Yannick Haenelin (s. 1967) sivumäärältään pieni elämäkertaromaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen luku kuvailee teoksen päähenkilön, Jan Karskin, esiintymistä Claude Lanzmannin elokuvassa Shoah. Tässä yli yhdeksän tuntia kestävässä elokuvassa kerrotaan juutalaisten kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Omassa osuudessaan Jan Karski, katolilainen puolalainen ja Puolan vastarintaliikkeen jäsen, kertoo vierailustaan Varsovan getossa vuoden 1942 puolivälissä. Tuohon mennessä yli puolet Varsovan juutalaisista oli jo murhattu.
Se, mitä Jan Karski näki tuona päivänä getossa, muutti hänen koko elämänsä. Hänestä tuli todistaja ja viestinviejä. Kertoessaan kokemuksestaan elokuvakameralle omassa kodissaan New Yorkissa kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin, hän yhä liikuttuu lähes puhekyvyttömäksi.
"Se ei ollut ihmisten maailma." Hän yrittää sanoa, mitä se oli, hän etsii oikeaa sanaa: "Se oli kuin... kuin... helvetti."
Karskin oppaat getossa, kaksi juutalaismiestä, pyytävät, että Karski kertoisi maailman johtajille, mitä Puolassa on tapahtumassa. Että juutalaiset tullaan tuhoamaan täysin. Oppaat vaativat, että Saksaan on lentokoneista pudotettava lentolehtisiä, joissa tavallisille saksalaisille kerrotaan, mitä heidän maansa on tekemässä. Liittoutuneiden on uhattava Saksaa laajoilla pommituksilla, myös siviilikohteisiin, jollei juutalaisten murhaamista lopeteta. Maailman omatunto on herätettävä.
Voiko maailman omaatuntoa kolkuttaa?
Sillä kohtaa elokuvaa, Jan Karskin ääntä kuunnellessa, katsoja tietää, että vastaus on ei. Kuusikymmentä vuotta Keski-Euroopan tuhoamisleirien vapauttamisen jälkeen tiedetään, että maailman omaatuntoa on mahdotonta kolkuttaa, että mikään ei koskaan voi kolkuttaa sitä, koska maailman omaatuntoa ei ole olemassa, maailmalla ei ole omaatuntoa eikä koko käsitettä "maailma" epäilemättä enää ole olemassa.
Romaanin toinen luku on kirjailija Yannick Haenelin laaja referaatti Jan Karskin 400-sivuisesta muistelmateoksesta Story of a Secret State (1944). Tiivistelmä on kirjoitettu preesensmuodossa ja kertoo Jan Karskin henkilöhistorian ja vaiheet Puolan vastarintaliikkeessä. Jan Karski, alkuperäiseltä nimeltään Jan Kozielewski, oli Puolan armeijan nuori upseeri siinä vaiheessa, kun Saksa miehitti Puolan. Miehitys ja Puolan nopea antautuminen oli Karskille järkytys. Sitä lisäsivät huhut siitä, että Englanti ja Ranska olivat suhtautuneet kielteisesti Puolassa ennen sotaa suunniteltuun liikekannallepanoon. Länsivallat eivät olleet halunneet "provosoida" Hitleriä.
Vastarintaliike kuitenkin järjestäytyi nopeasti ja muodosti sotilaallisen osan Puolan "salaista valtiota", jonka poliittinen osa työskenteli ensin Pariisissa ja sitten Ranskan saksalaismiehityksen aikana Lontoossa. Jan Karskista tuli salaisen valtion kuriiri, joka henkensä kaupalla kuljetti viestejä vastarintaliikkeen ja pakolaishallinnon välillä.
Jan Karski joutui vangiksi useita kertoja. Neuvostoliittolaisten liikkuvasta vankijunasta hän pakeni siten, että hänen toverinsa työnsivät hänet pää edellä ulos pienestä ilmanvaihtoikkunasta. Natsien vankina häntä kidutettiin, kunnes hän leikkasi molemmat ranteensa auki varastamallaan partaterällä. Sairaalassa hänet virvoitettiin henkiin, ja toveriensa avulla hän pääsi pakenemaan.
Varsovan gettoon todistajaksi viety mies oli siis nähnyt yhtä ja toista. Hän oli karaistunut sotilas. Hän oli nähnyt tarkoituksetonta raakuutta ja ymmärtänyt, että pahuuteen ei tarvinnut syytä. Silti se, mitä hän getossa koki, ylitti kaiken hänen itse kokemansa henkilökohtaisen kärsimyksen. Muistelmissaan Jan Karski kertoo myös vierailustaan tuhoamisleirillä. En pysty tähän kirjoittamaan hänen siellä kokemistaan kauhuista. Rajansa kaikella.
Turhauttavin osa Jan Karskin muistelmissa käsittelee hänen yrityksiään saada maailman johtajat reagoimaan juutalaisten joukkomurhaan. Hänen viestiään kuunneltiin kohteliaasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Ei löytynyt halua toimia. Tässä suhteessa maailma ei näytä muuttuneen: pelätään kriisitilanteen eskaloitumista tai uskotellaan, että jos sulkee silmät, ongelma katoaa. Kärsivien ihmisten annetaan käristyä säästöliekillä.
Romaanin kolmas luku on tosiasioihin pohjautuvaa fiktiota, minkä Yannick Haenel itsekin toteaa romaaninsa jälkihuomautuksissa. Jan Karskin ajatukset, puhe ja yksittäiset elämäntilanteet ovat tässä luvussa kirjailijan keksimiä.
Tässä jaksossa kuvaillaan minämuodossa Jan Karskin pohdintoja unettomina öinään. Hän muistelee puolalaisia upseeritovereitaan, jotka vietiin Katyniin ja teloitettiin Stalinin määräyksestä. Hän olisi kuollut heidän mukanaan, ellei olisi neuvostoliittolaisten vankina näytellyt työmiestä ja tavallista rivisotilasta.
Joskus Jan Karskin Puolan juutalainen puoliso, Pola, istuu yöllä sohvalla hänen kanssaan. He eivät puhu mitään. Pola oli sukunsa ainoa juutalaisvainoista hengissä selvinnyt.
Karskin pohdinnoissa käy ilmeiseksi, että natsit eivät olleet ainoat kansanmurhan syylliset. Länsimaat eivät yrittäneet estää sitä, vaikka niillä oli riittävästi tietoa ja keinot sen estämiseksi. Ehkä pelättiin, että puuttumalla asioihin jouduttaisiin vastuuseen juutalaisten uudelleen asuttamisesta. Natseja syyttämällä pystyttiin myös kohdistamaan sotaponnistelut tehokkaasti. (Natseja syyttivät myös neuvostoliittolaiset itse toteuttamastaan Katynin joukkomurhasta.)
Jan Karski muistelee käyntiään presidentti Rooseveltin puheilla. Kun Karski kertoo Varsovan geton tapahtumista, Roosevelt peittää haukotuksen. Rooseveltin puolustukseksi on syytä muistaa, että tämä on fiktiivinen osuus tässä romaanissa. Karskin tunnetta siitä, että häntä ei haluttu kuulla, kohtaus kuitenkin kuvittaa onnistuneesti.
Onko tällaisia kirjoja syytä kirjoittaa tai lukea? Onko tämä nyt sitä "holohölinää", josta tämänhetkinen Suomen eduskunnan puhemies vaikuttaa saaneen kyllikseen? Annetaan kirjailija Yannick Haenelin vastata Jan Karskin suulla:
Ajattelin, että Roosevelt avustajineen oli tahallaan tukkinut korvansa, kuten Odysseuksen matkakumppanit tekivät seireenit ohittaessaan. Ajattelin, että he eivät halunneet kuulla, koska halusivat suojautua pahalta. Tuona iltana aloin ounastella, että kun kääntää selkänsä pahalle ja kieltäytyy kuulemasta sen olemassaoloa, tulee itse osaksi sitä. Niistä, jotka kieltäytyvät kuulemasta, että pahuutta on, tulee pahan rikostovereita.
Suomennos on hyvä, jos lukija ei edes kiinnitä siihen huomiota. Kirsi Kinnusen työn jälki oli tässä suhteessa moitteetonta.
Romaania on käsitelty perusteellisesti myös blogissa Café Voltaire.
Yannick Haenel, Jan Karski. Like 2010. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (2009) suomentanut Kirsi Kinnunen. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 189 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!