Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Tässä kirjassa on lyhyen romaanin mittainen nimikertomus sekä kolme lyhyehköä novellia. En ole nähnyt romaaniin pohjautuvaa elokuvaa enkä kirjan luettuani oikeastaan haluakaan nähdä sitä. Se ei johdu siitä, että pitäisin kirjaa kehnona. Minä nimenomaan pidän kirjaa niin onnistuneena, että en välitä nähdä, miten sen mainio kerrontaratkaisu on yritetty kääntää elokuvan kielelle. Ilman väkivaltaa se tuskin on onnistunut. Kirja on vahvasti kerrottu, sen viehätys on sanataiteen viehätystä.

Aamiainen Tiffanylla

Pienoisromaanin kertojana toimii nuori nimettömäksi jäävä kirjailijanalku, joka sivustakatsojana ja vain satunnaisesti sen tapahtumiin vaikuttaen seuraa newyorkilaisen naapurinsa Holiday "Holly" Golightlyn värikästä elämää ihailijaparviensa piirittämänä. Kirjan alussa ja lopussa, sen nykyhetkessä, siinä kerrotuista tapahtumista on kulunut jo kymmenisen vuotta. Holly on kadonnut maailmalle, ensin Etelä-Amerikkaan ja sitten Afrikkaan. Ikiliikkuja ei näytä pystyvän pysähtymään.

Kirjan kepeästi etenevä komiikan sävyttämä muistelu ja ennen kaikkea 19-vuotiaan seurapiiripörrääjän, Holly Golightlyn, valloittavan höpsö pilpatus, joka täyttää suuren osan kirjasta, harhauttaa lukijan pitämään tarinaa komediana. Pelkkä päähenkilön nimi saa jo hyvälle tuulelle. Vasta kun pysähtyy ajattelemaan, mitä kaikkea Holly tekee ja on tehnyt ja mitä hänelle on tehty, lukija alkaa ymmärtää, että kyseessä on itsensä hukanneen ja itseään epätoivoisesti etsivän ihmisen tragedia.

Kannattaa huomata, että aamiainen Tiffanylla ei Hollylle merkitse pelkästään bling-blingiä, kimaltavia koruja ja ylellisyyttä luksustuotteita myyvässä liikkeessä, vaan se on hänelle keino selvitä paniikkikohtauksista, "kauhupäivistä", joissa menneisyys yrittää kurkottaa kylmän otteensa nykyhetkeen. Kalliit tavarat, jatkuva liikkeellä olo, alituinen itsensä uudelleen keksiminen, valehteleminenkin, ovat suojautumiskeinoja.

Kun kertoja saa tiedon ensimmäisen novellinsa julkaisusta, Holly tarjoaa hänelle lounaan, jonka aikana puhe kääntyy lapsuuteen.

Ajattelin tulevaisuutta ja puhuin menneisyydestä. Koska Holly halusi tietää lapsuudestani. Hän puhui myös omastaan; mutta se oli väistelevä, nimetön, paikaton, impressionistinen kertomus, vaikkakin saatu impressio oli päinvastainen kuin mitä kuulija olisi odottanut, sillä hän esitti miltei hekumallisen kertomuksen uintiretkistä ja kesästä, joulukuusista, kauniista serkuista ja kutsuista: lyhyesti sanoen onnellisen tavalla, jota hän ei ollut ja joka ei ikinä voinut olla sellaisen lapsen tausta, joka oli karannut kotoaan.

     Vai, kysyin, eikö ollutkaan totta, että hän oli tullut toimeen omillaan neljätoistavuotiaasta lähtien? Hän hieroi nenäänsä. – Se on totta. Tuo äskeinen ei ollut. Mutta sinä teit sellaisen tragedian omasta lapsuudestasi, etten oikein halunnut ruveta kilpailemaan.

Holly on hankkinut Tiffanylta nipun käyntikortteja. Ammatin asemesta niissä lukee "matkoilla". Perille hän tuskin koskaan pääsee, vaikka kertoja romaanin viimeisiksi sanoiksi toivookin, että Holly, kuten tämän hylkäämä kissakin, pääsee "paikkaan, jossa se oli kotonaan".

Onkohan tällainen sivusta asioita seuraava kertoja jotenkin erityisen amerikkalainen keksintö? Mieleen tulee nimittäin heti toinenkin lyhyt moderni klassikko, jossa on samanlainen ratkaisu. Tarkoitan F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby). Luonteva tapa joka tapauksessa, vahva koetun maku syntyy tapahtumia läheltä seuranneen ihmisen todistuksesta. 

Kukkien talo

Tämä on ensimmäinen kolmesta novellista, jotka sisältyvät tähän kirjaan. Se on Haitin saarelle sijoittuva maagisen realismin mieleen tuova eksoottinen rakkauskertomus. Sen päähenkilöinä ovat 17-vuotias Port-au-Princen ilotalon vetonaula Ottilie ja hänen suuri rakkautensa, sisämaasta kotoisin oleva Royal Bonaparte.

Royal on tuonut kukkonsa kukkotappeluun pääkaupunkiin. Sillä retkellä hän tutustuu Ottilieen ja vie tämän mukaansa kotikyläänsä. Viiden kuukauden onnen jälkeen Royal alkaa viettää aikaansa kylän muiden miesten kanssa, koska se nyt sattuu olemaan maan tapa.

Nuoren parin onnea häiritsee myös samassa talossa asuva Royalin isoäiti, Vanha Bonaparte, joka nipistelee Ottilieta ja yrittää karkottaa tämän taikakeinoilla. Ottilie vastaa samalla mitalla vanhan naisen yrityksiin ja selviytyy voittajaksi.

Ottilien entiset prostituoitutoverit käyvät vielä houkuttelemassa Ottilieta takaisin pääkaupunkiin, mutta rakkaus mieheen, joka tosin toisinaan kohtelee häntä kaltoin, mutta varmasti myös rakastaa, on sittenkin suurempi houkutus.

Timanttikitara

Novelli sijoittuu vankisiirtokuntaan jossakin kylmässä paikassa. Parinsadan vangin keskuudessa arvoaseman voi päätellä läheisyydestä kamiinaan. Herra Schaeffer kuuluu korkeimmin arvostettujen joukkoon. Tämä 50-vuotias elinkautisvanki osaa nimittäin lukea. Suurin osa vangeista ei osaa. He luettavat saamansa kirjeet herra Schaefferilla, joka ikävien uutisten sijaan keksii itse parempia. Herra Scaheffer ei itse saa kirjeitä edes jouluna.

Rangaistussiirtolaan saapuu uusi vanki, nuori kuubalainen Tico Feo, joka omistaa lasitimantein koristetun kitaran. Ticon jännittävät tarinat ja kitaransoitto lumoavat useimmat vangit. 

Pian Tico Feolle suotiin se kunnia, että hän sai nukkua lähellä kaminaa ja herra Schaefferin vieressä. Herra Schaeffer oli aina tiennyt, että hänen ystävänsä oli kauhea valehtelija. Hän ei etsinytkään totuutta Tico Feon kertoessa seikkailuistaan, valloituksistaan ja tapaamistaan kuuluisista henkilöistä. Pikemminkin hän nautti niistä pelkkinä kertomuksina, sellaisina joita voi lukea aikakauslehdistä, ja hänen sydäntään lämmitti kuulla hänen ystävänsä trooppista ääntä sen kuiskaillessa pimeässä.

Ticon ja herra Schaefferin välille syntyy rakkaussuhde, josta puuttuu vain fyysinen ulottuvuus. Näyttää jopa siltä, että herra Schaeffer vaikuttaa Ticoon niin, että hän peruu joitakin valheellisia puheitaan.

Tico houkuttelee herra Schaefferin karkaamaan kanssaan. Karkuretkellä herra Schaeffer vammautuu ja hänelle paljastuu, että Tico on ottanut hänet mukaansa vain jonkinlaiseksi houkutuslinnuksi omaa pakoaan edistääkseen. 

Kitara jää kuitenkin herra Schaefferille lohduksi.

Joulumuisto

Tässä novellissa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, joka aikuisena muistelee lapsuuttaan. Välillä ajallinen etäisyys haihtuu ja tuo menneisyyden 7-vuotias lapsi kertoo preesensmuodossa. Kertoja ei asu vanhempiensa kanssa vaan etäisempien sukulaisten parissa. Näiden joukossa hänellä on vain yksi ystävä, vanha sukulaisnainen, jonka nimeä ei myöskään mainita.

Paitsi ettei ole milloinkaan nähnyt elokuvaa hän ei ole milloinkaan: syönyt ravintolassa, matkustanut kotoa kauemmas kuin viiden mailin päähän, vastaanottanut tai lähettänyt sähkösanomaa, lukenut mitään paitsi sarjakuvalehtiä ja Raamattua, käyttänyt kosmeettisia aineita, kironnut, toivonut kenellekään pahaa, valehdellut tahallaan, jättänyt nälkäistä koiraa nälkäiseksi. Ja tässä jokusia asioita, joita hän on tehnyt ja tekee: hän on tappanut kuokalla isoimman kalkkarokäärmeen, mitä tässä kreivikunnassa on nähty (kuusitoista kalistinta), hän vetää nenäänsä nuuskaa (salaa), kesyttää kolibreja kunnes ne istuvat hänen sormellaan (yrittäkääpä perässä!), kertoo kummitusjuttuja (me uskomme kummituksiin) niin karmivasti, että iho nousee kananlihalle vaikka olisi heinäkuu, hän puhelee itsekseen, menee kävelylle kun ulkona sataa, kasvattaa tämän kaupungin kauneimmat kameliat, tietää reseptit kaikkiin intiaanirohtoihin, muun muassa syylänpoistolääkkeeseen, jolla on taianomainen teho.

Koko vuoden poika ja vanha nainen ovat tienanneet rahaa monin tavoin voidakseen joulun alla hankkia tarvikkeet noin kolmeenkymmeneen hedelmäkakkuun. Vaikeinta on kostukkeeksi tarvittavan viskin saaminen kieltolakiaikaan. Lopulta salakapakkaa pitävä intiaani kuitenkin antaa heille pullon hedelmäkakkua vastaan.

Kun kakut ovat valmiit, nainen ja poika antavat tai lähettävät ne kaikki pois, lahjaksi ihmisille, jotka ovat olleet heille ystävällisiä vuoden mittaan tai muille hyville ihmisille, esimerkiksi presidentti Rooseveltille ja Borneon lähetyssaarnaajille, joiden esitelmää olivat olleet kuuntelemassa. Sen jälkeen alkaa taas rahan keruu seuraavan vuoden joulua varten.

Pieni poika rakastaa ja ihailee vanhaa naista, kuten edellä olevasta pitkästä lainauksestakin voi päätellä. Heitä kumpaakaan ei muu talon väki vaikuta arvostavan. Tässä novellissa on ilmeisesti paljon omaelämäkerrallista ainesta Truman Capoten (1924–1984) vaikeasta lapsuudesta. Novelli kertoo vakuuttavasti, että edes yksi hyvä ja rakastava aikuinen lapsen elämässä riittää jo varsin pitkälle.

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Tammi 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's: A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1967. Kannen suunnittelu: Mika Kettunen. 175 s.