Romaani sijoittuu viime vuosisadan puolivälin kirjankustannusympyröihin, joista se antaa asiantuntevan ja uskottavan kuvan. Kenraali Thoresbyn muistelmien arkaluontoiset ja poistettaviksi määrätyt sodanjohtoa arvostelevat kappaleet ovat selittämättömällä tavalla ilmestyneet takaisin kirjapainosta valmistuneeseen ja levitykseen lähteneeseen kirjaan. Kustannustalo Wenham & Geraldinea uhkaa ikävä kunnianloukkausjuttu oikeudessa.
Amatöörietsivä Nigel Strangeways, joka on julkaissut pari kirjaa ja tuntee alaa, kutsutaan selvittämään tapahtunutta. Strangeways yrittää selvittää teon motiivin, koska uskoo sen johtavan hänet myös tekijän jäljille. Mahdollisia motiiveja ja tekijöitä on useita. Oliko kenraali Thoresby itse onnistunut livauttamaan kielletyt kappaleet takaisin? Oliko syyllinen runoilijana vaiennut kustannustalon pääkriitikko Protheroe? Vai sittenkin irtisanottu tuotantopäällikkö Bates? Saattoiko menestyskirjailija Millicent Milesilla olla sormensa pelissä? Tai hänen beatnikpojallaan Cyprian Gleedilla?
Ehdin jo kuvitella, että tämän romaanin varsinainen rikos olisi juuri tämä kustannusskandaali, mutta kyllähän se murhakin sitten lopulta tapahtui, tosin melko myöhään, vasta sivulla 91.
Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa, mutta sen näkökulma pitäytyy tiukasti Nigel Strangewayssa, hänen havainnoissaan ja ajatuksissaan. Vuoropuhelua on paljon ja varsinkin Nigelin tyttöystävän, kuvanveistäjä Clare Massingerin, ja sympaattisesti kuvatun poliisitarkastaja Wrightin kanssa käydyt keskustelut vievät juonta eteenpäin kohti mysteerin ratkaisua. Pidin siitä, miten näissä vuoropuheluissa ja Strangewaysin ajatuksissa koko ajan kehitellään erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Edetään ikään kuin hapuilemalla, kunnes epätodennäköiset vaihtoehdot voidaan sulkea pois.
Myös romaanin ajankuva on mielenkiintoinen. Tupakka kuuluu herrasmiesten varustukseen yhtä itsestään selvästi kuin mittatilauspukukin. Claren ja Nigelin mutkaton ja avoin suhde on ajalleen epätyypillinen, mikä ehkä selittyy heidän taiteilijastatuksellaan. Eletään kuitenkin aikaa, jolloin kustannustalon puhelinvastaajana toimii nuori nainen, joka on valmistunut yliopistosta parhailla arvosanoilla historia pääaineenaan. Nigel Strangeways - tai ehkä kirjailija Nicholas Blake - ei erityisemmin piilottele vastenmielisyyttä, jota hänessä herättää beatnik Cyprian Gleed, joka on nimeään myöten rappeutunut. Tässä näytekappaleessa Strangeways vierailee Gleedin kotona. Se on malliesimerkki siitä, miten paljon ihmisen persoonasta voidaan vihjata kuvailemalla hänen elinympäristöään:
Hänen olohuoneensa oli hirvittävän sekaisin. Enintään Claren studio saattoi vetää sille vertoja, Nigel tuumi. Mutta kun Claren epäsiisteys oli jollakin tapaa funktionaalista, tai ainakin johtui ehdottomasta oleellisiin asioihin keskittymisestä, täällä vallitseva sekasotku tuntui melkein sairaalloiselta. Kalliin näköinen levysoittaja soitti parhaillaan jotakin uutta jazzlevyä, kun he astuivat sisään. Kaksi kullanväristä hamsteria kiipesi pitkin korituolin reunaa. Kaikkialla oli pesemättömiä kuppeja, lautasia ja viinilaseja; lattialla oli nuottilehti, nurkassa oli tyylikkään näköinen harppu, jonka päällä oli sanakirjoja, toisessa nurkassa oli pölyinen maalausteline, ja kolmannessa nurkassa oli yksi ainoa suksi ja - hämmästyttävästi - pari nyrkkeilykäsineitä, jotka riippuivat naulasta seinällä. Avoimesta ovesta näkyi makuuhuone, jossa oli sijaamaton vuode ja sen päällä huolimattomasti heitetty naisen yöpaita; lattialla vuoteen vieressä oli puoliksi vaatteiden peitossa aamukahvitarjotin.
Minua tällainen ehkä jo hieman vanhanaikainen väkivallalla mässäilemätön dekkari viihdytti kovasti. Ilmeisesti muitakin, sillä Nicholas Blaken romaaniin The Beast Must Die perustuva tv-sarja on tekeillä tai jo valmistunut. Sen ohjaa Dome Karukoski.
Nicholas Blake on salanimi, jonka turvin runoilija Cecil Day-Lewis (1904 - 1972) julkaisi parikymmentä rikosromaania. Cecil Day-Lewis toimi myös useita vuosia kustannusyhtiö Chatto & Windusin palveluksessa, joten tämän Luvun loppu -romaanin maailma oli hänelle omakohtaisesti tuttu.
En muista aiemmin lukeneeni näitä Nicholas Blake -dekkareita, mutta Cecil Day-Lewisin ihastuttava runo Walking Away on minulle hyvinkin tuttu. Se sivuaa entistä kasvatusammattiani ja on koskettanut minua ennen kaikkea isänä. Runon minä, isä, muistelee, kuinka hän kahdeksantoista vuotta aiemmin katseli poikaansa tämän ensimmäisen jalkapallo-ottelun jälkeen. Isä jää yksin kentän reunalle, kun poika hetken epäröityään poistuu joukkuetovereidensa kanssa. Runon viimeinen säkeistö ja varsinkin sen kaksi viimeistä säettä ovat liikuttavat:
I have had worse partings, but none that so
Gnaws at my mind still. Perhaps it is roughly
Saying what God alone could perfectly show -
How selfhood begins with walking away,
And love is proved in the letting go.
Nicholas Blake, Luvun loppu. WSOY 1961. (SaPo-sarja 55). Englanninkielisestä alkuteoksesta End of Chapter (1957) suomentanut Eero Ahmavaara. 252 s.
-----------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 31: Jännityskirja tai dekkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!