tiistai 11. lokakuuta 2022

Marcel Aymé: La rue sans nom

Ranskalainen Marcel Aymé (1902–1967) kirjoitti laajan tuotannon romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Niissä on kaksi päälinjaa: yhtäältä leikkisää fantasiaa sisältävät teokset, joista hänet parhaiten tunnetaan, ja toisaalta realistiset, yhteiskunnan vähäosaisia kuvaavat teokset, joissa tulee vahvasti esiin heikomman puolustaminen ja Aymén sydämellinen yleishumanismi. Marcel Aymé ei kuitenkaan ollut mikään joko tai -ihminen. Pikemminkin sekä että. Monissa teoksissaan Aymé myös yhdisteli realismia ja fantasiaa kekseliäästi.

Aymén varhainen romaani La rue sans nom (Katu ilman nimeä) on ankaran realistinen. Romaanissa on selvä pyrkimys kuvata kollektiivia. Sen keskiössä ovat nimettömän esikaupungin köyhät ihmiset. 

Katu on kuin itsenäinen elävä organismi, johon suurin osa sen yksilöistä sulautuu. Tästä taustasta nousee esiin yksilöitä, joiden ongelmat ovatkin sitten hyvin henkilökohtaisia. Tasapainoilu kollektiivin ja henkilökohtaisen välillä onnistuu romaanissa erinomaisesti.

Kadun vakiintuneeseen elämänmenoon tulee muutos, kun Méhoulin luo ilmaantuu tuttava menneisyydestä. Finocle pyytää tai oikeastaan vaatii, että vanhan ystävyyden nimissä Méhoul majoittaa kotiinsa, kahden huoneen ja keittiön vuokrahuoneistoon, puoleksi vuodeksi Finoclen ja tämän 18-vuotiaan tyttären Noan. Méhoulin on pakko suostua, koska hän pelkää Finoclea. 

Käy ilmi, että Finoclella ja Méhoulilla on rikollinen menneisyys Etelä-Amerikassa. Méhoul on syyllistynyt ainakin kahteen tappoon, jotka hänelle halutaan kostaa. Hän on jättänyt rikollisen uran taakseen ja perustanut perheen, johon kuuluu puolison lisäksi 17-vuotias poika Mânu. Finocle, jonka Méhoul on tuntenut nimellä Serguemoine, on jatkanut rikollisuraansa, mutta puolen vuoden piileskelyn jälkeen hän uskoo voivansa aloittaa turvallisesti uuden elämän keräämänsä huomattavan varallisuuden turvin.

Kauniin Noan saapuminen sekoittaa paitsi Méhoulin perhe-elämän myös koko kadun, tuskin kukaan välttää hänen tumman eksoottista viehätysvoimaansa. Hänen silmissään on lapsenomainen hämmästänyt katse, joka kertoo kadun asukkaille lähes taivaallisesta viattomuudesta. Noan äidistä emme kuule muuta kuin sen, että Finocle on kohdannut tämän jossain etelässä, valtameren rannalla. Noa on eräille auringon tyttö, toisille le plus beau lis de la Madone, jumalanäidin kaunein lilja. Monille hän on uni paremmasta. Finoclen ja hänen tyttärensä välisestä keskustelusta lukijalle on paljastunut toisenlainen kuva, jota kukaan muu ei saa selville romaanin aikana: Finocle on löytänyt ja pelastanut tyttärensä bordellista, jossa tämä on työskennellyt jo puoli vuotta.

Romaani välttää enimmäkseen Noan ajatusten paljastamista. Tällä tavalla hän pysyy samalla lailla arvoituksellisena lukijalle kuin kadun ihmisillekin. Pienillä viitteillä Marcel Aymé kuitenkin kertoo, että kyseessä on melko tavallinen pinnallisen puoleinen tyttö, jonka elämän sisältönä ovat kuvalehdet. Noa ei ole syyllinen niihin draamoihin, joita hänen tulonsa synnyttää.

Romaanin jännitettä yleensäkin pitää yllä se, että Aymén kaikkitietävä kertoja tuo varsin säästeliäästi esiin tietoja henkilöiden taustoista. Muutamat henkilöiden suhteisiin ratkaisevasti vaikuttavat asiat tulevat ilmi vasta aivan romaanin loppupuolella.

Voimakkaimmin Noa vaikuttaa kolmeen mieheen. Johannieu lopettaa työnteon kokonaan voidakseen istua ikkunan ääressä ostamassaan uudessa puvussa siinä toivossa, että näkisi vilauksen Noasta vastapäisen talon ikkunassa. Johannieun vaimo joutuu koville yrittäessään pitää viisilapsisen perheen leivän syrjässä kiinni. Nuorin lapsi on lahja italialaiselta siirtotyöläiseltä, kuten koko katu tietää. Johannieun hahmossa voisi olla välähdys Aymén ilkurisesta fantasiasta, ellei hahmoa olisi niin selvästi osoitettu mieleltään järkkyneeksi. Johannieun perheessä puhkeava kurkkumätä on yksi palanen romaanin lopun melodramaattisessa palapelissä.

Myöskään Mânu, Mehoulin poika, ei pysty vastustamaan Noan houkutusta. Tämä karkeakäytöksinen ja umpimielinen nuorukainen yrittää väkivalloin ottaa sen, mihin hänen viehätysvoimansa ei riitä. Raiskausyrityksen jälkivaiheen nähnyt Méhoul tekee tilanteesta väärän tulkinnan, jonka romaanin loppuvaiheen myllerryksessä heittää vasten Finoclen kasvoja. Mânussa romaani on onnistunut luomaan harvinaisen vastenmielisen tyypin, joten lukija ei erityisemmin ylläty, kun hän paljastuu myös poliisin ilmiantajaksi.

Kolmas Noaan rakastunut on italialainen Cruseo, sydän kämmenellään elävä kunnon mies, johon Noakin vastavuoroisesti rakastuu. Finocle vastustaa liittoa aluksi, mutta koska hänkin jollain tavalla kunnioittaa Cruseon rehtiyttä, hän antaa siunauksensa liitolle ja lupaa rahoittaa Cruseon suunnitteleman yritystoiminnan Italiassa. Sen verran voin juonesta paljastaa, että ei onnistu, tässä romaanissa kenellekään ei käy hyvin.

Cruseo asuu kadun "kerjäläisten kulmalla", kuten muutkin italialaiset siirtotyöläiset. Heidän työpäivänsä alkaa varhain, kun muut vielä nukkuvat. He ovat kaikki miehiä, osalla on jo perhe kaukana  kotimaassa. Kadun kahvilanpitäjä, häpeilemättömäksi opportunistiksi kuvattu Minche, avaa ovensa heille pariksi tunniksi, jotta he ehtivät juoda viinilitransa ennen rakennustöiden alkua työmailla. Sen jälkeen Minche painuu takaisin nukkumaan. Italialaisten viikko kuluu työssä aamusta myöhään iltaan. Sunnuntaina he käyvät messussa ja sen jälkeen alkaa ilonpito Minchen kahvilassa. Haitari soi, laulu raikaa, välillä tanssitaan. Kadun astetta porvarillisemmalle naisväelle italialaisten houkutus on toisinaan vastustamaton.

Kadun toisessa päässä, "suihkulähteen päässä", asuu kolme rietasta vanhusta, joiden himokkuutta hyödyntää La Jimbre, asioita omaksi edukseen hoiteleva ronski nainen, joka on poikkeus romaanin melko miesvaltaisessa henkilökaartissa. Muille romaanin naisille on varattu lähinnä alistetun puolison tyytymätön mutta vaikutusvallaton rooli.

Kadun asukkaiden poliittinen tietoisuus vaikuttaa rajoittuneelta. Muutamat sen henkilöt mainitsevat kapitalismin ongelmien syynä, mutta sosialismia ei romaanissa mainita kertaakaan. Heidän politiikkansa on käytännön sanelemaa: kun kadun köyhän pään taloja aletaan purkaa toimistorakennusten tieltä, tätä epäoikeudenmukaisuutta vastustetaan yhdessä. Pienessä roolissa romaanissa on katkera lakkoagitaattori Vanoël. Hänkin yrittää käyttää Noaa hyväksi kostossaan italialaisille, jotka hänen mielestään polkevat palkkoja. 

Jokin romaanin alussa, jossa Finocle yksin ilmaantuu yöllä ränsistyneelle kadulle, jossa koirat rähisevät, ja sitten Noan asuminen Méhoulin kodissa ja varsinkin Mânun machoileva olemus toivat mieleeni Tennessee Williamsin näytelmän Viettelyksen vaunu. Mânu oli minusta kuin ilmetty Williamsin Stanley Kowalski ja Noan tilanteessa oli jotain samaa kuin Blanche DuBois'lla, vaikka Noa ei yhtä särkynyt sielu olekaan. Romaanin melodramaattinen loppu olisi sellaisenaan sopinut johonkin Tennessee Williamsin näytelmään. Jossain oli sattunut silmiini tieto, että Marcel Aymé on kääntänyt ranskaksi Williamsin näytelmän The Night of the Iguana ja siis tuntenut Williamsin tuotantoa ainakin jonkin verran, joten epäilin, että Aymé on tähän romaaniin saanut kimmokkeen Viettelyksen vaunusta

Vuosilukuja tutkittuani totesin olleeni väärässä. La rue sans nom on ilmestynyt jo vuonna 1930 ja Viettelyksen vaunu vasta 17 vuotta myöhemmin. Vaikutteiden kulkeminen toiseen suuntaan on tietenkin mahdollista mutta epätodennäköistä. Ilmeisesti kyse on yksinkertaisesti siitä, että kahdella kirjailijalla toisistaan riippumatta on ollut kiinnostusta samankaltaisiin rikkinäisiin henkilöihin ja taipumusta melodramaattisiin juoniratkaisuihin. Mahdollisesti sukulaissielun löytäminen on sitten johtanut Aymén kääntämään Williamsia. Kukapa tietää.

Marcel Aymé, La rue sans nom. Gallimard 1979. Collection folio n:o 1125. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1930. Kansikuva: Henri Galeron. 217 s.

3 kommenttia:

  1. Aymé on (siinä hyvin vähissä määrin kun on) minulle tuttu juurikin niistä leikkisistä fantasioista, joten en tiennytkään että tällaistakin tuotantoa on.

    Ja oman blogin puolella ehdinkin jo alkaa miettiä että kirjailijoiden tekemistä käännöksistä suhteessa omaan tuotantoon voisi olla enemmänkin pohdittavaa ja tutkittavaa, millaiset yhteydet vetävät joitain kirjailijoita toisten kirjailijoiden tuotannon pariin, ja miten niistä tulee vaikutteita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein jokaisessa Aymén novellikokoelmassa on yksi tai kaksi tällaista realistista tarinaa. Yksi suosikeistani on La vin de Paris - kokoelman pitkä novelli "Traversée de Paris". Siitä on kuulemma olemassa elokuvaversiokin, samoin kuin tästä La rue sans nom -jutusta, mutta eihän niitä missään pääse näkemään, ikävä kyllä.

      Noista käännöksistä. Ainakin tuntuisi, että ryhtyessään kääntäjäksi nimekäs kirjailija saa valita käännettävän teoksen omien mieltymystensä mukaan. Toisinaan voi kyse tietysti olla ihan rahapulassa tehdystä senttauksesta. Omaan hyllyyni on kuitenkin päätynyt aika monia kirjoja, joissa minua on houkutellut juuri se, että niiden kääntäjä on arvostamani kirjailija.

      Poista
    2. Ja tietenkin se on LE vin de Paris. Nämä artikkelit ovat minulle aina hankalia. Ranskaa puhuessani yritän mutista ne niin, että kuulija voi tehdä suopean tulkinnan. Ehkä se ei ole paras mahdollinen taktiikka.

      Poista

Kommentit ovat tervetulleita!