Tämän kokoelman kolme kertomusta jäivät Juhani Peltosen (1941–1998) viimeisiksi julkaistuiksi novelleiksi. Yksi romaani ilmestyi vielä seuraavana vuonna (1991) ja sen jälkeen Peltonen – vasta 50 vuoden ikäisenä – vaikeni kirjailijana. Uran aikana ehti kuitenkin syntyä yli kaksikymmentä teosta, tragikomediaa – tai komitragediaa kuten kirjailija itse joitain teoksiaan nimitti – joissa raskasmielisyys ja pessimismi käy jatkuvaa vuoropuhelua fantasian, komiikan ja kielellisen iloittelun kanssa.
Olen lukenut melko suuren osan Juhani Peltosen novellituotannosta siitä huolimatta, että minulle on aina jäänyt tunne, että osa novellien merkityksistä karkaa ulottuviltani. Novellit vaikuttavat ensisilmäyksellä aivan perinteisiltä. Niissä on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarkemmin katsoen novelleissa on kuitenkin henkilöitä ja tapahtumia, jotka tuntuvat jollain tavalla ylimääräisiltä. Usein jää mielikuva, että Peltosen novelleissa tärkeintä on niiden tunnelma. Muita merkityksiä on ainakin vaikea sanoin ilmaista.
Tämän kokoelman aloittaa kertomuksista pisin, Tohtori Amensonin sanatoriossa. Koska olen perso hauskuudelle, tämä kertomus on oma suosikkini. Kokoelman niminovelli on kyllä tätä syvällisempi ja hallitumpi.
Arvelen, että novellin alkusykäys, jota tosin ei siinä mainita, on sanonnassa "diplomaatin rakko". Sillä tarkoitetaan edustustehtävissä hyödyllistä kykyä selvitä pitkiä aikoja ilman wc-käyntejä. Tämän kertomuksen viisi päähenkilöä ovat kaikki entisiä tai nykyisiä suurlähettiläitä, jotka ovat nyt hoidattamassa virtsaamisvaivojaan tohtori Amensonin sanatoriossa jonkin nimeämättömän maan rannikkoseudulla, meren ja vuoriston välissä.
Diplomaattien kotimaat ovat Peru, Jugoslavia, Italia, Kanada ja Suomi. Kaikki ovat iältään viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä – silloinhan eturauhasongelmat yleensä ilmaantuvat. Yhteisenä kielenä on ranska. Kaikki pääsevät esiin keskusteluissa, mutta suomalaisen Ruben Tennefeltin sisäiseen maailmaan tutustumme muita tarkemmin hänelle saapuneiden kirjeiden sekä hänen illallisilla pitämänsä "intiimin esitelmän" kautta.
Diplomaatit ovat jo ennestään työyhteyksistä tuttuja toisilleen ja heitä yhdistää myös sama intiimi vaiva, joten yhteinen sävel löytyy nopeasti. Herrat nauttivat keskustelun lomassa ruokapöydän iloista ja laadukkaista juomista. Kaikki nautittu nimetään huolellisesti sekä ranskaksi että suomeksi. Välillä käydään tohtori Amensonin vaatimuksesta lenkillä ja istumakylvyissä sekä "nautitaan" kuvottavan makuista terveysjuomaa. Todellisuudessa lenkitkin suuntautuvat salaa lähikaupungin ylelliseen ravintolaan. Iltaisin vaihdellaan partakoneenteräpakkauksia, joita diplomaatit harrastuksekseen keräilevät, sekä pidetään vuorotellen esitelmiä.
Tämä kertomus on kokoelman novelleista hyväntuulisin. Hauskuutta syntyy muun muassa ylevän ja karkean yhdistämisestä. Tähän diplomaattien intiimivaivat tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia. Henkevien keskustelujen välissä käydään "tiristämässä" ja tuotoksia sitten vertaillaan. Kun tohtori Amenson innostuu esittelemään katetrikokoelmaansa diplomaateille, kertomuksessa todetaan, että
heidän mielissään ruuvautui yhä tiukemmalle kiukustuva, ja siksi kielellisesti viimeistelemätön, toivomus: "Päästä, kusiekspertti, meidät, jumalauta!, jo pois tästä hirveästä huoneesta!"
Hellyydellä kuvatut aistinautinnot ja terhakat karkeudet toivat mieleeni Veikko Huovisen. Silloin kun Peltonen on valoisimmillaan näiden kirjailijoiden ominaislaadut ovat lähellä toisiaan.
Minun huumorintajuuni iski myös suurlähettiläs Tennefeltin äidin kirje, jossa äidin on – varmaankin aika tyypillisesti – vaikea pitää mielessään, että hänen poikansa on jo yli viisikymmenvuotias suurlähettiläs. Äiti muun muassa ihmettelee, "miksei sinusta Ruben-kulta, tullut paavia?" Lisäksi hän kertoo kutoneensa "seitsemäntoista metriä pitkän räsymaton, jolle en ole keksinyt paikkaa". Raamattua ahkerasti tutkivan äidin ohjeet naurattivat minua hervottomasti, vaikka ymmärrän, että on toivotonta edes yrittää selittää, mikä tässä on minusta hauskaa:
Pikku-Ruben, koeta säilyttää myös mielessäsi seuraavat sanat: "Ja Hän sanoi minulle: Etkö tiedä, mitä nämä ovat? Vaan minä sanoin: En, Herra."
Juhani Peltosen tarinassa kun ollaan, ihan ilman tummia sävyjä ei selvitä. Välillä paneudutaan päähenkilöiden iloihin ja suruihin, esimerkiksi kadotettuihin tai säilytettyihin rakkauksiin. Myös muiden potilaiden, ennen kaikkea itsemurhaa hautovan norjalaisen laivanvarustajan, kuvauksissa ollaan toivottomuuden äärellä.
Päähenkilöt joka tapauksessa lähtevät sanatoriosta parantuneina – hoitojen tai ehkä enemmänkin jaetun ystävyyden ja siitä aiheutuneen mielen kevenemisen ansiosta.
Kokoelman toinen kertomus, Pensasaidan takana, on lyhin kolmesta novellista. Kaksi yli kuusikymmentäviisivuotiasta, Toimi ja Signe, ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja päättävät elää yhdessä viimeiset elinvuotensa. Toimin muistiongelmista huolimatta kertomus siis vaikuttaa sävyltään valoisalta. Toimin keksimä pitkä kirje, jonka hän lähettäisi Signelle ulkomailta, on täynnä sydämellistä huumoria. Novellin lopussa on kuitenkin käänne, joka muuttaa tulkinnan ratkaisevalla tavalla. Käy ilmi, miksi ollaan pensasaidan takana ja rauta-aidan vieressä. Tavoiteltu onni vaikuttaa valuvan sormien lävitse.
Kokoelman päättää sen niminovelli, Puisto jouluksi. Siinä Suurtinan kartanonrouva palkkaa toukokuussa Saarinen-nimisen puistonrakentajan kunnostamaan kartanon puiston seuraavaan jouluun mennessä. Valmistumispäiväksi sovitaan 23.12.
Saarinen asettuu asumaan kartanon jyväaitasta rakennettuun asuntoon ja ryhtyy työhön. Työn ohessa kartanonrouva ja Saarinen tutustuvat paremmin. Alusta asti on ollut näkyvillä heidän välillään väreilevä eroottinen jännite. Kummankaan elämä ei ole ollut onnellista. Rouvan hajonneet avioliitot ovat olleet pettymyksiä, ja aikuiset lapset pitävät häntä lähinnä helpon rahan lähteenä. Perhe-elämään on hänelle, adoptiolapselle, liittynyt pienestä pitäen paljon tuskaa. Saarinen taas on yli kaksikymmentä vuotta hautonut kostoa hänet hylänneelle tyttöystävälle.
Novellissa saa paljon tilaa myös seitsenvuotias kehitysvammainen Aarne. Hän on näitä Peltoselle tyypillisiä henkilöitä, joiden tehtävä novellissa ei oikein aukea minulle. Ehkä hänen tehtävänsä on osoittaa taiteilijaksi itsensä kokevalle Saariselle, että kauneuden tajuaminen ei ole älyllinen ominaisuus. Kartanon rouva puolestaan on pohtinut Aarnen adoptoimista, mutta jättänyt sen omien kokemustensa vuoksi tekemättä.
Puisto valmistuu ajoissa. Ennen kuin Saarinen poistuu lopullisesti, rouva järjestää hänelle yllätyksen, jonka tarkoitus on vapauttaa Saarinen menneisyyden taakasta. Novellin lopussa rouvan elämä jatkuu ennallaan, tai vielä entistä yksinäisempänä, mutta Saarisen luovuus vapautuu ehkä uudenlaisiin taiteellisiin yrityksiin.
Peltosen kieli on kaikissa kokoelman novelleissa kekseliästä. Uudissanoja tai pikemminkin yllättäviä johdoksia on runsaasti. Toisaalta Peltonen hallitsee myös täsmällisen ja tarkan havainnoinnin. Puisto jouluksi -kertomuksen kuvaukset lumisesta puistosta, jossa Saarinen polttaa jätepuuta suurissa nuotioissa, ovat täynnä tunnelmaa. Joulunviettoon asti novellissa ei aivan päästä. Kaksi juhlapäivää, joita kartanonrouva on eniten inhonnut, ovat joulu ja äitienpäivä.
Juhani Peltonen, Puisto jouluksi. WSOY 1990. Päällys: Urpo Huhtanen. 133 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!