"Otti ja kuoli; minäpä en", ajatteli tai tunsi jokainen. Ivan Iljitšin lähituttavat, niin sanotut ystävät, tulivat samalla myös ajatelleeksi, että heidän täytyi nyt täyttää erittäin ikävät säädyllisyysvelvoitteet ja käydä panihidassa ja surunvalittelukäynnillä lesken luona.
Seuraavaksi kertomus kaartaa jo hieman lähemmäs ja havainnollistaa tilanteen edellyttämää velvollisuuden täyttämistä ja surun näyttelemistä kuvaamalla Ivan Iljitšin lähimmän ja pitkäaikaisimman tuttavan, Pjotr Ivanovitšin, vierailua surutalossa. Pjotr Ivanovitšin ajatukset liikkuvat sen ympärillä, onko hän tehnyt tarpeeksi ristinmerkkejä vai kenties sittenkin liikaa ja ehtisikö hän vielä illalla korttipelipöytään. Kyllä ehti - mikä helpotus!
Vasta sen jälkeen, kun Tolstoi on tehnyt selväksi, että ihmisen kuolema ei suuresti liikuta muita kuin kuolevaa itseään, tarina iskee kiinni itse Ivan Iljitšiin. Aluksi kerrotaan hänen virkauransa ja elämänsä vaiheet, joissa johtoajatuksena on viettää "kepeää, miellyttävää, iloista ja aina sovinnaista ja seurapiirien hyväksymää elämää". Sovinnaisuus ja seurapiirien hyväksyntä toistuu elämäkerrassa monta kertaa, mutta siitä, mitä Ivan Iljitš itse todella haluaa, hänen intohimoistaan, meille kerrotaan melko vähän. Avioliitto, jossa on aluksi ollut rakkauttakin, on osoittautunut riitaisaksi. Ivan Iljitšin intohimot näyttäytyvät omituisen negatiivisina, harmien välttämisenä ja mahdollisuutena tuhota.
Hänen tavoitteensa oli vapautua yhä enemmän näistä harmeista ja tehdä niistä vaivattomia ja sovinnaisia; siihen hän pääsi viettämällä yhä vähemmän aikaa perheensä kanssa, ja kun hänen oli pakko olla perheen kanssa, hän pyrki varmistamaan asemansa sivullisten läsnäololla. Tärkeintä Ivan Iljitšille kuitenkin oli työ. Työmaailmaan hän suuntasi kaiken kiinnostuksensa. Ja tämä kiinnostus nieli hänet. Vallantunto, mahdollisuus tuhota kenet tahansa, tärkeys, ulkoinenkin, hänen astuessaan oikeuteen ja tavatessaan alaisiaan, menestys ylempien ja alempien edessä ja ennen kaikkea taito käsitellä oikeusjuttuja - kaikki tämä tuotti hänelle iloa ja täytti hänen elämänsä ystävien tapaamisen, päivällisten ja vistin ohella. Niinpä Ivan Iljitšin elämä eteni ylipäänsä niin kuin sen hänestä pitikin edetä: miellyttävästi ja sovinnaisesti.
Ivan Iljitšin virkaura saa potkun ylöspäin, Pietariin, jossa hän vaimon kanssa tehdyn sovinnon innoittamana itse valmistelee perheen uutta asuntoa täysin samanlaiseksi kuin muillakin virkamiehillä on. Näyttäessään hidasälyiselle työmiehelle, kuinka haluaa tapetit ripustettavan, Ivan Iljitš putoaa tikkailta ja satuttaa kylkensä ikkunan kahvaan. Tästä alkaa hänen sairautensa.
Aluksi tauti ilmenee lievänä kipuna ja outona makuna suussa ja se on helppo jättää huomiotta. Vähitellen kivut lisääntyvät. Lääkärit eivät löydä selvää syytä, arvellaan umpisuolta tai munuaisen irtoamista. Lukijasta näyttää, että Ivan Iljits itse synnyttää oman sairautensa niin kuin Josef K oman oikeusjuttunsa. Lääkkeet tuntuvat tähän tautiin tehottomilta; morfiini antaa ajoittaista rauhaa.
Hirvittävä kuolemanpelko riivaa Ivan Iljitšiä. Hän käy läpi kaikki vakavan taudin psykologiset vaiheet: kieltämisen, toivon, vihan, masennuksen. Hyväksyminen tekee kuitenkin tiukkaa. Hiukan lohtua tuo nuoren palvelijan, Gerasimin, kosketus, kun tämä valittamatta pitelee herransa jalkoja sylissään yökaudet. Kuolemanpelon tuska tuntuu kiihdyttävän fyysisiä kipuja.
Ivan miettii elämäänsä ja sen valintoja. Oliko hän elänyt oikein? Oliko lapsuuden onnenhetkien jälkeen jossakin kohta, jossa elämä oli lähtenyt väärälle tielle?
Kuolinkamppailun viimeisillä hetkillä Ivan Iljitš myöntää itselleen eläneensä väärin, mutta että se on vielä korjattavissa. Kuolemanpelko väistyy ja Ivan näkee rakastavan poikansa kyyneleet ja vaimonsa surun ja hänen käy heitä sääliksi. Hän yrittää pyytää anteeksi vaimoltaan, mutta sanat puuroutuvat käsittämättömiksi. "Mikä riemu!" ovat hänet viimeiset ääneen lausutut sanansa.
Tolstoin pieni romaani on yritys taiteen keinoin ja ilman opettavaisuutta kuvata sitä näkemystä, jonka Tolstoi oli omaksunut kuolemasta. Tähän kirjaan on liitetty myös kooste Tolstoin kuolemaa käsittelevistä kirjoituksista, joissa hän määrittelee, että kuolema voi olla jotain näistä:
a) tietoisuuden katoaminen, kuin syvä uni ilman unennäköä; b) hengen siirtyminen olennosta toiseen; c) erillisenä olentona olemisen lakkaaminen ja sulautuminen Jumalaan.
Hän toteaa, ettemme tiedä, mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta voimme suhtautua tulevaan luottavaisesti.
Ihmisen elämä on joukko muutoksia, joita emme aina ymmärrä. Jos uskomme, että kaikki, mitä meille on elämässämme tapahtunut, on ollut meille siunaukseksi, emme voi olla uskomatta, että se, mitä meille tapahtuu kuollessamme, on myös siunaukseksi.
Romaanissa on myös toinen liite: Torsti Lehtisen essee Vihreän sauvan salaisuus, jossa Lehtinen liittää Tolstoin kuolemapohdiskelut elämäkerralliseen ainekseen. Tolstoi oli nähnyt kuoleman poikkeuksellisen läheltä: hän menetti äitinsä alle kahden vuoden ikäisenä ja isänsä ennen kuin oli täyttänyt kahdeksaa. Hän myös joutui seuraamaan monen oman lapsensa kuolemaa.
Arkkiatri Risto Pelkonen täyttää tänään 90 vuotta. Ne lääkärit, jotka tunnen läheisesti, ovat ammattikuntansa vanhimman tavoin syvällisiä lukuihmisiä. Myös tämä Tolstoin pieni romaani sopisi mainiosti jokaisen lääkärin tai lääkäriksi opiskelevan luettavaksi. Parnassoon alkuvuodesta antamassaan haastattelussa Pelkonen korostaa kaunokirjallisuuden, musiikin ja taiteiden tärkeyttä kokonaisvaltaisessa ajattelussa. Aivan kuin Ivan Iljitšin tarina mielessään hän toteaa:
Minulle humanismin merkitys on, että se herättää kysymyksiä ihmisenä olemisesta. Ja kirjallisuus on sen ajattelun keihäänkärki. Kirjallisuus ja muut taiteet auttavat ymmärtämään, mitä on kärsimys, ja avaavat tien hyvyyden etsimisen eetokseen. Kuulostaa hassulta, koulupoikamaiselta, mutta siitähän on kyse. Ei näistä peruskysymyksistä pääse irti.
Vaikka tämä kirjoitus tuskin sattuu hänen silmiinsä, toivotan onnea ja paljon sykähdyttäviä lukutuokioita arkkiatri Risto Pelkoselle!
Leo Tolstoi, Ivan Iljitšin kuolema. Basam Books 2001. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Smert Ivana Iljitša (1886) suomentanut Eero Balk. 112 s.
-------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!