Tähän melko suppeaan romaaniin on mahdutettu hieman yli sadan vuoden jakso italialaisen poikkeussuvun tarinaa. Tuossa ajassa ehditään tutustua viiteen sukupolveen ja suvun asuinpaikan, Montepuccion, muutokseen köyhästä, takapajuisesta, taikauskoisesta maaseutukylästä vireäksi turistikaupungiksi.
Romaanin alku luo nopeasti puitteet tulevalle. Scortan suku saa alkunsa raiskauksesta: elokuussa vuonna 1875 vankilasta juuri vapautunut Luciano Mascalzone saapuu kotikyläänsä ottamaan pahalla sen, mitä ei saanut hyvällä viisitoista vuotta aiemmin. Hän tietää menettävänsä henkensä tekonsa takia. Jo samana päivänä kyläläiset kivittävät hänet kuoliaaksi. Siitä huolimatta Luciano olisi kuollut onnellisena, ellei hänelle olisi ehditty kertoa, että hän oli raiskannut väärän naisen.
Myös raiskauksesta syntyvän lapsen, Roccon, kyläläiset olisivat surmanneet, ellei don Giorgio, kirkkoherra, olisi pelastanut vauvaa kasvattilapseksi naapurikylän Scorta-sukuun. Tämän uuden sukunimen Rocco jättää perinnöksi myös kolmelle lapselleen. Muuta hän ei heille ryöväämällä hankkimastaan suuresta omaisuudesta jätäkään. Kaikki menee kirkolle.
Kirjan nimi, Kirottu suku, näyttäisi siis alkutilanteeseen nähden hyvinkin osuvalta. Tosiasiassa perinnöttä jääminen kuitenkin tekee jäljelle jääneistä kolmesta Scortasta – Domenicosta, Giuseppesta ja Carmelasta – rohkeita ja yritteliäitä. He myös oppivat turvaamaan kaikessa toisiinsa, koska muilta ei apua ole odotettavissa. Myös heidän ainoa ystävänsä, Raffaele, tulee osaksi Scortan uutteraa klaania.
Kustantamossa kirjan nimeä on harkittu ilmeisesti uudelleen, koska toinen suomenkielinen painos ilmestyi nimellä Montepuccion aurinko. Polttava aurinko, joka tekee raatamisesta raskasta, pitää samalla yllä elämää. Näin Domenico Scorta Mascalzone kuvaa suvun suhdetta aurinkoon sisarenpojalleen Elialle
Me olemme syntyneet auringosta, Elia. Meillä on sen lämpö sisällämme. Se on ollut olemassa niin kauan kuin ruumiimme muistaa, se on lämmittänyt meitä jo imeväisinä. Emmekä me lakkaa syömästä sitä, ahmimasta sitä suihimme. Se on hedelmissä, joita syömme. Persikoissa. Oliiveissa. Appelsiineissa. Niissä on auringon tuoksu. Öljyn mukana se valuu alas kurkustamme. Se on meissä. Me olemme auringon syöjiä.
Aurinko myös rankaisee väärintekijöitä kuten kelvotonta uutta pappia, don Carloa, joka rikkoo Roccon ja don Giorgion tekemän sopimuksen.
Romaanin kaikkitietävän kertojan jylhä ja kohtalonomainen tyyli tuo mieleen antiikin tragediat. Pateettisuus voisi helposti muuttua naurettavaksi, mutta jotenkin Laurent Gaudé sen välttää. Ripaus realismia ja hyppysellinen huumoria pitävät tarinan uskottavana ja samastuttavana ajoittaisesta liioittelusta huolimatta.
Kaikkitietävän kerronnan väliin on sijoitettu kursivoituja jaksoja, joissa vanha Carmela kertoo kylän uusimmalle kirkkoherralle, kunnon don Salvatorelle, elämänsä vaiheista. Carmela tuntee muistinsa olevan katoamassa ja haluaa kertoa tarinansa vielä, kun muistaa sen.
Suvun menestyksekkäät liiketoimet ovat olleet suurelta osin Carmelan ansiota. Hänen oivalluksestaan perustettiin tupakkakauppa, josta tuli suvun uuden varallisuuden perusta. Carmelan näkemys kannattelee koko sukua. Jokainen suvun jäsen löysi sittemmin omalle temperamentilleen sopivaa liiketointa. Seikkailuun suuntautuvat harjoittivat salakuljetusta, rauhallisemmat kalastivat ja kasvattivat oliiveja. Suvun menestystä auttaa myös tietoinen suunnitelma: jokainen setä tai täti kertoo sisarustensa lapsille sen, mitä on elämästä oppinut.
Kirjassa toistuu usein kysymys: Milloin olimme onnellisia? Ja vastaus on yleensä: työssä, perheenjäsenten seurassa. Onni on ollut raatamisessa, ei saavuttamisessa.
Sydäntäsärkevissä loppuluvuissa Carmelan muisti on kadonnut. Hän viettää päivänsä istumalla tupakkakaupan seinustalla. Välillä hän hätääntyneenä etsiskelee jo edesmenneitä veljiään. Lopulta luonnonvoimat puuttuvat peliin: maanjäristyksessä auennut kuilu nielee syvyyksiin veljiään hautausmaalta etsivän Carmelan. Näin painuu mailleen tämä varsinainen Scorta-suvun aurinko.
Carmelan pojantytär Anna on ensimmäinen Scorta, joka jättää kylän. Hän opiskelee Bolognassa lääketiedettä. Ennen lähtöään hän saa don Salvatorelta kuulla isoäitinsä kertomat suvun salaisuudet. Esimerkiksi totuuden Carmelan ja hänen veljiensä New Yorkin matkasta. Siinäkin toistui Scortien kirous, joka oli oikeasti siunaus: matka on tärkeämpi kuin perille pääsy.
Romaani sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.
Kirjasta on kerrottu myös ainakin blogeissa Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrä.
Laurent Gaudé, Kirottu suku. Bazar 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le soleil des Scorta (2004) suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!