maanantai 21. helmikuuta 2022

Joyce Cary: Uuden taivaan alla

Joyce Caryn romaanitrilogian toisen osan englanninkielinen nimi To Be a Pilgrim on lainaus 1600-luvulla eläneen puritaanisaarnaja John Bunyanin runon kertosäkeestä. Runo ilmestyi alun perin Kristityn vaellus -allegoriassa ja sitä on laulettu virtenä ja hengellisenä lauluna useilla eri sävelmillä.

Tässä Caryn romaanissa nimi viittaa sen päähenkilön ja minäkertojan, Tom Wilcherin, uskonnolliseen kilvoitteluun. Nuoren miehen kutsumus lähetyssaarnaajan työhön on saanut väistyä perintötilan hoitamisen, asianajajan uran ja omaisuuden kartuttamisen tieltä. Elämässä hän tuntee jääneensä varovaiseksi sivustakatsojaksi. Hän ihailee niitä, jotka ovat uskaltaneet ottaa riskejä ja elää vakaumustensa mukaan. Luotettavana puurtajana hän on yrittänyt auttaa rohkeampia valintoja tehneitä perheenjäseniään.

Tomin vanhempi veli Edward, joka poliitikon uransa ohella on ollut tuottelias epigrammirunoilija, tarkoittaa seuraavassa runossaan luultavasti juuri Tom-veljeään, vaikkei sitä romaanissa sanotakaan:

Hänen uskonsa on kuin kallio, joka uhmaa myrskyjä.

Vaan niinkuin muutkin kalliot: kuollutta kiveä.

Tässä romaanissa Tom Wilcher yli 70 vuoden iässä ja vakavasti sydänsairaana katsoo elämäänsä taaksepäin ja yrittää sopeutua lähestyvään kuolemaansa. Kotikartanon ulkopuolella maailma kuohuu: toinen maailmansota tekee tuloaan.

Tom käy läpi vanhempiensa ja sisarustensa värikkään elämän; sisarussarjansa kuopus Tom on viimeisenä elossa omasta sukupolvestaan. 

Tom Wilcherin tapa kertoa antaa vaikutelman konservatiivisesta mutta kuitenkin suvaitsevaisesta ja avuliaasta miehestä. Rivien välistä ja hänen siteeraamistaan keskusteluista on kuitenkin luettavissa, että hänessä on ollut myös toinen puoli: kitsas, epäluuloinen ja tuomitseva – "vouhottaja" kuten hänen pitkäaikainen naisystävänsä Julie sanoo.

Lapseton vanhapoika seuraa tiiviisti sisarensa ja veljiensä lasten ja lastenlasten elämää. Suvun henkiset piirteet tulevat esiin myös nuorissa. Jokaisessa sukupolvessa tapaamme huolettomat ja onnelliset sekä myös ne, jotka kantavat huolia. 

Tom yrittää myös puuttua nuorten elämäntapaan ja valintoihin. Suuri perintöomaisuus luonnollisesti houkuttelee jälkipolvia – ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon kuin Tom omassa itaruudessaan kuvittelee. Nuoret ovat myös aidosti huolissaan vanhasta sukulaisestaan, jonka fyysinen ja henkinen terveys horjuu. Pankkien holveissa on lopulta viitisentoista versiota testamentista, jolla Tom yrittää ohjailla sisarustensa lasten valintoja.

Viime vuosina on yleistynyt halventavassa merkityksessä käytetty sana setämies, jolla tarkoitetaan asenteiltaan vanhoillista keski-ikäistä tai sitä vanhempaa miestä, joka yrittää alentuvasti neuvoa nuorempiaan. Tom Wilcher on juuri tällainen setämies. Oli todella huvittavaa havaita, että tässä romaanissa hänestä myös käytetään pariin otteeseen tätä nimitystä juuri tässä merkityksessä. Mahtaako olla ensimmäinen kerta suomenkielisessä tekstissä? Kun Tom paheksuu nuorison huvittelua ja yökerhoja – "ja Berliinissä on kuulemma vielä pahempaa" – Tomin veljenpojan tyttöystävä toteaa nauraen: "Setämies on meistä kauhuissaan." 

Tom Wilcher uskoo tai toivoo, että hänellä on vielä mahdollisuus muuttua. Hän haaveilee avioliitosta Sara Jimsonin kanssa. Trilogian edellisen osan (Näinkin voi käydä) lopuksi Sara joutui vankilaan varkauden takia. Tom odottaa Saran vapautumista kiihkeästi, koska uskoo, että Sara luontaisella hyvyydellään ja elämänilollaan voi pelastaa hänet. 

Romaanin lopussa, kun käy ilmi, ettei avioliitto toteudu, Tom Wilcherin on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on: ihmisenä, joka on imenyt elämänvoimansa ja tarmonsa muista ihmisistä, joka on haaveillut enemmän kuin tehnyt ja joka on pelännyt muutosta. 

Itse en ole koskaan viihtynyt tilapäisissä majapaikoissa. Omat rakkaani täällä kotona ovat olleet liian lähellä sydäntäni. Ja mitä siitä, jos ne olivatkin puita, tuoleja, huonekaluja, kirjoja ja kiviä?

Romaanin lopussa hänen rakas perintökartanonsa, Tolbrook, on muuttumassa nuoren sukupolven käsissä. Entisessä salongissa jyskyttää nyt puimakone.

Romaanissa on jatkuvasti esillä sen henkilöiden toisistaan eroava tapa suhtautua uskontoon. Tämä ei varmaan ole kaikkien lukijoiden mieleen. Minusta tämä romaanin katsantokulma oli mielenkiintoinen, kuten aina pohdiskelut siitä, millaista on hyvä elämä. Tom Wilcher itse on löytänyt hengellisen kodin anglikaanisesta kirkosta, kuten hänen vanhempansakin. Tomin rakkaan Lucy-sisaren liittyminen ankaraan benjamiittien puritaanilahkoon järkyttää Tomin uskonnon perusteita: kuinka joku voi iloita nöyryytyksestä? 

Uuden taivaan alla on myös erinomainen sukuromaani. Tosin kun Joyce Carylta kysyttiin Paris Review -lehden haastattelussa, oliko hän tietoisesti seurannut englantilaisen kirjallisuuden sukusaagan perinnettä, hänen vastauksensa oli kielteinen, mutta perheen ylivoimaisuuden romaanin taustana hän kyllä myönsi:

Tarkoitatteko, että yritinkö seurata Galsworthya ja Walpolea? Voi en, en, en. Perhe-elämää, ei. Perheen elämä vain jatkuu. Vaikein asia maailmassa. Mutta tietenkin se on myös maailma pienoiskoossa. Siinä on kaikkea – syntymä, elämä, kuolema, rakkaus ja mustasukkaisuus, tahtojen taistelu, auktoriteetin ja vapauden ristiriita, vanhan ja uuden. Ja minä valitsen aina teemalleni suurimman mahdollisen näyttämön.

Joyce Cary, Uuden taivaan alla. Gummerus 1954. Englanninkielisestä alkuteoksesta To Be a Pilgrim (1942) suomentanut Kristiina Kivivuori. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. 431 s. 

------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 36: Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!