Honoré de Balzacin jättimäiseen teossarjaan, jolle hän antoi nimen Inhimillinen komedia (La comédie humaine), oli määrä kuulua myös sarja sotilaselämää käsitteleviä teoksia. Näistä toteutui loppujen lopuksi vain kaksi. Toteutumatta jäi muiden muassa Esslingin taistelusta kertova romaani, jota varten Balzac jo oli tehnyt muistiinpanoja aidoilla tapahtumapaikoilla Wienin lähettyvillä. Tuossa taistelussa Napoleonin sotilaat kohtasivat Itävallan arkkiherttua Kaarlen johtamat itävaltalaisjoukot toukokuussa 1809. Napoleonin armeija joutui tässä taistelussa ensimmäistä kertaa perääntymään ja luovuttamaan voiton vastustajalle.
Napoleonin persoona kiehtoi Balzacia. Rakastajattarelleen – ja myöhemmälle puolisolleen – Eveline Hanskalle hän kirjoitti, että hänen romaaninsa lukija näkisi ja kuulisi taistelun yksityiskohdat niin kuin olisi ollut silminnäkijänä paikalla ja kiinnostuisi jokaisesta liikkeestä sotilaallisella šakkilaudalla. Napoleonin sotilaalliset toimet hallitsisivat kuvaa, mutta itse keisarista Balzac aikoi näyttää vain vilahduksen tämän ylittäessä Tonavaa veneessä. "Ei ainoatakaan naista: vain tykkejä, hevosia, kaksi armeijaa, sotilaspukuja." Romaanin nimeksi piti tuleman La Bataille.
Ranskalainen kirjailija Patrick Rambaud (s. 1946) kirjoitti valmiiksi teoksen, jota Balzac oli suunnitellut. Jälkisanoissaan, joista edellä olevat tiedot ovat peräisin, Rambaud kysyy, miksi Balzac valitsi juuri Esslingin taistelun, ja vastaa: siksi että tämä taistelu muutti pysyvästi sodankäynnin luonteen. Valtavat miehistömenetykset tulivat jatkossa olemaan tyypillisiä Napoleonin sotaretkille. Aspernin ja Esslingin vierekkäisissä kylissä kuoli yli 40 000 sotilasta noin kolmessakymmenessä tunnissa – kuolema joka kolmas sekunti. Napoleonin tappio merkitsi myös kolausta imperiumille ja keisarin arvovallalle, mikä kiihdytti kansallismielistä liikehdintää eri puolilla Eurooppaa. Yksi Napoleonin murhayritys kuuluu myös Rambaudin romaanin juoniarsenaaliin.
Aivan tarkasti ei Patrick Rambaud noudattanut Balzacin suunnitelmaa. Tykkejä, hevosia, sotilaspukuja ja kahden armeijan liikkeitä on kyllä enemmän kuin tarpeeksi, mutta vastoin Balzacin suunnitelmaa tässä romaanissa on mukana myös muutamia naisia. Onpa mukana myös romanttinen juonikuvio, jossa 17-vuotiaan wieniläiskaunottaren, Anna Krausin, rakkaudesta kilpailevat muutaman muun ohella ystävykset eversti Louis-François Lejeune ja sotatarvikkeiden hankinnasta vastaava virkamies Henri Beyle. Perusteellisissa jälkisanoissaan kirjailija Rambaud kertoo, että Anna Kraus on keksitty hahmo. Taidemaalausta harrastava eversti Lejeune puolestaan on todellinen henkilö, samoin kuin Henri Beyle, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailijanimellä Stendhal. Lejeunen ja Stendhalin ystävyydestä ei ole todisteita.
Romaanissa Henri Beyle pysyttelee koko taistelujen ajan Wienissä, ja hänen kauttaan saamme tietoa siviiliväestön suhtautumisesta sotaan. Vaikuttaa siltä, että suuri osa wieniläisistä oli valmis juhlimaan kumman tahansa osapuolen voittoa. Heidän elämäänsä ammattisotilaiden käymällä sodalla oli yllättävän vähän vaikutusta. "Me olemme voittaneet", sanoivat wieniläiset taistelun lakattua, mutta mahdollisesti he olisivat sanoneet samoin, vaikka Napoleonin armeija olisikin päässyt voitolle. Oopperan näytökset jatkuivat kuten ennenkin.
Romaanissa on useita henkilöitä, jotka nousevat vuorollaan etualalle taistelun eri vaiheissa. Osa heistä on historiallisia henkilöitä, osa on keksitty tämän romaanin tarpeisiin. Henkilöihin ei syntynyt erityistä tunnesidettä romaanin aikana. Myös eri joukko-osastot menivät minulta suloisesti sekaisin. Niin ne menivät välillä sotilailtakin kaoottisessa taistelussa. Useimmat sotilaat olivat resupekkoja, joiden varustus oli haalittu mistä sattuu. Osa kamppeista oli varastettu vastustajilta, loput omilta kaatuneilta. Napoleonin henkivartiokaartin moitteettomat sotilaspuvut olivat poikkeus ja vaikutti siltä, että näiden ylimielisten valiojoukkojen ykkösprioriteetti olikin pukujen moitteettomana säilyttäminen ja taistelun välttäminen. Yllättävää ja hämmentävää oli myös se, että Marseljeesi kajahtaa itävaltalaisten joukosta. Napoleon oli kyseisen vaarallisen vallankumouslaulun kieltänyt Ranskassa.
Pari rivisotamiestä sentään herätti minussa myötätuntoa. Vincent Paradis haluaisi olla maatilansa töissä eikä sotakentällä. Tästä rauhallisesta kunnon miehestä tulee tarkan havaintokykynsä ansiosta hetkeksi eversti Lejeunen opas ja sitten myöhemmin lääkintämies. Romaanin lopussa Vincent Paradis on lukijan helpotukseksi yhä hengissä – toisin kuin moni muu. Romaanin englanninkielisessä käännöksessä Paradisin sotilastehtävästä käytetään ranskalaista muotoa voltigeur. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi suomeksi. Sotilasarvot ovat muutenkin minulle – entiselle siviilipalvelusmiehelle – mysteerejä.
Romaanin karmaisevat kuvaukset sotilaslääkärien työstä perustuvat kahden lääkärin, Pierre François Percyn ja Dominique-Jean Larreyn, päiväkirjoihin ja muistelmiin. Molemmat miehet ovat mukana romaanissa. Amputoinnit ilman nukutusta olivat usein ainoa tapa estää vaurioituneiden raajojen kuoliota. Moni haavoittunut kuoli sydänkohtaukseen siinä vaiheessa, kun luuta alettiin sahata.
Kunnon Paradisin vastapainoksi romaani esittelee Fayollen, joka on jonkinlainen ratsusotilas. Pariisin slummeissa kasvaneelle Fayollelle sota on vain yksi lisä niihin paskahommiin, joita hän on joutunut tekemään koko elämänsä – ei niitä pahempi eikä parempi. Naisen "rakkautta" Fayolle on kokenut vain sotasaaliina tai ottamalla väkivalloin.
Jollain tavalla tuntuu, että Fayolle on kuin sodan julmuuden henkilöitymä, kuolemaan vihkiytynyt, ja hänen siis pitäisi olla taistelujen melskeessä kuin kotonaan. Näin enimmäkseen onkin. Väkivalta ei hänelle ole ongelma. Yksi tapaus kuitenkin osoittautuu hänellekin lopulta liian raskaaksi. Fayolle tulee sitoneeksi vangiksi ottamansa maalaistytön niin perusteellisesti, että tyttö tukehtuu kuoliaaksi. Tämä ei estä Fayollea käyttämästä hyväkseen tytön vielä lämmintä ruumista. Tytön tyhjyyteen tuijottavat silmät jäävät kuitenkin vainoamaan Fayollea. Romaanin lopulla Fayolle palaa pistoolin kanssa taloon, johon hän on tytön jättänyt – eikä enää poistu sieltä.
Napoleonin sotapäälliköistä tutustutaan lähemmin kahteen. Marsalkka Massénasta annetaan kuva ahneena roistona, josta rohkeus ja strateginen älykkyys kuitenkin tekivät hyvän sotilaan. Upseereista hän on ainoa, joka romaanissa sinuttelee Napoleonia. Massénan nimi on varmasti tuttu kaikille Nizzan kävijöille. Marsalkan syntymäkaupunki on arvostanut poikaansa näyttävästi. Hän on saanut sinne muun muassa nimeään kantavan aukion sekä museon, jossa luonnollisesti on paljon Napoleoniin liittyvää nähtävää.
Myös marsalkka Lannesilla oli läheiset välit Napoleoniin. He olivat ikätovereita: Aspern-Esslingin taistelun aikaan 40-vuotiaita. Lannes menettää Esslingin taistelussa molemmat jalkansa. Vakavasti haavoittuneena hän yrittää vielä varoittaa Napoleonia imartelijoista. Napoleonin pitäisi lopettaa mielistelijöiden kuuntelu ja keskeyttää sota viipymättä. Napoleon on kehno kuuntelija, varsinkin kun häntä yritetään neuvoa. Kirjurille Napoleon sanelee: "Marsalkka Lannes. Hänen viimeiset sanansa. Hän sanoi minulle: 'Haluan elää niin kauan kuin voin palvella teitä...'" Marsalkka Lannes elää vielä melko pitkään "viimeisten sanojensa" jälkeen.
Millainen sitten on romaanin Napoleon? Taikauskoinen. Äkkipikainen ja omavaltainen. Hän ei kestä lainkaan vastaansanomista. Hän syyllistää muita omista virheistään. Metsästäessään hän on vahinkolaukauksella sokeuttanut marsalkka Massénan toisen silmän. Napoleon syyttää tapahtumasta esikuntapäällikkönsä Berthierin kömpelyyttä.
Sotajoukkojen komentajana Napoleon uskoo yllätykseen ja nopeuteen. Tämä toimintatapa antaa hänelle usein edun vastustajaan nähden, mutta aiheuttaa myös ongelmia omille joukoille. Tämän romaanin perusteella Napoleonin vahvuutena on se, että hän on kaaoksen mestari: hän ei masennu vastoinkäymisistä vaan keksii nopeasti vaihtoehtoisia toimintatapoja. Jos ne epäonnistuvat, hän ei ikinä tunnusta virheitään. Muut ovat pettäneet hänen odotuksensa.
Mikä sitten ratkaisi Aspern-Esslingin taistelun itävaltalaisten hyväksi? Aika sattumanvarainen asia, joka kuitenkin olisi pitänyt osata ottaa huomioon. Tonavan kevättulva esti kunnollisen sillan rakentamisen joen yli. Joen väärällä puolella odotti marsalkka Davout kymmenien tuhansien sotilaiden kanssa. Jos nämä tuoreet sotilaat olisi saatu siltaa pitkin Napoleonin avuksi, lopen uupuneet itävaltalaisjoukot olisivat luultavasti antautuneet.
Itävaltalaisten kunniaksi on sanottava, että he tiesivät, millainen voima on tulvivassa Tonavassa. He myös tietoisesti häiritsivät sillan rakentamista lähettämällä jokeen yläjuoksulta puunrunkoja ja ainakin tämän romaanin mukaan jopa tervatun ja tuleen sytytetyn myllyn, joka särki ranskalaisten siltarakennelman pitkältä matkalta.
Hyvän historiallisen romaanin tapaan The Battle sisältää kaksi karttaa taisteluiden kulusta. Jälkipuheessaan Patrick Rambaud myös tunnollisesti käy läpi asiat, joissa on poikennut historiallisesta totuudesta. Joidenkin tapahtumien osalta hän esimerkiksi on tiivistänyt aikajanaa. Eivät ne wieniläiset oikeasti ihan heti taistelua seuraavana päivänä menneet oopperaan katsomaan Don Juania.
Ennen tätä romaania Patrick Rambaud oli kirjoittanut enimmäkseen parodioita tunnettujen kirjailijoiden tyyliin. Hän oli esimerkiksi julkaissut kaksi Marguerite Duras´n tyyliä parodioivaa romaania kirjailijanimellä Marguerite Duraille. Romaanien nimet olivat Virginie Q. ja Mururoa mon amour.
Kenties tämänkin romaanin alkuajatuksena on ollut Balzacin tyylin parodiointi. Jos näin on asian laita, suunnitelma muuttui jossain vaiheessa: The Battle (La Bataille) on täysin vakavasti otettava ja tarkkaan tutkimukseen pohjautuva moderni historiallinen romaani. Patrick Rambaud voitti La Bataille -romaanillaan Goncourt-kirjallisuuspalkinnon sekä Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Ehkä palkinnoista rohkaistuneena hän jatkoi teossarjan trilogiaksi, johon siis kirjoitti vielä kaksi romaania Napoleonin elämän myöhemmistä vaiheista.
Patrick Rambaud, The Battle. Picador 2001. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Bataille (1997) englanniksi kääntänyt Will Hobson. 315 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!