Omassa blogissani kirjoitan yleensä vähän vanhemmasta kirjallisuudesta. Tämän takia englanninkieliselle kirjallisuudelle suunnattu Phoenix-kirjallisuuspalkinto on jakoperusteeltaan erityisen lähellä sydäntäni. Se annetaan sellaiselle kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistulle lasten- ja nuortenkirjallisuuden esikoisteokselle, joka ei saanut merkittävää kirjallisuuspalkintoa ilmestymisvuonnaan. Laadukkaalle kirjalle annetaan siis uusi mahdollisuus päästä lukijoiden tietoisuuteen. Se nousee kuin feenikslintu tuhkasta – tästä siis palkinnon osuva nimi.
Vuonna 1991 Phoenix-palkinto myönnettiin Jane Gardamille teoksesta A Long Way From Verona, joka jo hyvissä ajoin ennen tätä palkintoa oli kiinnittänyt jonkun tarkkaavaisen lukijan huomiota kustannustalo Otavassa. Romaani oli nimittäin julkaistu suomeksi jo vuonna 1974 nimellä Kaukana Veronasta.
Kaukana Veronasta alkaa sen minäkertojan, 13-vuotiaan Jessica Vyen, varoituksella:
Minun pitäisi heti alkuun kertoa että minä en ole ihan normaali, syystä että minä koin hurjan elämyksen ollessani yhdeksänvuotias. Minusta tämän asian pitää selvitä heti, koska olen todennut että jos asiat tihkuvat vähitellen esiin kertomuksen kuluessa niin lukija tuntee itsensä sorretuksi tai huijatuksi, jotenkin, kun hän sitten vihdoin viimein tajuaa mistä oikein on kysymys.
Tämän jälkeen Jessica menettelee juuri vastoin ohjettaan. Lukijan on oltava tarkkana huomatakseen, kuinka Jessica jatkuvasti piilottaa merkitykselliset asiat iloisen ja energisen havainnoinnin ja kommentoinnin taakse. Jessican mainio, hauska ja reipas kertojanääni hämää lukijan kuvittelemaan, että kyseessä on vain koulutytön hieman liioitteleva tapa kertoa arkisista sattumuksista. Ehkä tässä on syytä mainita, että kuulun siihen ikäpolveen, jolle reipas ei ole ruma sana.
Mikä sitten on se elämää mullistava tapaus, joka tapahtui, kun Jessica oli yhdeksänvuotias? Jessican koululle tuli kirjailijavieras, jolle Jessica antoi kirjoitelmiaan tutustuttavaksi. Pitkähkön ajan päästä kirjailijalta tuli kirje, jossa tämä ilmoitti, että Jessica oli kirjailija, siitä ei ole epäilyksen häivääkään. Tämä siis Jessican omien sanojen mukaan oli kokemus, joka muutti hänet täysin. Ei siis se, että juuri samana päivänä, kun Jessica saa kirjeen, hän muuttaa perheineen toiselle puolelle Englantia, kurjimpaan osaan maata, kuten Jessican äiti toteaa.
Jessicaa ei siis hänen omasta mielestään muuta sekään, että maailma on sodassa – romaanissa eletään toisen maailmansodan vuosia – Englantia pommitetaan lähes joka yö, kulutustavaroita ja ruokaa säännöstellään niin, että kananmunista on tullut päiväunien kohde.
Myös perheen sosiaalinen status muuttuu muuton yhteydessä dramaattisesti. Jessican radikaalivasemmistolainen isä eroaa – tai pakotetaan eroamaan – koulunjohtajan virastaan ja hänestä tulee apulaispappi. Iso virka-asunto vaihtuu ahtaaseen taloon pienellä paikkakunnalla. Jessican äidillä, joka on ollut menestyksellinen rehtorinvaimon edustusroolissa, on vaikeuksia selvitä pappilan monista hyväntekeväisyystehtävistä, joihin häneltä ilmiselvästi puuttuu tarvittavaa käytännöllisyyttä.
Jessica menettää entiset ystävänsä ja joutuu aloittamaan sopeutumisen uusiin ihmisiin ja uuteen kouluun. Tilanteen tekee erityisen vaikeaksi se, että Jessica ei usko olevansa kovin suosittu. Tämän hän puolestaan uskoo johtuvan siitä, että hän tietää, mitä toiset ajattelevat ja on poikkeuksellisen rehellinen.
Uusien ystävien saaminen ei loppujen lopuksi kuitenkaan tuota Jessicalle suurempia vaikeuksia. Etenkin Florencesta Jessie saa lojaalin ystävän ja koomisia kirjeitä kirjoittavan kirjeenvaihtotoverin koko romaanin ajaksi. Romaani kertoo myös koulutyttöjen arjesta ja juhlasta pula-ajan Englannissa. Siinä on jopa mainio Enid Blyton -parodia, jossa tyttöjen yritys käydä teellä Elsie Meeneyn Teehuoneessa menee niin metsään kuin vain voi mennä. Myös ensimmäiset ihastumiset ovat tärkeässä osassa, samoin vihan ja rakkauden täyttämät suhteet omiin vanhempiin. Pula-ajan vaatepulmiakin Jessica pohtii useaan otteeseen, vaikka toteaakin, etteivät vaatteet häntä kiinnosta.
Itse asiassa luulen että en koskaan eläissäni ollut ajatellut vaatteita, paitsi tietenkin jos niitä piti suunnitella näytelmiin. En usko että Florence koskaan ajattelee niitä, hänkään, – tai Helen. Dottie ajattelee, ja hänen koko sakkinsa myös. Joan ei. Eikä Cissie. Ei tarvitse uskoa kaikkia mitä tyttöjen kirjoissa kirjoitetaan.
Jessican suhteet joihinkin opettajiin ovat ongelmallisia. Osa opettajista pitää Jessican suorapuheisuutta nenäkkyytenä. Jessican harkitsemattomuus ja säännöistä piittaamattomuus johtaa myös useisiin varoituksiin ja jopa koulusta erottamisen uhkaan. Tukijan Jessica saa ylempien luokkien äidinkielenopettajasta neiti Philemonista, joka huomaa Jessican kiinnostuksen kirjoihin ja lainaa tälle luettavaa. Erityisen merkityksellisiksi Jessicalle muodostuvat Maughamin Kuu ja kupariraha – toisen epäsovinnaisen taiteilijan muotokuva – sekä Rupert Brooken runot. Sen sijaan Romeota ja Juliaa Jessica ei saa aloitetuksi koko romaanin aikana. Siinäkin mielessä ollaan kaukana Veronasta.
Merkityksellinen on myös muuan henkilö kaukana Veronasta. Oikaistessaan halki puiston, joka oikeastaan on oppilailta kiellettyä aluetta, Jessica törmää pakosalla olevaan italialaiseen sotavankiin. Nuori mies käyttäytyy omituisesti. Hän potkii pylväitä ja syleilee niitä, repii irti kukkaistutuksia ja hakkaa niitä veitsellä. Sitten hän purskahtaa itkuun.
Mies kääntää lopuksi huomionsa Jessicaan: Se oli jotenkin sellainen pitämiskatse, mutta kummallinen pitämiskatse. Se oli jotenkin kiihtynyt, ikäänkuin hän olisi löytänyt tai keksinyt jotakin. Jessica pakenee paikalta, mutta häntä jää vaivaamaan vangin huuto: Hei! Tule takaisin. Sinä hyvin sii-e-vä!
Kokemus, johon sisältyy hengenvaara ja heräävän aistillisuuden tunne, jää vaivaamaan Jessicaa niin paljon, että hän lopulta kirjoittaa siitä runon, jolla voittaa Times-lehden runokilpailun. Runon nimi on tässä käännöksessä Maanikko. Mielipuoli tai hullu olisi varmaan ollut parempi.
Romaanin käännöksestä voi tässä yhteydessä todeta, että suurimmaksi osaksi se tavoittaa hyvin Jessican iloisen ja kevyen kertojanäänen. Jotkin sanat ovat kuitenkin jääneet kääntäjältä ymmärtämättä, mikä on johtanut kummallisiin ratkaisuihin. Kontekstin perusteella pystyin yleensä nopeasti päättelemään alkuperäisen sanan, mutta pieni hetki piti miettiä, mistä on kyse, kun mainittiin, että rouva Fanshaw-Smithellä oli pienet villaiset sääret. 1970-luvulla sana leggins ei varmaan vielä meillä ollut yhtä yleisessä käytössä kuin nykyään. Pieni päivitys suomennokseen olisi siis paikallaan.
Romaanin jälkipuolella on dramaattinen tapahtuma, joka jälleen häivytetään lähes kokonaan piiloon. Jessicaa tukenut opettaja neiti Philemon kuolee pommituksessa, jonka aiheuttaa oman, englantilaisen, pommikoneen vika. Tapahtuma jää tarkkaamattomalta lukijalta huomaamatta, jollei hän hoksaa, että Jessican näky metsässä kävelevästä neiti Philemonista on harha tai toivekuva.
Järkyttävän tapahtuman jälkeen Jessica etsii lohtua kirjoista. Etenkin Thomas Hardyn Jude the Obscure -romaanin (tässä käännöksessä Musta Juudas) pessimistinen elämänfilosofia valtaa Jessican mielen:
Se oli siinä kohdassa missä se kurja Juudas ei tapaakaan sitä henkilöä joka olisi voinut muuttaa hänen elämänsä kaamean kohtalokuvion. Jos hän olisi tavannut, sanoo Hardy, silloin olisi kaikki voinut muuttua hyväksi. Hän lisää kuitenkin: sellaista ei tapahdu, siis hyvää – EI TAPAHDU MILLOINKAAN.
Nuortenkirja ei tietenkään voi päättyä näihin tunnelmiin. Jessican järkkynyt mielentila asettuu yksinäisen ja lähes surrealistisen harharetken jälkeen – perheen ja yhteisön tuella – koko maailmaa syleileväksi rakkaudeksi. Aivan niin kuin pitääkin.
Jane Gardam, Kaukana Veronasta. Otava 1974. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Long Way From Verona (1971) suomentanut Aila Nissinen. Kansipiirros: Ritva Vesa-Kukkonen. 251 s.
--------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 45: Palkittu esikoisteos.
Kiitos esittelystä. Kuulostaa nimeään kiinnostavammalta.
VastaaPoistaMinä ainakin viihdyin erinomaisesti. Vuonna 1974, kun kirja ilmestyi suomeksi, en varmaan olisi tähän tarttunut.
Poista