Lydie Salvayre: Cry, Mother Spain

Romaani sijoittuu 1930-luvulle Espanjan sisällissodan alkuvuosiin. Heti ensimmäisessä luvussa ilmaistaan, että romaanissa on kaksi samaan ajankohtaan liittyvää tarinalinjaa. 

Ensinnäkin romaanin kertojan äidin tarina. Se on ilmeisen uskollinen kirjailija Lydie Salvayren (s. 1946) oman äidin kokemuksille. Romaanissa kertojan 90-vuotias äiti, Montse, muistelee alle 20-vuotiaana kokemiaan dramaattisia tapahtumia. Dementiasta kärsivän äidin itsekritiikki on löyhtynyt ja hän käyttää suurella nautinnolla rivoja ilmauksia, jotka on itseltään kieltänyt yli 70 vuoden ajan. Romaani kuvaa vuoroin nuoren Montsen kokemuksia 1930-luvulla ja vuoroin nykyhetkeä, jossa Lidieksi nimetty kertoja yrittää muodostaa käsitystä Espanjan 1930-luvusta ja sisällissodan taustoista. Montsen käyttämä kieli on espanjan ja ranskan sekoitusta. Kääntäjä Ben Faccini on englanninnoksessaan tavoittanut hyvin äidin omalaatuisen tyylin. 

Myös romaanin toinen tarinalinja on elämäkerrallinen: se kertoo ranskalaisen kirjailijan Georges Bernanosin kokemuksista Mallorcalla sekä kirjasta Les Grands Cimetières sous la lune ('Suuret hautausmaat kuun alla'), jonka Bernanos kokemuksistaan kirjoitti. Tämä kirja merkitsi syvästi uskonnolliselle Bernanosille välirikkoa katolisen kirkon näkyvien edustajien sekä poliittisen oikeiston kanssa. Cry, Mother Spain -romaanin kertoja, Lidie, lukee Bernanosin kirjaa ja vertaa Bernanosin kokemuksia äitinsä kertomiin tarinoihin.

Kirjan kertoja toteaa: "For the time being, I don't want to introduce any invented characters into my account. My mother is my mother. Georges Bernanos is the admired writer of Les Grands Cimetières sous la lune and the Catholic Church is the despicable institution it was in 1936."

Romaanin alussa 15-vuotias Montse – Montserrat Monclus Arjona – hakee palvelijattaren paikkaa kotikylänsä mahtiperheestä. Hänen mieleensä syöpyy Burgosin perheenpään kommentti: "Hän näyttää hyvin nöyrältä."  Tuo kommentti, josta Montsen mukana ollut äiti kiitti kuin suosionosoituksesta, herätti Montsen vastarinnan: "For me it's an insult, a patada in the arse, a kick in the culo, it makes me leap ten metros within my own head, it jolts my brain which had been slumbering for more than fifteen years."

Palvelijatarta Montsesta ei tule. Sen sijaan hän lähtee veljensä Josén kanssa Barcelonaan, josta on tullut anarkistien pääkaupunki. Minulle tuli yllätyksenä anarkismin suuri kannatus: ennen sisällissotaa Espanjassa oli useita kaupunkeja, joilta puuttui julkishallinto ja poliisi ja joissa rahaakin tarvittiin vain satunnaisesti.

Josén ja Montsen tarkoituksena on osallistua sisällissotaan anarkistien joukoissa. Barcelonassa vallitsee lähes riehakas elämänilo ja toiveikkuus. Montselle, joka on ollut tietämätön elämän tosiseikoista – muun muassa siitä miten lapset saatetaan alulle ja miten ne maailmaan tulevat – kokemus on huumaava. Hän hämmästelee housuihin pukeutuneita naisia ja sitä, että naiset jotka polttavat savukkeita eivät välttämättä olleetkaan huoria. Hän juo ensimmäisen anisviinaryyppynsä, kuulee ensimmäisen kerran vieraita kieliä, tutustuu vesivessaan ja jääkaappiin. Hän rakastaa elämää ja ihmisiä.

Montsen veli José, joka oli jo pitkään ollut innostunut anarkismin aatteesta, sen sijaan pettyy nopeasti vallankumoukseen – varsinkin kuunnellessaan kahta anarkistisotilasta jotka naureskelevat muistellessaan teloittamiensa pappien pelkoa. José palaa kotikylään, ja Montse jää yksin Barcelonaan.

Montse jatkaa tutustumistaan elämään. Eräänä iltana hän rakastuu ranskalaiseen runoilijaan, saa elämänsä ensimmäisen – puolitoista tuntia kestävän – suudelman ja viettää yön ranskalaisen vuoteessa. Aamulla mies lähtee rintamalle. Montse ei enää koskaan kuule hänestä. Pian käy ilmi, että Montse odottaa lasta yhden yön tuttavalleen. (Romaanin kertoja ja hänen sisarensa ovat leikillään aina nimittäneet miestä André Malraux'ksi Espanjan sisällissotaan osallistuneen ranskalaisälykön mukaan.) 

Myös Montse päättää tässä vaiheessa palata kotikylään. Hän on tietoinen, että isä saattaa tietenkin tappaa hänet, mutta hänen vaihtoehtonsa ovat vähissä. Montse harkitsee myös katolta hyppäämistä ratkaisuksi pulmaansa.

Kaikkien yllätykseksi kotikylän rikkaimman perheen poika Diego – saman perheen jonka palvelijaksi Montse oli vuotta aiemmin hakenut – on halukas ottamaan Montsen vaimokseen tämän raskaudentilasta huolimatta ja kasvattamaan lapsen omanaan. Diego on jo pitkään rakastanut Montsea, mutta heidän suhteensa esteenä on ollut Montsen veli José, joka on lapsuudesta asti ollut vihoissa Diegon kanssa.

Diego on perhetaustansa kannalta yllättävästi lukenut illat Marxia ja ryhtynyt kommunistiksi. Hän vastustaa Josén edustamaa kuumapäistä anarkismia ja vaatii järjestystä vallankumoukseen. Tulee odottaa ja edetä maltilla. Kylän asukkaat, jotka takertuvat vähäiseen omaisuuteensa, pitävät Diegon linjaa houkuttelevampana kuin Josén tarjoamaa vapautta, joka pelottaa heitä. Diegon ja Josén merkillinen kohtalonyhteys on yksi romaanin keskeisistä juoniaineksista.

Nyt saavat juonipaljastukset riittää. Montsen, Josén ja Diegon elämässä riittää dramaattisia käänteitä ja vähitellen paljastuvia salaisuuksia. Saamme myös selityksen siihen, miksi Lydie Salvayre on ranskalainen eikä espanjalainen kirjailija.

Muutama sana vielä myös Georges Bernanosista.

Aatteellinen liikehdintä Espanjassa johti nopeasti äärimmäisyyksiin. Nuoren kenraali Francon falangistipuolue kaappasi vallan ja aloitti julmat puhdistukset vasemmistolaisiksi epäiltyjen keskuudessa.

Tämän joutui Mallorcan saarella läheltä todistamaan ranskalainen kirjailija Georges Bernanos. Hän oli alun perin ollut myötämielinen Falange-puolueen tavoitteille – olipa jopa hänen oma poikansa Yves Madridissa falangistijoukoissa valmistautumassa sisällissotaan. Vähitellen Bernanos joutui tunnustamaan, että puolue harrasti väkivaltaista terroria. Ihmisiä kuljetettiin öisin tuhatmäärin teloitettaviksi ilman oikeudenkäyntiä. Erityisen pettymyksen Bernanosille, kristilliselle kirjailijalle, aiheutti katolinen kirkko, joka hyväksyi ja suorastaan siunasi terroriteot. (Myös poika Yves repi sinisen falangistipaitansa ja pakeni Espanjasta todistettuaan kahden kunnon maanviljelijän murhaa.) 

Se että myös punaiset olivat syyllistyneet pappien joukkomurhiin, vahvisti Bernanosin päätöstä kirjoittaa. Hänen päättelyketjunsa oli seuraava: Espanjan katolisesta kirkosta oli tullut rikkaiden kirkko. Siunaamalla poliittisen terrorin se oli menettänyt täysin kunniallisuutensa. Siitä oli tullut "pyövelien huora". Kirkon tuli jälleen palata anteeksiannon ja rakkauden tyyssijaksi, ihmisten puolustajaksi ja turvaksi. Tämä muutos antaisi turvan myös viattomille papeille, jotka nyt joutuivat kostotoimien kohteiksi toimittuaan piispojen ja kardinaalien määräysten mukaan.

Bernanosin oma kristillisyys vahvistui hänen kirjoittaessaan. Hän perusti uskonsa evankeliumeissa esiintyvän Jeesuksen sanoihin. Sen Jeesuksen, joka pelasti kerjäläisiä, antoi anteeksi varkaille, siunasi prostituoituja, köyhiä ja syrjäytettyjä. ”All you had to do was open the Scriptures at any page and it was all there, written in black and white!”

Cry, Mother Spain -romaanin kertoja katkaisee välillä kerronnan “pikaisen oppitunnin” takia. Seuraa seitsensivuinen pamfletti: Kuinka kansakunta puhdistetaan. Se on osittain peräisin Bernanosin kirjasta ja vaikuttaa paikoin hiuksianostattavan ajankohtaiselta juuri nyt.

Kertoja huomaa, että aina ja kaikkialla, kun sana national – kansallinen – alkaa vallata poliittista keskustelua, se tuo mukanaan väkivallan. Hän pohtii Schopenhauerin väitettä, että rutto ja nationalismi olivat hänen vuosisatansa kaksi vitsausta ja että ensimmäinen niistä oli parannettavissa, toinen ei. Nietzche ilmaisi kertojan mielestä asian hieman vivahteikkaammin: Nietzchen mielestä liike-elämä ja teollisuus, korkeakulttuurin ylikansallisuus ja yleistynyt mahdollisuus matkustaa maasta toiseen johtaisivat kansallisuuden merkityksen vähenemiseen Euroopassa ja ennen pitkää sekoittuneen "eurooppalaisen rodun" syntymiseen. "Viimeiset nationalistit olisivat fanaatikkoja, joiden pitäisi hengissä pysyäkseen lietsoa vihaa ja katkeruutta." 

Salvayre pohtii, että kansallinen on termi, jota käytetään xenofobisessa tarkoituksessa ja sillä halutaan erotella kansallinen ei-kansallisesta. Tarkoitus on siis itse asiassa erotella ja luokitella ihmisiä. Viedä osalta oikeudet ja marginalisoida heidät, kunnes lopulta heistä voi päästä eroon kuin syöpäläisistä. Perusteet esitetään silloin suunnilleen tässä muodossa: “Kansallisvaltio, huolimatta valtavasta ja äidillisestä anteliaisuudestaan, ei tietenkään voi ruokkia muita omien lastensa kustannuksella.”

Kuulostaako tutulta? Niin, ikävä kyllä tätä romaania ei pysty lukemaan näkemättä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Ne näkee myös kirjan kertoja lainatessaan Georges Bernanosilta virkkeen: "I believe my greatest service to honest men is to warn them against the imbeciles and bastards who cynically exploit their deepest fears." Jos mahdollista, yhteydet näkyvät vielä kärjistyneemmin nyt kuin vuonna 2014, jolloin Salvayren romaani ilmestyi. Sen jälkeen olemme kauhulla seuranneet laitaoikeiston nousua ja esimerkiksi ortodoksisen kirkon häpeällistä toimintaa Venäjällä.

Kaiken edellä kerrotun perusteella on saattanut syntyä käsitys, että tämä kirja on raskasta luettavaa. Ei sinne päinkään! Kerronnan sävy on kiusoittelevan ilkikurinen. Montsen koominen suorapuheisuus toimii mainiona kevennyksenä, samoin kertojan kuvaukset ihmisistä, joiden heikkoudet kunniallisen julkisivun takana paljastetaan humoristisesti. Lydie Salvayren psykiatrin koulutus ei ole ollut ainakaan haitaksi kirjailijan uralla.

Esipuheessaan Lydie Salvayre mainitsee, että Georges Bernanosia ei enää juurikaan lueta. Ehkä kirjailijan riippumattomuus aiheuttaa pulmia lukijoille, jotka mielellään luokittelisivat kaikki tekijät selkeisiin karsinoihin. Suomeksi Bernanosia on saatavilla kahden kirjan verran – ainoastaan antikvariaateista ja kirjastoista luonnollisesti. Olen nämä suomenkieliset lukenut kymmeniä vuosia sitten ja säilyttänyt uudelleen lukemista varten. Nyt voisi olla hyvä aika sille.

Romaanin englanninnos oli mielestäni erinomainen. Toivoisin kuitenkin, että tämä käännettäisiin myös suomeksi. Englanninkielinen nimi ihmetytti aluksi. Se kehottaa kun taas ranskankielinen kieltää. Mutta loppujen lopuksi: "Älä itke" ja "Itke vaan" eivät ole kaukana toisistaan.

Luin tätä kirjaa siinä vaiheessa, kun Saksassa pelattiin jalkapalloa Euroopan mestaruudesta. Otteluiden katseleminen televisiosta oli kyllä mukavaa, mutta minua inhottivat kuvat katsomosta, jossa ihmiset huusivat raivoissaan suoraa huutoa, puivat nyrkkejään ja hakkasivat kämmenillä rintaansa. Olen alkanut suhtautua kriittisesti "nationalismin" ja "patriotismin" erottamiseen toisistaan.

Pas pleurer voitti kirjallisuuden Goncourt-palkinnon vuonna 2014.

Lydie Salvayre, Cry, Mother Spain. Maclehose Press 2017. Ranskankielinen alkuteos Pas pleurer ilmestyi vuonna 2014. Englanniksi kääntänyt Ben Faccini. Kannen kuva: Julio Romero de Torresin maalaus Escopeta de caza. 237 s.