Olen huomannut kirjakeskusteluissa jo pitemmän aikaa kyllästymistä autofiktioon. Yleensä kritiikki silloin kohdistuu siihen, että kirjailija on katsonut oman totuutensa jo itsessään niin kiinnostavaksi, ettei ole vaivautunut käyttämään kielen ja kerronnan keinoja monipuolisesti.
Ranskan kirjallisuudessa on vahva minämuotoisen tunnustuskirjallisuuden perinne, joten on ymmärrettävää että autofiktiobuumikin koettiin Ranskassa hieman aiemmin kuin meillä Suomessa. Kymmenisen vuotta sitten kirjailija Delphine de Vigan (s. 1966) tarttui autofiktion ongelmakohtiin ammattinsa tarjoamin välinein: tässä romaanissa hän ovelalla tavalla tuhoaa luomansa autofiktion ja muuttaa sen "puhtaaksi fiktioksi", jännittäväksi trilleriksi.
Kirjailija tuo esiin sen, että toden ja fiktion suhde on monimutkainen eikä kirjailija voi olla ammentamatta sisäisestä todellisuudestaan silloinkaan, kun hän ei kerro suoraan omasta elämästään. Autofiktion syväluotaus ansaitsi kirjailijalle Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.
Romaanin alussa sen minäkertoja Delphine on ajautunut umpikujaan. Hänen kirjoittamisensa ei etene. Delphine on hieman aiemmin julkaissut romaanin, jossa on avoimesti kertonut äitinsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja itsemurhasta. Tämän jälkeen hän on alkanut saada loukkaavia nimettömiä kirjeitä henkilöltä, joka väittää olevansa Delphinen sukulainen. Suurin syy blokkiin on kuitenkin oman itsekritiikin kasvaminen. “Minusta oli tullut itseni pahin vihollinen.”
Delphinen lamaantuminen äityy niin pahaksi, ettei hän lopulta pysty vastaamaan edes sähköposteihinsa. Delphinen elämä on muutenkin murroksessa. Hänen juuri aikuisikään tulleet lapsensa muuttavat opiskelemaan. Miesystävä François on pitkillä matkoilla Yhdysvalloissa tekemässä tv-ohjelmia amerikkalaisista kirjailijoista. Vähitellen Delphine eristäytyy myös ystävistään.
Eräillä kutsuilla Delphine tutustuu L:ään – hänen koko nimeään ei mainita kertaakaan – joka kertoo seuranneensa tarkasti Delphinen uraa. L. kirjoittaa ammatikseen elämäkertoja kuuluisuuksien haamukirjoittajana. Hän tekee Delphineen vaikutuksen avuliaisuudellaan ja tarkkanäköisyydellään. L. puuttuu rohkeasti ihmisten huonoon käytökseen ja puolustaa heikompia. Hänellä on teorioita kaikesta mahdollisesta ja hän ilmaisee ne hauskasti. Delphine toteaa, ettei hänen seurassaan kyllästy. Vähitellen L:stä tulee Delphinelle korvaamaton. L. alkaa huolehtia Delphinen kirjeenvaihdosta, asuu pitkiä aikoja Delphinen kotona ja matkustaa jopa tämän puolesta kouluvierailulle, jolle Delphine on lupautunut mutta jota ei henkisen lamaantuneisuutensa takia jaksa hoitaa. L. myös kirjaimellisesti pelastaa Delphinen hengen, kun saa Heimlichin otteella Delphinen henkitorveen juuttuneen suolamantelin irtoamaan.
Siinä miten L. soluttautuu Delphinen elämään on jotain pelottavaa. L. kertoo olleensa Delphinen luokkatoveri, vaikka Delphine ei häntä muistakaan, eikä L. ole mukana myöskään luokkakuvassa, koska oli omien sanojensa mukaan sairas kuvauspäivänä. L:n mieltymykset ovat joskus pelottavan lähellä Delphinen omia. L. tuntuu myötäilevän niitä ja jopa Delphinen ulkonäköä kuin kameleontti. L. on kertonut olevansa vasenkätinen kuten Delphinekin, mutta ainakin pariin otteeseen Delphine arvelee nähneensä L:n kirjoittavan oikealla kädellään.
L. kertoo melko vähän itsestään ammattinsa lisäksi ja siitäkin niukasti. Hänen aviomiehensä on kuollut. Lapsia ei ole. L. hankkiutuu aina pois tieltä, kun Delphinen lapset tai François tulevat käymään. L:n syntymäpäivänä, joka on myös hänen aviomiehensä kuoleman vuosipäivä, L. kertoo kutsuneensa useita ystäviään kylään. Delphine on kuitenkin ainoa, joka saapuu paikalle. L:n asuntokin herättää levottomuutta. Kaikki on kuin juuri äsken hankittua. Siellä ei ole merkkejä historiasta. Manipuloiko L. Delphineä herättämällä tässä sääliä?
L. tuntuu olevan pakkomielteisen kiinnostunut kaikesta, mikä koskee Delphineä ja etenkin hänen kirjailijanurastaan. Delphine on ennen kirjoitusblokkiaan suunnitellut fiktiivistä romaania, joka sijoittuisi tosi-TV:n maailmaan. L. on kuitenkin sitä mieltä, että Delphinen on jatkettava edellisen romaaninsa autofiktiivisellä linjalla. L. muuttuu suorastaan painostavaksi: hän pitää paluuta "puhtaaseen" fiktioon petoksena. Delphine on hänen mielestään antamassa periksi mukavuudenhalulleen. Fiktion suhdetta todellisuuteen Delphine ja L. pohtivat keskusteluissaan useaan otteeseen.
L:n kanta on jyrkkä:
'Ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa. He saavat paljon tarinoita ja henkilöhahmoja, he ovat korviaan myöten täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen hyvin rakennetuista tarinoista, nokkelista juonen koukuista ja loppuhuipennuksista. He ovat saaneet tarpeekseen kertomuksista, joita suolletaan myymään kirjoja tai autoja tai jogurttia. Kertomuksia, joita tuotetaan tukuittain ja jotka ovat pohjattoman samanlaisia. Luota minuun, lukijat odottavat kirjallisuudelta jotain muuta ja he ovat oikeassa: he odottavat Todellista, autenttista. He haluavat, että heille kerrotaan elämästä, etkö ymmärrä? Kirjallisuuden ei pidä erehtyä alueestaan."
Delphine vastaa, ettei lukija voi tietää, mikä on totta ja mikä on keksittyä.
'Sen täytyy ehkä vain kuulostaa todelta ihmisten mielestä, kuten sanot. Kuten musiikin sävelen. Joka tapauksessa, ehkä tässä on kirjoittamisen salaisuus: se on totta tai ei ole. Luulen, että ihmiset tietävät, ettei mikään mitä kirjoitamme ole meille täysin vierasta. He tietävät, että mukana on aina juonne, teema, halkeama joka yhdistää meidät tekstiin. Mutta he hyväksyvät sen, että muutamme asioita, tiivistämme niitä ja siirtelemme niitä. Kaunistelemme niitä. Ja että me keksimme.'
Romaanin trillerijuonen takia en paljasta siitä kovin paljoa. Lukijalle täytyy antaa mahdollisuus yllättyä. Tosin Delphine de Vigan paljastaa ison osan yllätyksestä, kun hän on sijoittanut romaanin osien motoksi katkelmia Stephen Kingin Piina-romaanista, jossa ihailijan fanitus muuttuu kirjailijalle hengenvaaralliseksi. De Viganin romaanin puolivälissä myös arvasin, mihin sanaan ja merkkiin kirja päättyisi. Vihje paljasti myös sen, millainen kiepaus romaanin todellisuussuhteeseen oli luvassa.
Delphine päättää kuin päättääkin kirjoittaa todellisesta elämästä, ei kuitenkaan omastaan vaan L:n elämästä. Tässä tarkoituksessa hän alkaa urkkia tietoja L:n traumaattisesta lapsuudesta. Delphine ja L. päätyvät yhdessä taloon maaseudulla. Delphine on murtanut jalkansa ja on täysin L:n avun varassa. Mutta kumpi oikeastaan tässä vaiheessa käyttää hyväksi kumpaa? Myöhemmin paljastuu, miksi monet L:n elämänvaiheet ovat Delphinestä tuntuneet etäisesti tutuilta.
Kirja valmistuu. Mutta kuka on sen kirjoittaja? Mihin L. katoaa?
Romaanista on olemassa myös elokuvaversio vuodelta 2017. Sen ohjasi Roman Polanski.
Delphine de Vigan, Based on a True Story. Bloomsbury 2018. Ranskankielisestä alkuteoksesta D'après une histoire vraie (2015) englanniksi kääntänyt George Miller. Kannen suunnittelu: David Mann. 376 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!