Marie-Aude Murail: Auteur jeunesse

Kirjasarjassa, joka käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta eri näkökulmista, Marie-Aude Murail julkaisi vuonna 2003 tämän pienen kirjan, jossa pohtii sitä, miten tuli ryhtyneeksi lastenkirjailijaksi ja miksi hän on tässä kirjallisuudenlajissa pitäytynyt. Kirja on siis yhtä aikaa kirjoittamiseen ja julkaisemiseen keskittyvä elämäkerta ja eräänlainen kirjailijan uskontunnustus. Marie-Aude Murail kertoo niistä oivalluksista, joita hän on lapsille ja nuorille kirjoittamisesta saanut oman pohdiskelunsa, kustantamojen kanssa käymiensä väittelyiden ja nuorten lukijoiden kohtaamisen kautta.

Tässä joitain hajamerkintöjä kirjasta. Käytän jatkossa kirjailijasta tuttavallisesti vain etunimeä.

On selvää, että Marie-Aude näkee lastenkirjallisuudella tärkeän tehtävän. Ranskassa, jossa lukutaidottomien tai erittäin puutteellisesti lukevien määrä arvioidaan sadoissatuhansissa, lastenkirjallisuuden tehtävä korostuu. Marie-Aude kertoo useista erilaisista kouluvierailuista: iloisista kohtaamisista innokkaiden lukijoiden kanssa mutta myös hankalista kohtaamisista epäluuloisten nuorten kanssa. Lukuhaluttomille ja -taidottomille nuorille kirjailija oli "intello" – älykkö – eikä sitä tarkoitettu kehuksi. Lapsesta pitäen Marie-Audella on ollut kyky saada ihmiset nauramaan. Nuorten kanssa tästä on ollut apua. Loppujen lopuksi hän on ollut kiitollinen myös näistä hankalista kohtaamisista. Niistä hän on myös löytänyt henkilöitä useisiin kirjoihinsa.

Lukuharrastukseen houkutteleminen on tietysti jo sinänsä arvokasta, mutta Marie-Aude näkee vielä tärkeämmäksi sen, että lasten- ja nuortenkirjallisuus mahdollistaa dialogin sukupolvien välillä. Kodin vaikutus on erityisen tärkeä. Ääneen lukemisesta kaikki alkaa. Hän on tuskastunut vanhempiin, jotka tulevat kysymään häneltä: "Lapseni on jo kuusivuotias. Kuinka saan hänet lukemaan itsekseen?" Omille lapsilleen Marie-Aude luki ääneen tai ainakin yhdessä heidän kanssaan suunnilleen heidän ylioppilaskokeisiinsa asti. 

Marie-Aude kasvoi kirjallisessa perheessä. Isä oli runoilija, äiti toimittaja. Vanhin veli Tristan oli perheen huippulahjakkuus. Hänestä tuli muusikko ja säveltäjä. Muut lapset – Lorris, Marie-Aude ja Elvire – olivat “tavallisia”. Kaikista kolmesta tuli ammattikirjailijoita. Kirjan lopussa Marie-Aude kertoo sisarusten yhteistyöstä Golem-kirjasarjan kirjoittamisessa. Sisaruudesta oli se hyöty, että keskinäinen luottamus säilyi, vaikka toisen kirjoittama osuus saatettiin tylysti muokata täysin toisenlaiseksi. Elvire huolehti juonesta, Lorris muutti sen "elokuvamaiseksi" ja Marie-Aude huolehti vitseistä.

Lapsena Marie-Aude loi Wiétlanien fantasiamaan, josta hän piirsi karttoja ja kirjoitti tarinoita. Kuten usein myöhemminkin kirjailijanurallaan hän valitsi kertojaksi ja omakuvaksi miehen, Wiétlaniessa hänen nimensä oli Mikhailo Dienkine. Kertomuksiaan hän luki muun muassa neljä vuotta nuoremmalle siskolleen Elvirelle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elvire lahjoitti kertomukset, jotka oli lapsena pelastanut roskakorista, takaisin sisarelleen.

Siinä vaiheessa, kun Marie-Aude alkoi kirjoittaa tekstejä julkaistaviksi, häntä vaivasivat epäilyt oman kokemuspohjan riittävyydestä. Niinpä hän tarttui hanakasti mahdollisuuteen kääntää kertomuksia englannista romanttisiin lukemistoihin. Hänen englannintaitonsa oli siinä vaiheessa lähes olematon, mutta se ei haitannut, sillä hänen odotettiin nimenomaan sovittavan kertomukset Ranskan oloihin. Näitä kertomuksia hän kirjoitti satakunta, ja ne opettivat hänet mukauttamaan tarinan ja kielen lukijakunnan mukaan.

Akateeminen opinnäyte aikuisten kirjojen sovittamisesta lapsilukijoille ei kiinnostanut juuri ketään, mutta jälkikäteen arvioituna sekin oli hyvää harjoitusta. Tunne riittämättömyydestä vei Marie-Auden myös psykiatrin vastaanotolle. Hän jatkoi terapiakäyntejä, kunnes pystyi ilmoittamaan psykiatrilleen olevansa viimein julkaistu kirjailija. Hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa oli suunnattu aikuisille.

Isoveli Lorris oli siinä vaiheessa jo vakiinnuttanut asemansa science fiction -kirjailijana. Myös pikkusisko Elvire ehti julkaista romaanin ennen Marie-Audea. Elviren aikuisille kirjoittama Escalier C oli pienoinen myyntimenestys ja siitä tehtiin myös elokuva.

Marie-Aude ei ollut tyytyväinen omiin romaaneihinsa, joten kun joku ehdotti lapsille kirjoittamista, hän päätti kokeilla. Hänhän tiesi paljon tekstin sovittamisesta lukijakuntaa ajatellen. 

Lapsille kirjoittaminen avasi luovuuden hanat, mutta kustantajan löytäminen osoittautui hankalaksi. Varsinkin Bayard Presse -kustantamosta tuli nyt ja vielä myöhemminkin hyödyllinen sparrauskumppani. Kustantamon jäykät kriteerit siitä, millainen teos sopii millekin ikäkaudelle, pakottivat Marie-Auden muotoilemaan omat sääntönsä.

Ensimmäisiä lastenkertomuksiaan Marie-Aude tarjosi Astrapi-lehdelle. Alku ei ollut lupaava. Seitsenvuotiaille piti kuulemma kirjoittaa realistisesti, eikä tarinassa saanut olla puhuvia eläimiä tai esineitä. Turhaan Marie-Aude yritti vedota tunnettuihin esikuviin, Marcel Ayméhen tai H. C. Anderseniin. Surullisia asioita ei myöskään saanut esittää. Kustantamolla oli jopa muistio kuoleman käsittelystä. Suurien muutosten jälkeen lehti lopulta julkaisi yhden Marie-Auden kertomuksen.

Samoihin aikoihin Marie-Aude tarjosi Bayard-kustantamolle J'aime lire -sarjaan pientä romaania Qu'est-ce qu'on fait du monstre ? Yllättäen siitä pidettiin ja se otettiin julkaisuohjelmaan. Nimi vaihdettiin iskevämmäksi: Graine de monstre. Kustantajalla oli myös kielioppia koskevia sääntöjä. Passé simple ei käynyt, passé composé oli hyväksyttävä muoto. "Nous descendîmes l'escalier" täytyi muuttaa muotoon "nous avons descendu l'escalier". Molemmat käännettäisiin suomeksi: "Laskeuduimme portaita." Marie-Aude viestitteli kustantajalle, että ehkä olisi sittenkin parasta käyttää hissiä. 

Hän yritti opettaa kustantajaa tähän tapaan: 

Si un enfant ne découvre pas de mots nouveaux à l'écrit, ou et quand les rencontrera-t-il ? Au-delà du vocabulaire de base acquis dans la famille, la majorité des enfants découvrent les mots nouveaux dans les livres. Le sens du mot se précise peu à peu à l'écrit puis, au bout de quelques rencontres, l'enfant l'essaie à l'oral. (Jos lapsi ei löydä uusia sanoja kirjoitetusta, missä ja milloin hän kohtaa ne? Perheessä hankitun perussanaston lisäksi suurin osa lapsista löytää uusia sanoja kirjoista. Sanan merkitys tarkentuu vähitellen, kunnes muutaman kohtaamisen jälkeen lapsi kokeilee sitä suullisesti.)

Kustantaja myöntyi sen verran, että sana cuniculiculteur sai jäädä romaaniin alaviitteellä (kaninkasvattaja) varustettuna. Marie-Aude jatkoi perusteluaan toteamalla, että kirjailijan tehtävänä on välittää lukijalle sanaston aarteita. On toimittajan vallan väärinkäyttöä korvata jokainen tuntematon sana yleisemmällä. Marie-Aude viittaa lingvisti Francois Richadeaun tutkimukseen, jonka mukaan teksti säilyy ymmärrettävänä, jos 80 % sen sanoista on tuttuja.

Niin, ja se passé simple: jokainen ranskalainen lapsi on kuullut sadun päättyvän "Ils se mariènt et eurent beaucoup d'enfants".

Marie-Auden kirjeistä kustantajalle oli se seuraus, että hänelle tarjottiin kustannustoimittajan ja käsikirjoitusten lukijan paikkaa Bayard-kustantamon tytäryhtiössä, jonka oli määrä julkaista parhaita Bayard-kustantamon lastenkertomuksia uusina painoksina ja lisäksi myös uusia kirjoja. Tämä hanke ei lopulta toteutunut. Toinen oma lapsi toteutui, toteaa Marie-Aude. Kolmen oman lapsensa merkitystä nuorten maailmassa mukana pysymiselle Marie-Aude korostaa useampaan kertaan.

Graine de monstre julkaistiin 150 000:n  painoksena. Gallimard jeunesse -kustantamon toimittaja Geneviève B. luki sen lapsensa kehotuksesta, piti siitä ja tarjosi Marie-Audelle sopimusta seuraavasta romaanista. Enää ei ollut puhettakaan kieliasun korjailusta.

Tekstin sovittamisessa lapsilukijalle on kyse luettavuuden parantamisesta. Marie-Aude sanoo, ettei hän juurikaan tee myönnytyksiä merkityksen suhteen. Tekstissä tulee olla erilaiset lukijat huomioon ottavia tasoja. Evankeliumien kertomukset ovat Marie-Auden mielestä hyvä esimerkki siitä, miten lastenkirjailijan tulee toimia.

Nuorille kirjoittamiseen Marie-Aude suhtautui aluksi varauksin. Hän oli itse lukenut 12-vuotiaana Corneillen Le Cid -näytelmän ja Flaubertin Madame Bovaryn. Hän kuitenkin totesi, että nykyinen aikuisten kirjallisuus ei tarjoa nuorelle ratkaisuja, joita hän hakee. Nuori lukee mielihyvän takia; hän kaipaa onnellista loppua. Jos niitä ei tarjota kirjoissa, nuori etsii niitä elokuvista.

Ensimmäinen Marie-Auden nuortenkirjasarja kertoi 14-vuotiaasta Émilienistä. Sarjan myöhemmissä osissa Émilien vähitellen kasvoi aikuisikään asti. Marie-Aude tarjosi ensimmäistä osaa nuortenlehdelle, jossa oltiin epäileviä. Voisiko nimi olla ranskaa eikä Baby-sitter blues? Voisiko tarina tapahtua maaseudulla eikä esikaupungissa? Oliko pakko panna sankari varastamaan kaupasta? Voisiko loppua pehmentää Émilienin äidin osalta? 

Marie-Aude vei kertomuksensa entiselle kustannustoimittajalleen Geneviève B:lle, josta oli tullut L’école de loisirs -kustantamon työntekijä. Uusi kustantamo julkaisi kirjan muutoksitta. 

Marie-Aude on suosinut minämuotoa, koska nuoren päähenkilön täytyy puhua omasta asemastaan käsin. Yleensäkin hän on sitä mieltä, että universaali tulee esiin yksityisessä. D’amour et de sang -kirja oli merkityksellinen, koska tässä historiallisessa romaanissa Marie-Aude kokeili kaikkitietävää kerrontaa. Kokemus oli vapauttava. Romaani perustuu kristilliseen legendaan Maria Magdalenan tulosta Provenceen Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tarinassa hänellä on mukanaan pullo, jossa on öljyä joka oli tarkoitettu Jeesuksen jalkojen voiteluun. Romaani seuraa tämän ihmeitä tekevän aineen kulkua historian halki.

Juonen kuljetukseen Marie-Aude otti oppia Agatha Christieltä ja teki kokeiluja rikosjuonen käyttämisestä nuortenkirjassa. Hitchcockin elokuva Marnie, jonka päähenkilö pelkää punaista väriä, antoi idean romaaniin Dinky rouge sang, joka aloitti sarjan historiantutkija Nils Hazardin seikkailuista. Tässä romaanissa Marie-Aude rikkoi yhtä nuortenkirjallisuuden kirjoittamatonta sääntöä: sen sankari on aikuinen.

Yliluonnollisista tapahtumista kirjoittaessaan Marie-Aude on tarkka, että ne voidaan tulkita myös realistisesti. Esimerkiksi Tom Lorient -romaanin lukija joutuu ratkaisemaan, siepataanko Tom avaruusalukseen vai aiheuttavatko masennuslääkkeet hänelle harhoja.

Marie-Aude kirjoittaa myös kokemuksistaan tv-sarjan suunnittelussa. Loppujen lopuksi Marie-Auden suunnitelma sarjaksi hylättiin. Siitä todettiin, että se oli liian kirjallinen. Marie-Aude toteaa, että kirjallinen kuulosti samanlaiselta loukkaukselta kuin lähiönuorten heittämä intello.

Tabuaiheiden käsittelyä kommentoidessaan Marie-Aude toteaa, ettei lähde liikkeelle sanomasta vaan henkilöistä. Oh boy -romaanissaan hän ei halunnut "käsitellä homoseksuaalisuutta" – päähenkilö vain sattui olemaan homoseksuaali. Hän toivoo, että hänen henkilöitään – kuten lähimmäisiä muutenkin – ei suvaita vaan rakastetaan.

Ranskan vuoden 1949 laki, johon viitataan jokaisen Ranskassa julkaistavan lasten- ja nuortenkirjan julkaisutietojen yhteydessä, kieltää "demoralisoimasta" lapsia. Tämä ei estä arkaluontoisten aiheiden käsittelemistä. Täytyy vain löytää oikea tapa. Jälleen Marie-Aude lainaa evankeliumeita: "Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää?"

Marie-Aude Murail, Auteur jeunesse: Comment le suis-je devenue, pourquoi le suis-je restée ? Éditions du Sorbier 2003. Kuvitus: Peter Gut. 127 s.