäöltä hyvin Dublinissa. Wilden näyttävän lapsuuskodin vastapäätä, toisella puolen katua, sijaitsi turkkilainen kylpylä (jossa Leopold Bloom käy Ulysses-romaanissa ja jossa Samuel Beckettillä oli tapana käydä isänsä kanssa). Dublinissa sanottiin, että Wildet eivät koskaan ylitä katua. He olivat nimittäin tunnettuja likaisuudestaan. Peseytyminen ei jostain syystä ollut suuressa huudossa Wilden boheemissa kodissa. Dublinilainen arvoitus kuului: "Miksi Sir William Wilden kynnet ovat niin mustat?" Vastaus: "Koska hän on raapinut itseään."

Tóibín johdattaa lukijan Oscar Wilden maailmaan kertomalla Readingin vankilasta, jonka sellissä Oscar Wilde kärsi vankeusrangaistuksen homoseksuaalisuudesta ja jossa Colm Tóibín vuonna 2016 luki viiden ja puolen tunnin aikana ääneen Oscar Wilden vankilakirjeen De Profundis. Luenta striimattiin yleisölle, joka saattoi myös ovisilmästä kurkistaa lukevaa kirjailijaa.

Oscar Wilden äiti, tyttönimeltään Jane Elgee, kirjoitti kansallismielisiä runoja kirjailijanimimerkillä Speranza. Yksi hänen nimettömästi julkaistu peloton englantilaisvastainen lehtikirjoituksensa aiheutti oikeusjutun ja olisi vienyt kirjoittajansa todennäköisesti telkien taakse, ellei lehden päätoimittaja olisi ottanut kirjoitusta omiin nimiinsä. Lopulta syytteistä luovuttiin, koska päätoimittaja oli kirjoituksen julkaisemisen aikaan todistettavasti ollut vankilassa, eikä varsinaista tekijää kovin innokkaasti haluttu kaivaa esiin, varsinkaan kun oli alkanut kiertää huhu, että kyseessä oli arvostettu rouvashenkilö. Jane Wilde oli kuuluisa myös teatraalisesta, liioitellun näyttävästä pukeutumisestaan. 

Oscar Wilden isä oli arvostettu matkakirjailija, amatööriarkeologi, luonnontutkija ja uudistusmielinen silmä- ja korvalääkäri Sir William Wilde. Molemmat Wilden vanhemmat olivat kiinnostuneet irlantilaisista kansantarinoista, kummituksista ja uskomuksista. Lady Jane julkaisi kaksi kokoelmaa kansantarinoita ja Sir William kansatieteellisen teoksen Irish Popular Superstitions. Molemmat olivat kiinnostuneet myös transylvanialaisista legendoista, ja on mahdollista, että nuori Bram Stoker sai idean Draculaansa vieraillessaan Wilden perheessä. 

Oscar Wilde joutui ongelmiin toteuttaessaan seksuaalisuuttaan. Hänellä oli suhde Alfred Douglas -nimisen nuoren aatelismiehen kanssa. Douglasin isä, Queensberryn markiisi, lähetti Wildelle kirjeen, jossa syytti tätä sodomiitiksi. Harkitsemattomasti Oscar Wilde nosti kunnianloukkaussyytteen markiisia vastaan. Oscar hävisi jutun, ja häntä vastaan nostettiin syyte homoseksuaalisuudesta. Wilde tuomittiin vankeusrangaistukseen.

Tóibín osoittaa, että myös Oscar Wilden isällä oli vaikeuksia sopeutua aikansa sukupuolimoraaliin. Joissain suhteissa isän ja pojan kokemukset olivat hämmästyttävän samankaltaisia. William Wildella oli ainakin kolme aviotonta lasta ajalta ennen avioliittoaan. Näistä vanhin, täysin tunnustettu, oli poika, josta myös tuli lääkäri ja joka työskenteli isänsä kanssa. Todelliset ongelmat alkoivat, kun muuan neiti Mary Travers julkaisi kirjoituksen, jossa hän antoi ymmärtää, että Sir William oli huumannut hänet kloroformilla ja sen jälkeen käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen.

Lady Jane Wilde nousi tulisieluisesti puolustamaan miestään ja kirjoitti Mary Traversin isälle sapekkaan kirjeen, josta puolestaan nostettiin kunnianloukkausjuttu. Jane Wilde hävisi jutun ja joutui maksamaan pienen korvauksen loukatulle osapuolelle sekä suuret oikeudenkäyntikulut, 2000 puntaa, joka nykyrahassa vastaa lähes neljännesmiljoonaa puntaa. Oikeudessa oli luonnollisesti tullut esille raskauttavia todisteita Sir Williamin syyllisyydestä, mutta häntä vastaan ei - ironista kyllä - nostettu oikeusjuttua, sillä kuten tuomari loppulausunnossaan totesi, sellainen juttu heitettäisiin ulos jokaisesta oikeussalista, koska Mary Travers ei ollut kertonut tapahtumista heti, kun ne olivat tapahtuneet ja koska hän oli jatkanut kirjeenvaihtoa Sir Williamin kanssa, ottanut tältä vastaan lahjoja ja jatkanut tämän tapailua. Yleiseksi käsitykseksi jäi, että Mary Travers oli ollut onnettomasti rakastunut Sir Williamiin.

Oikeusjuttu ei sanottavasti vaikuttanut Wilden perheen asemaan. He säilyttivät paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä. Edes tuomio ei sanottavasti heitä hetkauttanut, heillä oli varaa maksaa pyydetyt korvaukset ja monet heidän tuttavapiiristään olivat olleet vankilassakin radikaalien poliittisten mielipiteittensä vuoksi. Näin ollen myös Oscar Wildelle vankilatuomio ei ehkä ollut ihan niin paha kolaus kuin se olisi ollut toisenlaisessa perheessä kasvaneelle.

Millainen sitten oli isän ja pojan suhde? Ilmeisesti aika lailla etäinen kuten yläluokan perheissä yleensäkin tuohon aikaan. Tóibínin kirjassa välähtää kuitenkin myös toisenlainen kuva: Wilde vanhempi otti poikaikäisen Oscarin mukaan amatööriarkeologisille retkilleen. Kaikesta päätellen retket tekivät Oscariin suuren vaikutuksen, sillä kun hän haki myöhemmin opiskelijaksi Oxfordin yliopistoon, hän valitsi pääaineekseen arkeologian ja viittasi hakukirjeessään retkiin isänsä kanssa.

John B. Yeats: The Playboy of West Twenty-Ninth Street

Runoilija William Butler Yeatsin isä oli muotokuviin erikoistunut taidemaalari John B. Yeats. Hän oli tunnettu siitä, että hänellä oli vaikeuksia saada töitään valmiiksi. Hän oli myös valikoiva työtilausten suhteen: hän totesi itse, ettei pysty maalaamaan kuin niitä henkilöitä, joista hän pitää. Hän nimitti töitään "ystävyysmuotokuviksi". Omakuvaansa, josta oli määrä tulla hänen mestariteoksensa, hän maalasi yli kymmenen vuotta. Usein hän raaputti pois sen, mitä oli aiemmin maalannut, ja maalasi päälle uuden kerroksen. 

It was part of his restless, paradoxical spirit that he would spend more than a decade on a single image so that he could all the more capture a sense of spontaneity.

Omakuva oli kesken vielä taiteilijan kuollessa.

Puoliso Susan Pollexfen ei erityisemmin ymmärtänyt miestään eikä tukenut tämän taiteellisia pyrkimyksiä. Heidän tavatessaan John B. vielä tavoitteli lakimiehen ammattia. Perheeseen syntyi neljä lasta. Vanhimmasta, Jackista, tuli menestyvä taidemaalari ja kuvittaja; Williamin kirjailijaura oli kovassa nosteessa, tyttäret Lily ja Lollie huolehtivat välillä suurelta osin perheen toimeentulosta ompelu- ja opetustöillä, jotta perheen taiteilijat saivat rauhassa taiteilla. Myöhemmin Lily johti pientä kustantamoa. 

John B. Yeats jäi leskeksi vuonna 1900. Vuonna 1907 hän tunsi uransa ja elämänsä olevan umpikujassa ja kaipasi muutosta. Ystävät olivat keränneet hänelle rahaa Italian matkaa varten, mutta hetken mielijohteesta John B. Yeats matkustikin Yhdysvaltoihin. Hän oli tuolloin 68-vuotias. Hän ei koskaan enää palannut Irlantiin vaan kuoli New Yorkissa vuonna 1922. Koska loistavalta seuramieheltä katosi yhtäkkiä se seura, johon hän oli tottunut, hän alkoi pitää yhteyttä vanhaan kotimaahansa kirjeitse. Tóibínin mukaan hänestä tuli yksi aikakautensa parhaista kirjeiden kirjoittajista.

Isä John ja poika William olivat olleet eri mieltä lähes kaikesta, niin taiteesta, politiikasta kuin elämäntavoista, ja kumpikin oli pitänyt toista rasittavana, mutta kirjeissä he nyt pääsivät poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja oppivat arvostamaan toistensa näkemyksiä.

Suuri osa John B. Yeatsin kirjeistä kulki kuitenkin Rosa Buttille, jonka Yeats oli tavannut ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana. Hän piti Rosaa kauneimpana naisena, jonka hän oli koskaan nähnyt. Rosa ei ollut avioitunut, ehkä osittain siksi, että oli luonteeltaan hyvin ujo, osittain siksi, että katsoi velvollisuudekseen nuoremmista sisaruksistaan huolehtimisen. Johnin Susan-vaimon kuoleman jälkeen John ja Rosa aloittivat kirjeenvaihdon, joka jatkui tiiviinä varsinkin Johnin Amerikkaan muuton jälkeen. Nämä kaksi jo hyvin kypsään ikään ehtinyttä ihmistä loivat kynällä ja paperilla ja valtameri välissään poikkeuksellisen intiimin suhteen. Yeats piti sitä avioliittona, vaikka he Yeatsin Amerikkaan lähdön jälkeen eivät koskaan tavanneet eikä heillä ilmeisesti ollut fyysisesti läheistä suhdetta ennen sitäkään.

Once he was installed in New York, Yeats began to write to her about the relations between them not as something that might have been, but rather as something alive and vivid, as though they were young still and had all the time in the world and these letters were part of a courtship. He seemed to enjoy writing openly about his physical passion for her, knowing that she would disapprove of his explicit tone.

On jotain hellyttävää siinä, että 76-vuotias rakastaja kirjoittaa suunnilleen samanikäiselle rakastetulleen: "Do you think I would have fallen in love with you if there was not plenty of Venus? It was Venus herself that decorated you with the breasts in which I take such delight." 

Rosa Buttin kirjeet eivät ole säilyneet, joten emme tiedä, miten Rosa suhtautui Yeatsin avoimuuteen. Yhdessä kirjeessä Yeats kuitenkin siteeraa neljä sanaa, joita Rosa oli käyttänyt. Nuo sanat olivat: "My dear old lover". Jotain Rosan suhtautumisesta kertoo sekin, että vaikka rakastavaiset olivat luvanneet toisilleen hävittävänsä toistensa kirjeet, Rosa ei pitänyt lupaustaan.

Tässäkin tapauksessa pojan elämässä oli variaatio isän elämästä. Runoilija William Butler Yeatsin kaukorakkauden kohde oli Maud Gonne, näyttelijä, tasavaltalaisaktivisti ja suffragetti. W.B. Yeats kirjoitti ihailemalleen naiselle näytelmärooleja ja runoja ja kosikin tätä neljä kertaa, mutta ei saanut kaipaamaansa vastarakkautta. Yhden yhteisen yön he kuitenkin tiettävästi viettivät, ja siihen oli Williamin tyytyminen.

The Two Tenors: James Joyce and His Father

James Joycen isä, John Stanislaus Joyce, opiskeli aluksi lääketiedettä ja nautti opiskeluaikanaan erityisesti amatööriteatterista ja laulamisesta. Hänellä oli kaunis tenoriääni. Opiskelut jäivät kesken ja John Stanislaus puuhasi monenlaisissa sihteerin töissä ennen kuin päätyi veronkantajaksi Dubliniin. Työ ei ilmeisesti ollut kovin vaativaa ja jätti paljon aikaa rattoisaan seurusteluun ystävien kanssa kaupungin pubeissa. Vähän ennen viran saamista John oli mennyt naimisiin May Murrayn kanssa. Johnin äiti jätti pojalleen perinnöksi myös kuusi vuokra-asuntoa Corkissa. Nuoren perheen talous näytti vakaalta.

Esikoisen, Jamesin, jälkeen katoliseen perheeseen syntyi vielä yhdeksän lasta. John Stanislauksella oli epäilemättä siis paljon menoja. Kun tähän yhdistyi jonkinlainen näyttämisen halu ja taipumus elää yli varojensa, John Joycen perhe oli pian pulassa. 44-vuotiaana hän menetti virkansa ja joutui jälleen etsiskelemään satunnaisia töitä. Corkin kiinteistöt oli pakko myydä. Taloudellisissa paineissa teräväkielinen ja verbaalisesti notkea isä ei säästellyt perhettään. Varsinkin vaimo ja esikoispoika saivat kuulla kunniansa.

James Joycen veli, Stanislaus, kirjoitti kaksi muistelmateosta perheen elämästä. Hän syytti John Stanislaus Joycen juopottelua, väkivaltaisuutta ja holtitonta elämänasennetta perheen vaikeuksista. Karmean kuvan hän antaa tilanteesta, jossa John vielä Mayn kuolinvuoteen ääressä solvaa ja kiroaa vaimoansa, joka puolestaan vielä viime hetkillään yrittää puolustella miestään. 

James Joyce oli nuoruudenteoksessaan Stephen Hero samalla tuomitsevalla linjalla, mutta myöhemmin hän pyrki antamaan isästään tasapuolisemman kuvan ja ilmeisesti pystyi myös jossain määrin samastumaan tähän. Myös James Joyce oli taitava tenori, jolla oli vaikeuksia saada rahat riittämään ja joka joutui usein kääntymään ystävien puoleen rahapulassaan.

Palaan vielä hetkeksi Colm Tóibínin esipuheen dublinilaistunnelmiin. Ne toivat mieleen oman ainoan Dublinin vierailuni yli kymmenen vuoden takaa. Pohjois-Irlannin Belfastissa olin käynyt jo aiemmin, joten Guinness oli kyllä tullut tutuksi. Minulle Dublin luonnollisesti näyttäytyi aluksi vain pintana, kuten jokainen uusi kaupunki. Sen historialliset kerrokset alkoivat nopeasti kuoriutua esiin, kun ymmärsin asuvani hotellissa, jossa Irlannin tasavaltaa tavoittelevat kapinalliset pitivät päämajaansa vuoden 1916 pääsiäiskapinan aikaan ja jonka ikkunasta Michael Collins tulitti englantilaisjoukkoja. Michael Collins oli tullut minulle tutuksi elokuvasta, jossa häntä esittää Liam Neeson. Parin korttelin päässä hotellista oli muistopuutarha Garden of Remembrance niille, jotka antoivat henkensä taisteluissa Irlannin vapauden puolesta, ja aivan puiston laidalla oli Dublinin kirjailijamuseo. 

Vieraan kaupungin historialliset kerrokset eivät koskaan tule täysin esiin. Suomen kaupungeista ainoastaan syntymäkaupungillani Joensuulla on minulle historiallista syvyyttä. Tiedän, mitä nykyisten rakennusten paikalla ennen oli, ja aika moneen paikkaan liittyy tärkeitä muistoja. Oulu on jäänyt minulle tässä suhteessa litteäksi, vaikka olen täällä asunut jo lähes 30 vuotta.

Paikkakunnan pitkäaikaisille asukkaille historia on itsestäänselvästi läsnä. Kun 1980-luvulla olin saanut työpaikan Ilomantsista ja kyselin puhelimella, miten löydän ammattikoulun toimiston, sain vastaukseksi: "Sehän on siinä entisen meijerin talossa."

Colm Tóibín, Mad, Bad, Dangerous to Know: The Fathers of Wilde, Yeats and Joyce. Penguin Books 2019. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2018. 186 s.

----------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta.

John Lanchester: Nautinnon hinta

Komiikasta ja makaaberista syntyy viihdyttävä yhdistelmä, varsinkin kun niihin vielä liitetään snobin ylimielinen ja hienosteleva kertojanääni. Tämän John Lanchesterin esikoisromaanin kertojana toimii Tarquin Winot, joka nimittää itseään taiteilijaksi, vaikka meille lukijoille vasta asteittain paljastuu hänen taiteensa laatu.

Ja vielä kirjan arkkitehtuurista. Kirja on rakentunut kirjoittamisaikojen ja -paikkojen mukaan. Loppukesästä päätin pitää lyhyen loman ja matkustaa etelään halki Ranskan, mikä on, kuten lukija tulee huomaamaan, minun henkinen (ja osan vuotta myös aktuaalinen) kotimaani. Päätin panna matkani varrella paperille ajatuksiani ruoasta ottaen vinkkejä ympärilläni olevista paikoista ja tapahtumista yhtä lailla kuin muistoistani, unistani, haaveistani, siis keittää kokoon jotakin synergisesti muunnellen makuja ja ainesosia kuin täydellistä lihapataa valmistettaessa.

Heti käy ilmi, että Tarquin Winot on ruoanlaiton ja makujen taitaja. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti nauttimiaan ja valmistamiaan aterioita. Osa resepteistä toi oikeasti veden kielelle, osa vaikutti pikemminkin korkean keittotaidon parodioilta. Ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei kertojaan voi luottaa. 

Ranskan kiertomatkan tarkoitus paljastuu meille vain vähitellen. Ensin lukija joutuu vain ihmettelemään. Miksi hän vaihtelee vuokra-autoa? Miksi hän pukeutuu valepukuihin? Miksi hän tuntuu seuraavan häämatkalla olevaa pariskuntaa? Ja ennen kaikkea: miksi lähes kaikki läheiset ihmiset, joita hän muistelee, ovat kuolleet epäselvissä olosuhteissa?

Henkilö, jota Tarquin Winot seuraa, on Laura Tavistock, nuori tutkija, joka valmistelee tutkimusta Tarquin Winot'n menestyneestä kuvataiteilijaveljestä. Bartholomew-veli on menehtynyt sienimyrkytykseen. Tarquin vähättelee veljensä taidetta; kuten on jo käynyt ilmi, hän pitää itseään perheen todellisena taiteilijana. Omahyväisyysharhoissa ja sairaalloisessa mustasukkaisuudessa elävä Tarquin haluaa uskoa, että Laura todellisuudessa on kiinnostunut hänestä, Tarquinista. Lauran avioliitto ja häämatka sulhasensa Hugh'n kanssa on loukkaus hänen itsetunnolleen.

Tästä romaanista on todella vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa sen juonesta. Kyllähän sinä jo tuosta edellä kerrotustakin olet voinut päätellä yhtä ja toista. Kyllä, Tarquin Winot on sarjamurhaaja.  Hänen mielestään murhaaja ei ole epäonnistunut taiteilija, vaan taiteilija on epäonnistunut murhaaja. Se, onko hän murhaaja vain mielikuvituksessaan vai myös todellisuudessa, jää lopulta lukijan ratkaistavaksi. Romaani antaa ainekset molempiin tulkintoihin. Romaanin loppupuolella Tarquin Winot kertoo "hylätystä suunnitelmastaan", romaanista, jota hän ei ole kirjoittanut, mutta jonka mielestäni tulin juuri lukeneeksi. Hyvään romaaniin on usein kirjoitettu myös sen esteettinen teoria. Samalla tämä luonnollisesti on parodia romaanin analyysista.

Alun alkaen kepeä efekti, koomisen inkongruentti ja nerokkaasti keksitty, kasvaisi intensiteetissään; vähitellen juonen stabiliteetin ja henkilöhahmojen karistessa ja kaikkien varmojen asioiden kadotessa työ muuttuisi hämmentävämmäksi, emootioiden ja ahdistuksen pohjavirta muuttuisi selkeämmin läsnäolevaksi ja samaan aikaan epäselvemmäksi, kunnes tympiintyneet lukijat pystymättä enää ymmärtämään mitä heissä tai tarinassa tapahtuu, mutta kykenemättä toisaalta lopettamaan lukemistakaan, seuraavat henkilöiden etäpesäköitymistä joksikin toisiksi, juonen, rakenteen, liikkeen, itsensä romahtamista, niin että kun he viimein laskevat kirjan kädestään, he tajuavat vain olleensa päähenkilöinä jossakin syvässä ja väkivaltaisessa unessa jonka perimmäinen tarkoitus on heidän parantumaton epämukavuutensa.

Romaani pursuaa mielenkiintoista gastronomista pikkutietoa ja ihastuttavia anekdootteja sekä koomisia yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan nautittavaa luettavaa, kaunokirjallista leikkiä. Yhteiskunnallista kantaaottavuutta tai syvää eettistä merkitystä tästä kirjasta on turha etsiä, ellei siksi lasketa lukijan "parantumatonta epämukavuutta" kirjallisen parodian äärellä.

Romaanin suomalainen nimi Nautinnon hinta on näkökulmaltaan hieman vinossa. Alkuperäinen nimi The Debt to Pleasure on lainaus toiselta herkkusuulta, Maun fysiologian kirjoittajalta Jean-Anthelme Brillat-Savarinilta ja tarkoittaa mielestäni sitä, että olemme nautinnolle (ja itsellemme) velkaa pyrkimyksen täydelliseen makuelämykseen. Tämän romaanin nimenä voisi kyllä olla myös Velka Nabokoville, sillä niin selvästi tässä seuraillaan Humbert Humbertin jäljillä. "Murhaajaan voi aina luottaa, jos oikukkaasta proosatyylistä on kysymys", todetaan jo Lolitan ensimmäisessä kappaleessa.

Kristiina Rikmanin käännös on erinomainen. Kertojan kiemurainen kieli kääntyy pakottomaksi suomen kieleksi. On väärin nostaa esiin ainoa huomaamani virhe - vuokra-autossa on käsivaihteet, ei käsikirja - mutta minkäs teet, kun kissa vaan nostaa häntäänsä. Kääntäjää ei voi moittia siitä, että romaanissa oli myös useita ikäviä tavutusvirheitä (maantiet-eellisesti, angloran-skalainen), mikä pistää miettimään, onko oikoluku nykyään ihan vain koneiden työtä.

John Lanchester, Nautinnon hinta. WSOY 1997.  Englanninkielisestä alkuteoksesta The Debt to Pleasure (1996) kääntänyt Kristiina Rikman. 227 s.

--------------------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 44: Kirjassa on reseptejä.

Leo Tolstoi: Ivan Iljitšin kuolema

Tolstoin kertomus kiertelee varsinaista aihettaan aluksi kuin haukka saalistaan. Oikeusistunnon väliajalla oikeuden työntekijät saavat työhuoneeseensa tiedon kollegansa Ivan Iljitš Golovinin kuolemasta. Tolstoin kaikkitietävä kertoja tutkii paikalla olevien mielenliikkeitä uutisen jälkeen. Myötätunto ei ole päällimmäisenä kenelläkään; useimmat ajattelevat avautunutta mahdollisuutta edistää omaa tai jonkun sukulaisen virkauraa. 

"Otti ja kuoli; minäpä en", ajatteli tai tunsi jokainen. Ivan Iljitšin lähituttavat, niin sanotut ystävät, tulivat samalla myös ajatelleeksi, että heidän täytyi nyt täyttää erittäin ikävät säädyllisyysvelvoitteet ja käydä panihidassa ja surunvalittelukäynnillä lesken luona.

Seuraavaksi kertomus kaartaa jo hieman lähemmäs ja havainnollistaa tilanteen edellyttämää velvollisuuden täyttämistä ja surun näyttelemistä kuvaamalla Ivan Iljitšin lähimmän ja pitkäaikaisimman tuttavan, Pjotr Ivanovitšin, vierailua surutalossa. Pjotr Ivanovitšin ajatukset liikkuvat sen ympärillä, onko hän tehnyt tarpeeksi ristinmerkkejä vai kenties sittenkin liikaa ja ehtisikö hän vielä illalla korttipelipöytään. Kyllä ehti - mikä helpotus!

Vasta sen jälkeen, kun Tolstoi on tehnyt selväksi, että ihmisen kuolema ei suuresti liikuta muita kuin kuolevaa itseään, tarina iskee kiinni itse Ivan Iljitšiin. Aluksi kerrotaan hänen virkauransa ja elämänsä vaiheet, joissa johtoajatuksena on viettää "kepeää, miellyttävää, iloista ja aina sovinnaista ja seurapiirien hyväksymää elämää".  Sovinnaisuus ja seurapiirien hyväksyntä toistuu elämäkerrassa monta kertaa, mutta siitä, mitä Ivan Iljitš itse todella haluaa, hänen intohimoistaan, meille kerrotaan melko vähän. Avioliitto, jossa on aluksi ollut rakkauttakin, on osoittautunut riitaisaksi. Ivan Iljitšin intohimot näyttäytyvät omituisen negatiivisina, harmien välttämisenä ja mahdollisuutena tuhota.

Hänen tavoitteensa oli vapautua yhä enemmän näistä harmeista ja tehdä niistä vaivattomia ja sovinnaisia; siihen hän pääsi viettämällä yhä vähemmän aikaa perheensä kanssa, ja kun hänen oli pakko olla perheen kanssa, hän pyrki varmistamaan asemansa sivullisten läsnäololla. Tärkeintä Ivan Iljitšille kuitenkin oli työ. Työmaailmaan hän suuntasi kaiken kiinnostuksensa. Ja tämä kiinnostus nieli hänet. Vallantunto, mahdollisuus tuhota kenet tahansa, tärkeys, ulkoinenkin, hänen astuessaan oikeuteen ja tavatessaan alaisiaan, menestys ylempien ja alempien edessä ja ennen kaikkea taito käsitellä oikeusjuttuja - kaikki tämä tuotti hänelle iloa ja täytti hänen elämänsä ystävien tapaamisen, päivällisten ja vistin ohella. Niinpä Ivan Iljitšin elämä eteni ylipäänsä niin kuin sen hänestä pitikin edetä: miellyttävästi ja sovinnaisesti.

Ivan Iljitšin virkaura saa potkun ylöspäin, Pietariin, jossa hän vaimon kanssa tehdyn sovinnon innoittamana itse valmistelee perheen uutta asuntoa täysin samanlaiseksi kuin muillakin virkamiehillä on. Näyttäessään hidasälyiselle työmiehelle, kuinka haluaa tapetit ripustettavan, Ivan Iljitš putoaa tikkailta ja satuttaa kylkensä ikkunan kahvaan. Tästä alkaa hänen sairautensa.

Aluksi tauti ilmenee lievänä kipuna ja outona makuna suussa ja se on helppo jättää huomiotta. Vähitellen kivut lisääntyvät. Lääkärit eivät löydä selvää syytä, arvellaan umpisuolta tai munuaisen irtoamista. Lukijasta näyttää, että Ivan Iljits itse synnyttää oman sairautensa niin kuin Josef K oman oikeusjuttunsa. Lääkkeet tuntuvat tähän tautiin tehottomilta; morfiini antaa ajoittaista rauhaa. 

Hirvittävä kuolemanpelko riivaa Ivan Iljitšiä. Hän käy läpi kaikki vakavan taudin psykologiset vaiheet: kieltämisen, toivon, vihan, masennuksen. Hyväksyminen tekee kuitenkin tiukkaa. Hiukan lohtua tuo nuoren palvelijan, Gerasimin, kosketus, kun tämä valittamatta pitelee herransa jalkoja sylissään yökaudet. Kuolemanpelon tuska tuntuu kiihdyttävän fyysisiä kipuja.

Ivan miettii elämäänsä ja sen valintoja. Oliko hän elänyt oikein? Oliko lapsuuden onnenhetkien jälkeen jossakin kohta, jossa elämä oli lähtenyt väärälle tielle?

Kuolinkamppailun viimeisillä hetkillä Ivan Iljitš myöntää itselleen eläneensä väärin, mutta että se on vielä korjattavissa. Kuolemanpelko väistyy ja Ivan näkee rakastavan poikansa kyyneleet ja vaimonsa surun ja hänen käy heitä sääliksi. Hän yrittää pyytää anteeksi vaimoltaan, mutta sanat puuroutuvat käsittämättömiksi. "Mikä riemu!" ovat hänet viimeiset ääneen lausutut sanansa.

Tolstoin pieni romaani on yritys taiteen keinoin ja ilman opettavaisuutta kuvata sitä näkemystä, jonka Tolstoi oli omaksunut kuolemasta. Tähän kirjaan on liitetty myös kooste Tolstoin kuolemaa käsittelevistä kirjoituksista, joissa hän määrittelee, että kuolema voi olla jotain näistä:

a) tietoisuuden katoaminen, kuin syvä uni ilman unennäköä; b) hengen siirtyminen olennosta toiseen; c) erillisenä olentona olemisen lakkaaminen ja sulautuminen Jumalaan.

Hän toteaa, ettemme tiedä, mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta voimme suhtautua tulevaan luottavaisesti.

Ihmisen elämä on joukko muutoksia, joita emme aina ymmärrä. Jos uskomme, että kaikki, mitä meille on elämässämme tapahtunut, on ollut meille siunaukseksi, emme voi olla uskomatta, että se, mitä meille tapahtuu kuollessamme, on myös siunaukseksi.

Romaanissa on myös toinen liite: Torsti Lehtisen essee Vihreän sauvan salaisuus, jossa Lehtinen liittää Tolstoin kuolemapohdiskelut elämäkerralliseen ainekseen. Tolstoi oli nähnyt kuoleman poikkeuksellisen läheltä: hän menetti äitinsä alle kahden vuoden ikäisenä ja isänsä ennen kuin oli täyttänyt kahdeksaa. Hän myös joutui seuraamaan monen oman lapsensa kuolemaa.

Arkkiatri Risto Pelkonen täyttää tänään 90 vuotta. Ne lääkärit, jotka tunnen läheisesti, ovat ammattikuntansa vanhimman tavoin syvällisiä lukuihmisiä. Myös tämä Tolstoin pieni romaani sopisi mainiosti jokaisen lääkärin tai lääkäriksi opiskelevan luettavaksi. Parnassoon alkuvuodesta antamassaan haastattelussa Pelkonen korostaa kaunokirjallisuuden, musiikin ja taiteiden tärkeyttä kokonaisvaltaisessa ajattelussa. Aivan kuin Ivan Iljitšin tarina mielessään hän toteaa:

Minulle humanismin merkitys on, että se herättää kysymyksiä ihmisenä olemisesta. Ja kirjallisuus on sen ajattelun keihäänkärki. Kirjallisuus ja muut taiteet auttavat ymmärtämään, mitä on kärsimys, ja avaavat tien hyvyyden etsimisen eetokseen. Kuulostaa hassulta, koulupoikamaiselta, mutta siitähän on kyse. Ei näistä peruskysymyksistä pääse irti.

Vaikka tämä kirjoitus tuskin sattuu hänen silmiinsä, toivotan onnea ja paljon sykähdyttäviä lukutuokioita arkkiatri Risto Pelkoselle! 

Leo Tolstoi, Ivan Iljitšin kuolema. Basam Books 2001. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Smert Ivana Iljitša (1886) suomentanut Eero Balk. 112 s.

-------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.

Cyril Connolly: The Rock Pool

Ensimmäisen maailmansodan aikana nuoruutensa elänyt sukupolvi tunsi menettäneensä ne ihanteet ja kokemukset, jotka kuuluvat nuoruuteen. Toisaalta monet heistä tunsivat sodan jälkeen olevansa hukassa maailmassa, jossa vanhat arvot eivät tuntuneet enää pätevän. "Kadotetusta sukupolvesta" puhuminen oli varmaan oikeutettua. Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee (1926) kuvasi osuvasti sodan arpeuttaman sukupolven tuntoja.

Cyril Connollyn (1903 - 1974) The Rock Pool (1936) on melko myöhäinen, brittiläinen lisä kadonneen sukupolven kuvauksiin. Connolly tunnetaan parhaiten esseistinä ja kirjallisuuskriitikkona. The Rock Pool jäi hänen ainoaksi romaanikseen. Peter Quennell, jolle romaani on omistettu ja joka on kirjoittanut siihen esipuheen, arvelee, että kriitikkona toimiminen nosti riman niin korkealle, että Connolly hylkäsi myöhemmät romaaniyritelmänsä.

Onneksi The Rock Pool sentään on olemassa, sillä ajan ja paikan kuvauksena se on erittäin kiinnostava. Kieleltään se on kekseliäs, repliikit ovat nokkelia, vertaukset raikkaita ja yllättäviä. Se on myös räväkkä satiiri englantilaisen tapakulttuurin ja boheemin taiteilijayhteisön törmäyksestä. Sisällöltään romaani on yllättävän uskallettu. Englantilaisille kustantajille sen kuvaukset päähenkilön eroottisista metsästysretkistä ja teoksen lukuisat homo- ja lesbosuhteet olivat liikaa. Teos julkaistiin alun perin Pariisissa vain lievästi sensuroituna.

Romaanin alussa sen päähenkilö, 26-vuotias englantilainen Edgar Naylor, Winchesterin poikakoulun ja Oxfordin yliopiston kasvatti, on asettunut lomailemaan ja kirjalliseen työhön Ranskan Rivieralle Juan-les-Pinsiin. Naylorilla on itse asiassa kaksi työtä: kotimaassa odottaa tarkemmin määrittelemätön työpaikka pörssissä, mutta hän itse asettaa suurimmat toiveensa kirjalliseen uraan, jonka on määrä alkaa pankkiiri-runoilija Samuel Rogersin elämäkerralla. Romaani pitäytyy enimmäkseen Naylorin ajatuksissa ja havainnoissa. Muutamassa kohdassa syrjässä pysyttelevä kertoja kommentoi Naylorin toimia satiirisesti. 

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. Saksan mainitaan jo aloittaneen muiden kuin arjalaista alkuperää olevien ihmisten vainoamisen, joten todennäköisesti eletään aikaa vuoden 1933 jälkeen.

Eräänä päivänä ajellessaan pitkin rannikkoa bussilla Cannesin ja Nizzan välillä ilman erityistä päämäärää Naylor huomaa, että korvavaha on tukkinut hänen korvansa niin, että auton hurina tuntuu epämiellyttävältä. Hän nousee bussista Trou-sur-Merin pikkukaupungissa. Ensimmäinen virhe! Romaani viittailee usein antiikin kirjallisuuteen, ja Odysseus-tarina kyllä opettaa meille, että kun korvat on vahalla tukittu, ei missään nimessä pidä pysähtyä.

Trou-sur-Merin taiteilijayhdyskunnan seireenilaulu ottaa Naylorin nopeasti huomaansa. Hän tutustuu ensin venäläiseen emigranttimaalariin Rascasseen, joka puolestaan tutustuttaa uuden tulokkaan muihin kaupungin maailmankansalaisiin. Monet heistä ovat mies- tai naispuolisia homoseksuaaleja, jotka ovat päätyneet Etelä-Ranskaan sen sallivan ilmapiirin vuoksi. Rascasse on yhdyskunnan "taiteilijoista" miltei ainoa, joka todella saa aikaan jotakin. Muiden elämä kuluu baareissa, joiden omaperäisiin omistajiinkin tutustumme. Useimmat yhdyskunnan jäsenet ovat rutiköyhiä ja näkevät Naylorissa tilaisuuden ilmaiseen ateriaan tai drinkkiin.

Naylor on kirjallisuudessa törmännyt useisiin akvaariovertauksiin (Proustilla, Gidella, Huxleylla) ja hänen snobin mieleensä juolahtaa ajatus tutkia kiehtovaa taiteilijayhteisöä kuin aaltojen kallionkoloon jättämää eliöyhdyskuntaa. Tästä altaasta romaani on siis saanut nimensä. Naylor jopa laatii itselleen kahdeksan kohdan tutkimussuunnitelman. Todellisuudessa Nayloria kuitenkin kiinnostavat enemmän ne eroottisten seikkailuiden mahdollisuudet, jotka vapaamielisessä yhteisössä tuntuvat hänelle avautuvan. Romaanin mottona on roomalaisen runoilijan Sextus Propertiuksen lause antiikin myytin Hylas-nuorukaisesta, joka lähtee hakemaan vettä lähteeltä ja jonka hänen kauneuteensa ihastuneet lähteen nymfit vetävät luokseen lähteeseen. Tässä siis toinen lähtökohta romaanin nimelle.

Niinhän tässä käy, että sen sijaan, että pysyisi ulkopuolisena tarkkailijana, Naylor tulee vedetyksi osaksi tutkimaansa yhteisöä siten, että teoksen lopussa rahansa tuhlanneena anisviinajuoppona, useaan otteeseen pahoinpideltynä ja lopulta yksin jääneenä hän on muuttunut tutkimuskohteidensa kaltaiseksi.

What was this lesson of Trou? That there were intimacies closer than those based on respect and affection, qualities of mind which became indispensable, ties that united these few sad rebels, their possession of the tragic sense of life perhaps, or of the happiness of the moment?

Kirjallisen uran aloitukseksi suunniteltu elämäkerta ei Rivieralla ole edennyt, loppujen lopuksi se suurelta osin tuhoutuu juopuneessa riidassa naisystävän kanssa. Myös käsitys taiteilijayhteisön ystävyyden piiristä on saanut kolauksen.  

It was natural to want to go to bed with people, natural to be fond of them before and after, yet he had picked on a community where one was likely to get one's throat cut in the process, where, like a male mantis, he was devoured inchmeal. In the stricter atmosphere of school and college where the sexual appetite had been regarded as a degraded craving, and gratification in almost any form, if detected, meant expulsion, he at least had known what the rules were - sex was wicked, women criminal, boys worse, masturbation led to a severe flogging, if discovered, madness if not.

Romaanin loppupuolella sen erinomainen kerronnallinen veto lopahtaa ja Naylorin tilannetta analysoidaan sivukaupalla melko mahtipontiseen sävyyn. Lopussa on kyllä vielä hieno kohtaus, jossa Naylor onnistuu kerjäämään tuplaviskin kaupunkiin pysähtyviltä turisteilta. Hän tarjoutuu heille oppaaksi samaan tapaan kuin Rascasse oli aikanaan tarjoutunut hänelle. Turistit kuitenkin päättävät jatkaa matkaa. Sen verran Edgar Naylorissa on snobia loppuun asti, ettei hän ymmärrä, kenestä turistit puhuvat poistuessaan.

The three strangers left with a nod. They seemed to be discussing someone. 'Just another bum, Jane.' He heard the dark girl's low reply 'I think he's kind of cute.' Then the noise of a car starting.

Teoksen esipuheessa kerrotaan, että sen tapahtumapaikalla ja henkilöillä oli todelliset esikuvat. Trou-sur-Mer on oikealta nimeltään Cagnes-sur-Mer. Se sijaitsee  noin viidentoista kilometrin päästä Nizzasta ja on vielä nykyäänkin monen taiteilijan asemapaikka. Teoksen henkilöiden esikuvista Cyril Connolly mainitsee muutamia jälkipuheessaan. Kaunis saksalainen paronitar "Toni", johon Naylor ensimmäiseksi rakastuu mutta joka pitää vain naisista, kuoli keuhkotautiin 21-vuotiaana. Lähes yhtä kaunis "Sonia" menehtyi natsien keskitysleirillä. Toinen niistä henkilöistä, joiden perusteella Connolly rakensi Naylorin henkilökuvan, kuoli pommituslennolla toisessa maailmansodassa. Connolly toteaa, että "varovaisen liskomaisen sitkeyden avulla" vain taidemaalari Rascasse ja kirjailija itse selvisivät. 

Nyt kun näyttää jälleen siltä, että taistelu koronavirusta vastaan uhkaa tehdä oman aikamme nuorista kadotetun sukupolven, 1920- ja 1930-lukujen kirjallisuus voi auttaa ymmärtämään myös nykyistä aikaa ja nuorison tuntemuksia osattomuudesta. Ainakin kadotettuun sukupolveen on huomattavasti helpompi samastua kuin ennen koronaa.

Cyril Connolly, The Rock Pool. Persea Books 1981. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1936. 138 s.

------------------------------------ 

Romaanissa mainitaan, että vain kahdessa taiteilijakylän talossa on vesijohto ja sähköt, joten sijoitan tämän Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä.

Silvia Hosseinin esseet

Jorge Luis Borgesilla on lyhyt historialliseksi dokumentiksi tekeytyvä novelli, joka kertoo valtakunnasta, jossa kartografia saavutti sellaisen täydellisyyden asteen, että kartta lopulta oli yhtä suuri kuin koko valtakunta ja peitti täydellisesti kuvaamansa alueen.

Minulla on nyt sama ongelma kuin näillä fiktiivisillä kartanpiirtäjillä: haluaisin kertoa Silvia Hosseinin tähänastisista esseekokoelmista Pölyn ylistys sekä Tie, totuus ja kuolema niin yksityiskohtaisesti, että tulisin lopulta kopioineeksi ne sanasta sanaan. Ajanpuutteen (ja mahdollisesti joidenkin tekijänoikeusjuttujen) takia joudun tyytymään vain ylimalkaisiin viittauksiin. 

Tuo Borges tuli mieleeni siitä, että Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa heinäkuussa Silvia Hosseini lainasi Borgesin novellia "Borges ja minä" puhuessaan esseistiikan suhteesta totuuteen ja esseestä kaunokirjallisuuden lajina. Hän päätti oman puheenvuoronsa sanoihin: "Kaunokirjallisuus on valehtelun ylevin muoto." Avajaisten juontaja Karo Hämäläinen lupasi varastaa lauseen omaan käyttöönsä. Minä puolestani päätin sillä hetkellä hankkia ainakin toisen Hosseinin esseekokoelmista. Pölyn ylistys oli nimenä houkuttelevampi, mutta kun selailin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmaa, huomasin, kuinka osuvasti kirjan esseet sijoittuivat noiden kolmen otsikon alle. Ostin sitten molemmat.

Silvia Hosseini kirjoittaa kirkasta, selkeää, läikehtivää proosaa. Se soljuu vaivattomasti ja tuottaa tuon tuosta komiikan hytkähdyksiä, kun ylevä ja karkea, korkea ja matala, yhdistyvät. 

Useiden esseiden nokkelat ensimmäiset lauseet imaisevat mukaansa. Tässä muutama sattumanvaraisesti valittu esimerkki:

Vincent van Gogh tuli minua vastaan muutama vuosi sitten Kööpenhaminassa. Olin herkässä mielentilassa: avioerostani oli muutama kuukausi, ja eron myötä mieleni kaivoi auki vanhojen surujen ja pettymysten tukahduttavia kerroksia.

Kesällä 2015 pääsin veren makuun.

Näin taas kuolleen linnun. Se oli hyvin pieni sinitiainen (minitiainen?) kerrostalon sisäpihalla.

Parhaan esseeperinteen mukaisesti Hosseinin esseiden loppulauseet puolestaan viittaavat jo eteenpäin, mahdollisiin uusiin näkökulmiin ja pohdintoihin. Ehkä tuleviin esseisiin.

Pölyn ylistys -kokoelma ottaa selvitelläkseen sitä, miten huonosta, kevyestä ja halveksitusta voi löytyä ylevää. Kukapa ei olisi joskus kokenut väsymystä mestariteosten äärellä?

Kansallisgalleriat ovat, ihanuudestaan huolimatta, ikävystyttäviä paikkoja. Vaikka missään ei ole pölyä, kaikki tuntuu pölyiseltä. Tylsyyden historia roikkuu jokaisen huoneen yllä kuin matalapaine ja saa jalat painumaan lattiaan raskaina, aivan kuin olisi juuri noussut uima-altaasta.

Tulkitsen Hosseinin opetusta niin, että se, mikä ei kosketa minua, ei oikeastaan koske minua. Hieno ja upea voi olla väsyttävää, huono voi olla hyvää minulle. 

Yllättävät assosiaatioketjut saavat lukijan näkemään asioiden piilotetut yhteydet. Silvia Hosseini ilmaisee asian kauniisti toisen esseekokoelmansa esipuheessa:

Tie, totuus ja kuolema on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla. Se on toisinaan niin kapea, etteivät vastakohdat ole vastakohtia laisinkaan.

Esseemuoto sallii kirjoittajalle runsaasti liikkumatilaa tiukan asiapitoisesti aiheessa pitäytyvän ja vapaammin assosioivan kaunokirjallisen välillä, samoin henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Hosseinin esseistiikka sijoittuu useimmiten janojen kaunokirjalliseen ja henkilökohtaiseen päähän. Sanon useimmiten, sillä esseissä on tässä suhteessa virkistävää vaihtelua. 

Minua miellyttivät eniten jälkimmäisen kokoelman viimeiset esseet, jotka pysyivät aiheessaan melko tiiviisti. Marraslinnut-esseessä Hosseini sitoo ovelasti uskomukset linnuista kuoleman valtakunnan lähettiläinä lintuja itseään ja muuta elonkirjoa uhkaavaan lajikatoon. Kukapa olisi uskonut, että Jonathan Franzenin esseissään koluamasta aiheesta voisi saada irti vielä jotain näin oivaltavaa ja liikuttavaa?

Aurinkokuningatar on erinomainen esimerkki siitä armottomuudesta, jolla Hosseini käyttää omia kokemuksiaan esseen materiaalina. Henkilökohtaisen kokemuksen todistusvoima on hirmuinen: esseistin vastuullisuus näkyy aina siinä, kuinka henkilökohtainen sidotaan tieteelliseen, historialliseen, tietoon. Aurinkokuningatar käsittelee peräsuolta ja sen sairauksia, ulostamista ja ulosteita - voiko matalampaa aihetta ollakaan? - mutta lupauksensa mukaan Hosseini tarjoaa aiheeseen myös "glooriaa ja kimallusta". Sivumennen sanoen tämän esseen pitäisi kuulua jokaisen sometrollin lukuvaatimuksiin. He käyttävät "peppukipua" huolettomasti lievän ärsyyntymisen synonyymina. Tämän esseen luettuani ja itsekin kirurgin pöydällä maanneena voin sanoa, ettette kuulkaa tiedä peppukivusta mitään!

Hosseini tekee myös jännittäviä muotokokeiluja. Iranilaisia kirjeitä koostuu pelkästään matkakirjeistä rakastetulle. Matkakirje jo sinänsä on hyvin esseistinen tekstilaji: omat kokemukset yhdistyvät luontevasti maantieteelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen tietoon. Essee Kuka minä olen? sisältää 140 numeroitua kohtaa kuin filosofinen tractatus. Menetyksen ammattilaiset käsittelee surua ja havainnollistaa samalla keskeisen toteamuksensa: "Puuttuva on eniten läsnä." 

Kirjat ovat useiden esseiden lähtökohtana ja tukirankana. Mitä sivullisuus tarkoittaa? alkaa Camus'n tunnetuimman romaanin herättämistä ajatuksista ja onnistuu tästä esseistin itsekin kuluneeksi toteamasta lähtökohdasta puristamaan irti niin paljon uutta, että tämä esseehelmi oli ensimmäisen kokoelman suosikkini. Toisen kokoelman Montalbano-dekkareista yllättävästi vauhtia ottava Etsivä löytää kertoo arabien vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriin. Miesten tarinoita käsittelee Jack Kerouacin Matkalla-romaania ja tekee siinä sivussa melkoisen kiertomatkan feminismiin ja cancel-kulttuuriin. 

Esseet pistävät myös lukijan omat ajatukset liikkeelle. Ymmärsin Miesten tarinoita -esseetä lukiessani paremmin myös sen, miksi sosiaalinen ja liikkeessä oleva Matkalla ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta paikallaan oloa ja yksinäisyyttä kuvaava Dharma Bums oli pitkään suosikkiromaanejani.

Jonkinlainen kitka lukijan ja esseen välillä on usein eduksi. Parhaimmillaan se voi muistuttaa väittelyä. Kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa mieltä. Eniten kitkaa aiheutti Vähän saa kuristaa -esseen suhtautuminen väkivaltaan ja kipuun erotiikan osana. Ymmärrän ja hyväksyn kyllä, että seksuaalisuus jos mikä on alue, jossa mieltymysten  kirjo on valtava, ja se, mikä toiselle toimii afrodisiakkina, on toiselle halun välitön sammuttaja.

Matkustamisen ilo sai pohtimaan omia elämäntapavalintojani, joissa esseistin tapaan selvästi huomaan ristiriitaisuuksia. Tämä on aihe, josta Silvia Hosseini ei toivottavasti ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Tarvitsemme jonkinlaisia kompromisseja matkustushalumme ja ympäristötietoisuutemme välille. Ja poliitikoilla on tässä kyllä suurin vastuu, siitä olemme yhtä mieltä. Silvia Hosseinin luonteva kansainvälisyys ei herättänyt minussa kateutta, lievää alemmuudentuntoa kylläkin aluksi. Esseistiin verrattuna koin, että olen vasta äsken kömpinyt maakuopasta näivettynyt nauris hyppysissäni. Sitten huomasin, että vaikka aina olenkin kokenut itseni vähän sivulliseksi ja ulkopuoliseksi, minulla on kuin onkin juuret - siellä suomalaisessa naurismaassa.

Paljon muutakin tähän esseekokoelmaan sisältyy. En ole ehtinyt sanoa sanaakaan Leonard Cohenista tai Jane Austenista ja pääomasta, Al Pacinon huudosta tai Dubaista. Olisiko tässä kuitenkin jo riittävä kartta, jotta löydät Silvia Hosseinin esseiden luo?

Silvia Hosseini, Pölyn ylistys. Gummerus 2019. 2. painos. (Ensimmäinen painos on ilmestynyt Savukeitaan kustantamana.) 215 s.

Silvia Hosseini, Tie, totuus ja kuolema. 2. painos. Gummerus 2021. 238 s.

--------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Nicholas Blake: Luvun loppu

Luin tämän salapoliisiromaanin jo alkukesästä ja pidin sitä hyvin viihdyttävänä, mutta kesämökkipuuhastelun takia blogikirjoitus jäi kirjoittamatta. Nyt kun tartuin toimeen, huomasin, että minulle oli käynyt niin kuin melkein aina käy tämän genren kirjojen kanssa: olin unohtanut juonen. Tavoistani poiketen tässä blogikirjoituksessa en siis luultavasti tee kohtuuttoman paljon juonipaljastuksia. Onneksi olin pistänyt muutaman muistilapun kirjan väliin ja näiden avainkohtien avulla pystyin palauttamaan edes jotain mieleeni. 

Romaani sijoittuu viime vuosisadan puolivälin kirjankustannusympyröihin, joista se antaa asiantuntevan ja uskottavan kuvan. Kenraali Thoresbyn muistelmien arkaluontoiset ja poistettaviksi määrätyt sodanjohtoa arvostelevat kappaleet ovat selittämättömällä tavalla ilmestyneet takaisin kirjapainosta valmistuneeseen ja levitykseen lähteneeseen kirjaan. Kustannustalo Wenham & Geraldinea uhkaa ikävä kunnianloukkausjuttu oikeudessa.

Amatöörietsivä Nigel Strangeways, joka on julkaissut pari kirjaa ja tuntee alaa, kutsutaan selvittämään tapahtunutta. Strangeways yrittää selvittää teon motiivin, koska uskoo sen johtavan hänet myös tekijän jäljille. Mahdollisia motiiveja ja tekijöitä on useita. Oliko kenraali Thoresby itse onnistunut livauttamaan kielletyt kappaleet takaisin? Oliko syyllinen runoilijana vaiennut kustannustalon pääkriitikko Protheroe? Vai sittenkin irtisanottu tuotantopäällikkö Bates? Saattoiko menestyskirjailija Millicent Milesilla olla sormensa pelissä? Tai hänen beatnikpojallaan Cyprian Gleedilla?

Ehdin jo kuvitella, että tämän romaanin varsinainen rikos olisi juuri tämä kustannusskandaali, mutta kyllähän se murhakin sitten lopulta tapahtui, tosin melko myöhään, vasta sivulla 91.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa, mutta sen näkökulma pitäytyy tiukasti Nigel Strangewayssa, hänen havainnoissaan ja ajatuksissaan. Vuoropuhelua on paljon ja varsinkin Nigelin tyttöystävän, kuvanveistäjä Clare Massingerin, ja sympaattisesti kuvatun poliisitarkastaja Wrightin kanssa käydyt keskustelut vievät juonta eteenpäin kohti mysteerin ratkaisua. Pidin siitä, miten näissä vuoropuheluissa ja Strangewaysin ajatuksissa koko ajan kehitellään erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Edetään ikään kuin hapuilemalla, kunnes epätodennäköiset vaihtoehdot voidaan sulkea pois.

Myös romaanin ajankuva on mielenkiintoinen. Tupakka kuuluu herrasmiesten varustukseen yhtä itsestään selvästi kuin mittatilauspukukin. Claren ja Nigelin mutkaton ja avoin suhde on ajalleen epätyypillinen, mikä ehkä selittyy heidän taiteilijastatuksellaan. Eletään kuitenkin aikaa, jolloin kustannustalon puhelinvastaajana toimii nuori nainen, joka on valmistunut yliopistosta parhailla arvosanoilla historia pääaineenaan. Nigel Strangeways - tai ehkä kirjailija Nicholas Blake - ei erityisemmin piilottele vastenmielisyyttä, jota hänessä herättää beatnik Cyprian Gleed, joka on nimeään myöten rappeutunut. Tässä näytekappaleessa Strangeways vierailee Gleedin kotona. Se on malliesimerkki siitä, miten paljon ihmisen persoonasta voidaan vihjata kuvailemalla hänen elinympäristöään:

Hänen olohuoneensa oli hirvittävän sekaisin. Enintään Claren studio saattoi vetää sille vertoja, Nigel tuumi. Mutta kun Claren epäsiisteys oli jollakin tapaa funktionaalista, tai ainakin johtui ehdottomasta oleellisiin asioihin keskittymisestä, täällä vallitseva sekasotku tuntui melkein sairaalloiselta. Kalliin näköinen levysoittaja soitti parhaillaan jotakin uutta jazzlevyä, kun he astuivat sisään. Kaksi kullanväristä hamsteria kiipesi pitkin korituolin reunaa. Kaikkialla oli pesemättömiä kuppeja, lautasia ja viinilaseja; lattialla oli nuottilehti, nurkassa oli tyylikkään näköinen harppu, jonka päällä oli sanakirjoja, toisessa nurkassa oli pölyinen maalausteline, ja kolmannessa nurkassa oli yksi ainoa suksi ja - hämmästyttävästi - pari nyrkkeilykäsineitä, jotka riippuivat naulasta seinällä. Avoimesta ovesta näkyi makuuhuone, jossa oli sijaamaton vuode ja sen päällä huolimattomasti heitetty naisen yöpaita; lattialla vuoteen vieressä oli puoliksi vaatteiden peitossa aamukahvitarjotin.

Minua tällainen ehkä jo hieman vanhanaikainen väkivallalla mässäilemätön dekkari viihdytti kovasti. Ilmeisesti muitakin, sillä Nicholas Blaken romaaniin The Beast Must Die perustuva tv-sarja on tekeillä tai jo valmistunut. Sen ohjaa Dome Karukoski.

Nicholas Blake on salanimi, jonka turvin runoilija Cecil Day-Lewis (1904 - 1972) julkaisi parikymmentä rikosromaania. Cecil Day-Lewis toimi myös useita vuosia kustannusyhtiö Chatto & Windusin palveluksessa, joten tämän Luvun loppu -romaanin maailma oli hänelle omakohtaisesti tuttu.

En muista aiemmin lukeneeni näitä Nicholas Blake -dekkareita, mutta Cecil Day-Lewisin ihastuttava runo Walking Away on minulle hyvinkin tuttu. Se sivuaa entistä kasvatusammattiani ja on koskettanut minua ennen kaikkea isänä. Runon minä, isä, muistelee, kuinka hän kahdeksantoista vuotta aiemmin katseli poikaansa tämän ensimmäisen jalkapallo-ottelun jälkeen. Isä jää yksin kentän reunalle, kun poika hetken epäröityään poistuu joukkuetovereidensa kanssa. Runon viimeinen säkeistö ja varsinkin sen kaksi viimeistä säettä ovat liikuttavat:

I have had worse partings, but none that so

Gnaws at my mind still. Perhaps it is roughly 

Saying what God alone could perfectly show - 

How selfhood begins with walking away,

And love is proved in the letting go. 

 

Nicholas Blake, Luvun loppu. WSOY 1961. (SaPo-sarja 55). Englanninkielisestä alkuteoksesta End of Chapter (1957) suomentanut Eero Ahmavaara. 252 s.

-----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 31: Jännityskirja tai dekkari.