Romaani perustuu vahvasti John McGahernin omiin kokemuksiin. Monet romaanin kohtauksista toistuvat lähes sanatarkasti samanlaisina McGahernin muistelmateoksessa Memoir.
Romaanin kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen. Siinä vaihtelee hän-muotoinen, minä-muotoinen ja sinä-muotoinen kerronta. Varsinkin viimeksi mainittu on kohtuudella käytettynä tehokas keino. Kertoja jakaantuu kahtia: puhuttelijaan ja puhuteltavaan. Puhuttelija ikään kuin katsoo nuorempaa itseään kokeneempana, ajallisesti myöhäisemmästä hetkestä käsin. Jostain syystä tämä kerrontaratkaisu tuo minulle raamatullisia mielleyhtymiä, vaikka en nyt saakaan kiinni yhtään esimerkkiä keinon käyttämisestä Raamatussa.
Romaanin lauseissa toistuu usein tyylikeino, joka kääntäjän ansiokkaasta yrityksestä huolimatta tuntuu ehkä luontevammalta englannin kielessä. Tässä muutama esimerkki:
Istuttiin ison sypressin varjossa puoliympyrässä Benedictin ympärillä, nurmikko hohti varjon ulkopuolella, kellogolfin valkoiset liput, valkoiset laitakivet kuin leikkikoirat molemmin puolin sementtipolkua, joka leikkasi nurmikon kahtia, punertava terälehtien lumi ruohossa ainoan syreenipuun alla.
Hurja halu koskettaa heräsi, kalpea sammal omenapuun oksissa sormenpäissäni hauras ja kova; viileä raparperinlehti kasvojani vasten.
Kaste laski, valkoinen maasumu nousi kuuman jälkeen, kalpea ja äänetön kuu, pyökkien sienimäiset hahmot.
Normaalia toteamuslausetta seuraa siis runon säkeitä muistuttava verbitön, yleensä luonnonilmiöitä kuvaava lauseke. Joskus tämä elliptinen lauseke esiintyy yksinäänkin.
Ilmestyessään vuonna 1965 Pimeä-romaani nousi lehtiotsikoihin ympäri maailmaa. Irlannin katolisen kirkon johtama sensuurilautakunta nimittäin kielsi romaanin levittämisen. John McGahern menetti opettajanvirkansa.
Mikä tässä romaanissa sitten oli niin paheksuttavaa, että sen lukeminen haluttiin estää? Romaanin antama kuva katolisesta kirkosta ja sen palvelijoista ei nimittäin ole erityisen kielteinen. Päinvastoin, kirkko edustaa romaanissa pyrkimystä sivistykseen ja hyvinvointiin. Luostarikoulun opettaja veli Benedict on yksi romaanin valoisimmista hahmoista: karismaattinen kuuden kielen taitaja välittää aidosti oppilaistaan ja ohjaa heitä huumorin tukemalla auktoriteetilla.
Isä Gerald, joka on kovasti toivonut romaanin päähenkilön päätyvän pappisuralle, tukee kuitenkin myötätuntoisesti pojan päätöstä luopua tästä haaveesta:
Ei tässä maailmassa niin raskaasti tarvita pappeja. Parempi olla maallikko kuin huono pappi. Sinä et kenties voi pelastaa sieluasi pappina. Papinvirassa on paljon enemmän jännitystä, suurempi vastuu, suurempia kiusauksia kuin tavallisessa ja luonnollisessa elämäntavassa.
Isä Geraldin hieman lannistunut, maailmalle periksi antanut uskokaan ei tunnu erityisen rienaavalta:
Useimmat meistä irlantilaisista ovat pian porvareita, köyhäintalon pelko on mennyt, sekään elämänmuoto jota sinun kotonasi eletään ei kestä enää kuin parikymmentä vuotta. Papista, jonka seurakunta on porvaristoa, bourgeoisie, tulee pikemminkin kirkkojen rakentaja, isompien ja mukavampien kirkkojen ja koulujen, kuin Jumalan Sanan julistaja. Yhteiskunta vaikuttaa Sanaan paljon enemmän kuin Sana yhteiskuntaan. Jos olet hyvä pappi, sinun täytyy kävellä vaarallista lankkua pitkin, toisella puolella komiteat, toisella Totuus ja Oikeus.
Uskon kyllä tietäväni, mihin sensuurilautakunnan närkästys perustui. Kirjassa on kohtaus, jossa päähenkilö kuvittelee, että hänestä on tullut katolinen pappi. Hän on rippituolissa ottamassa vastaan synnintunnustusta nuorelta naiselta, joka on hairahtunut haureuden syntiin. Kertoja kuvittelee, kuinka hänen omat kysymyksensä ja naisen tunnustus saavat hänet kiihottumaan niin, että hän lopulta raiskaa naisen kirkon lattialla.
Kohtaus on raju vielä tänäkin päivänä luettuna. On helppo ymmärtää, että lukijoiden – myös sensuurilautakunnan – huomio kiinnittyy aisteja kiihottavaan kuvaukseen. Vähemmälle huomiolle jää, että romaanin päähenkilö kauhistuu omaa kuvitelmaansa ja katsoo, että juuri tällaisten kuvitelmien takia hän on kelvoton papiksi ja hänen on löydettävä seksuaalisuudelleen jokin hyväksyttävä purkautumisväylä. Kohtaus ei siis kuvaa sitä, mitä katolinen pappi tekee tai haluaa tehdä. Se on romaanihenkilön, teinipojan fantasia.
Kirjarovioiden sytykkeenä on usein puutteellinen lukutaito.
John McGahern on kuitenkin kirjoittaessaan tiennyt, että hänen kirjansa tulee herättämään pahennusta. Yritän seuraavassa selvittää hänen motiivejaan kirjan julkaisemiselle.
Etsin avainta kirjan nimestä. Mitä pimeä oikeastaan tarkoittaa? Kelpo tulkinta olisi, että lapsuuskodin ilmapiiri oli se pimeys, josta teoksessa yritetään päästä valoon. Tätä tulkintaa tukee edellä mainitun muistelmateoksen lause, jossa McGahern sanoo, että isän maailma edusti pimeyttä ja väkivaltaa. Pimeä-romaanin loppukohtauksessa isä ja poika ovat rupeamassa yöpuulle galwaylaisen täysihoitolan parisängyssä. He kohtaavat nyt aikuisina, tasaveroisina, ilman seksuaalisen hyväksikäytön jännitettä. Heidän niukkasanainen sovintonsa on liikuttava ja valoisa loppu teokselle.
Yleensä haen kaunokirjallisista teoksista tällaisia sovinnollisia ratkaisuja. Kuutena päivänä seitsemästä hyväksyisin yllä esittämäni Pimeä-romaanin tulkinnan. Jokin teoksen pidätellyssä aggressiossa ei kuitenkaan taivu tähän tulkintaan.
Voisiko pimeys tarkoittaa kirkon seksuaalikielteisyyttä, josta päähenkilö pääsee murtautumaan viettiensä hyväksymiseen? Tämäkään tulkinta ei tunnu oikealta. Kuten aiemmin totesin, kirkko edustaa sekä tässä romaanissa että McGahernin muistelmissa valoa ja sivistystä. Sitä paitsi nuori mies ei pääse toteuttamaan seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla kirkon rajoituksista luovuttuaankaan. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen naisten kanssa päättyy epäonnistumiseen. Ujouden ja arkuuden takia hän kääntyy viime hetkellä pois tanssipaikan ovelta.
Tämä oli se unelma, jonka takia olit jättänyt pappeuden ankaran ja varman tien, tuon tien, joka viehätti nyt, koska sinun ei enää tarvinnut alistua sen kulkemiseen, ja tämä se aistillinen maailma jonka takia olit valmis menettämään sielusi, eikä sitä ollutkaan niin helppo kiskoa huulilleen edes sitä yhtä tuhoisaa suudelmaa varten; sielunsa kadottaminen oli yhtä vaikeaa kuin sen pelastaminen. Vain ajatuksissa se oli selvää.
Hyvä romaani avautuu moniin tulkintoihin. En väitä, että seuraava tulkintani on ainoa mahdollinen tai edes oikea. Jokainen löytäköön omansa.
Pimeyden merkityksen löytääksemme meidän täytyy palata romaanissa nuoren miehen koko loppuelämään vaikuttavien tutkintojen alkamista edeltävään päivään. Saadakseen ajatuksensa irti tulevasta koitoksesta nuorukainen lähtee joelle soutelemaan lempisisarensa kanssa. On lämmin, tuuleton sunnuntai. Vene tuoksuu tervalle. Auringonvalo heijastuu vedestä. Nuori mies nostaa välillä airot vedestä kuunnellakseen veden liplatusta veneen keulassa. Unenomaisessa tunnelmassa romaanin päähenkilö katselee joen varrelle kerääntyneiden ihmisten laiskaa ja raukeaa pyhäpäivän viettoa.
Tämä koko joenmutka oli kuin sunnuntaita esittävä maalaus, lapsiakin. Näiden ei tarvinnut painiskella minkään tutkintojen kanssa. Nämä olivat täällä kuumina sunnuntaina yhtä pysyvästi kuin joki. Ei ollut pimeyttä eikä pelkoa eikä taistelua. Heidän savukepakkauksensa ajelehtivat ohi. Vain hölmö halusi olla erilainen. (Kursivoinnit minun.)
Tässä idyllissä päähenkilölle näyttäytyy tavallisen elämän kiusaus. Elämä ilman kamppailua, ilman kilvoittelua, pysähtynyt ja muuttumaton elämä. Elämä ilman pimeyttä. Vain hölmö halusi olla erilainen. Tässä on päähenkilön henkisen taistelun ydin: hän haluaa olla erilainen ja siihen hän tarvitsee pimeyttä. Hänen on valjastettava aggressionsa luovaan työhön.
Tämän tulkinnan myötä romaanin loppu saa uuden sävyn. Epäonnistumisen pelon ja turvallisuuden kaipuun takia päähenkilö luopuu kilvoittelusta ja hedelmällisestä pimeydestä. Hän lankeaa tavallisuuden kiusaukseen. Hän on luopunut unelmistaan.
Miksi siis McGahern kirjoitti romaanin, jonka tiesi aiheuttavan hänelle vaikeuksia? On varmaan jo tullut selväksi, että hän teoksissaan käsittelee poikkeuksellisen suoraan omaa elämäänsä ja sen ratkaisuja. Viimeistään tällä romaanillaan John McGahern sanoutui irti tavallisen elämän kiusauksesta. Kilvoittelu kirjailijana korvasi kilvoittelun katolisen kirkon pappina.
Romaani on omistettu John McGahernin ensimmäiselle vaimolle, suomalaiselle Annikki Laaksille.
John McGahern, Pimeä. Tammi 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Dark (1965) suomentanut Eila Pennanen. Päällys: Tom Lindqvist. 212 s.
---------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!