Patrick White: Ne jotka vaunuissa ajavat

Patrick White (1912–1990) on toistaiseksi ainoa Australian kansalainen, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. White palkittiin vuonna 1973. (Etelä-Afrikasta syntyisin oleva J. M. Coetzee otti Australian kansalaisuuden vasta kolme vuotta palkintonsa saamisen jälkeen.) 

Ne jotka vaunuissa ajavat oli minulla pääsiäislukemisena kesämökillä. Haltioitumisen kyvystä ja mystisestä kokemuksesta kertova romaani sopi ajankohtaan mainiosti, varsinkin kun tämän Raamattuun ahkerasti viittailevan romaanin dramaattisimmat vaiheet ja kolmen sen päähenkilön elämän loppu ajoittuvat pääsiäiseen. 

Romaani kertoo yksityiskohtaisesti neljän poikkeuksellisen ihmisen elämäntarinan. Heillä kaikilla on kyky haltioitumiseen ja näkyjen näkemiseen. Kaikki ovat haltioitumisen tilassa myös nähneet tuliset vaunut, jotka kaksi heistä osaa yhdistää Raamatun Hesekielin kirjassa kuvattuun ilmestykseen. 

Näiden neljän hyvin erilaisista taustoista tulevan ihmisen elämät sivuavat toisiaan Sarsaparillassa, Sydneyn kuvitteellisessa esikaupungissa. He tunnistavat toisensa heti sukulaissieluiksi ennen kuin ovat vaihtaneet ainoatakaan sanaa. Kaikille neljälle on yhteistä myös läheisen menettämisen trauma, johon liittyy syyllisyyden tunne.

Kerron tässä blogikirjoituksessa laajasti näistä henkilöistä ja tulen samalla paljastaneeksi paljon myös romaanin juonesta. Lopeta tähän, jos haluat välttyä juonipaljastuksilta.

Mary Hare

Mary Hare asuu vanhempiensa rakennuttamassa Xanadun kartanossa Sarsaparillan kaupungin laitamilla. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja palvelusväki lähtenyt muihin töihin. Xanadu rappeutuu vähitellen ja luonto valtaa sen huoneet. Mary Hare on jo lapsena aiheuttanut huolta vanhemmilleen pienikasvuisuutensa, viehätyksettömän ulkomuotonsa ja hämmästyttävien puheidensa takia. Mary on lapsesta pitäen tuntenut suurempaa yhteyttä kasveihin ja eläimiin kuin ihmisiin. Erikoisesti pukeutuvaa ja outoja juttelevaa neiti Harea pidetään yleisesti hulluna. Hän vaikuttaa pysyneen lapsenkaltaisena koko elämänsä. Eläinten ja kasvien lisäksi hän tuntee ymmärtävänsä hämmentyneitä ja kärsiviä ihmisiä.

Maryn isä Norbert peri valtavan omaisuuden viinikauppiasisältään ja tämän naimattomilta veljiltä. Norbertin mielenkiinto suuntautui taiteeseen eikä liike-elämään, joten hän rakennutti ja täytti taide-esineillä Xanadun kartanon ja ryhtyi herrasmieheksi. Hän nai mukautuvaisen serkkunsa Eleanorin, joka "sopi Xanadun riikinkukkomaisiin kehyksiin ja oli erinomainen tausta mahtailevalle miehelleen". Usean keskenmenon jälkeen Eleanor lopulta synnytti Maryn. Arkisen nimen keksi Eleanor. Norbert, joka oli odottanut poikaa ja siinä tarkoituksessa käynyt läpi koko runoilija Tennysonin tuotannon löytääkseen kyllin uljaan nimen, menetti kiinnostuksensa, kun kuuli, että lapsi oli tyttö. Isän suhde rumaan ja omituiseen tyttäreen oli myöhemminkin enimmäkseen vihamielinen.

Norbert ilmeisesti kuvitteli tunteen olevan molemminpuolinen. Niinpä kun hän juovuspäissään putosi sadevesisäiliöön ja näki Maryn rientävän paikalle seipään kanssa, hän teki väärän tulkinnan ja kielsi tyttöä tulemasta lähemmäs. Norbert hukkui. Paikkakunnalla levisi huhu, että Mary oli hukuttanut isänsä.

Romaanin alussa Maryn taloon muuttaa taloudenhoitajaksi leskirouva Jolley. Kahden täysin erilaisen naisen yhteiselo ei suju ollenkaan. Mary on teeskentelemättömän suorapuheinen. Rouva Jolley puolestaan hallitsee salatun ivan kaikki hienoudet. Häntä ärsyttää olla palvelussuhteessa naiseen, jota pitää itseään alempiarvoisena. Rouva Jolley korostaa erityisesti olevansa rakastava äiti. Tosin myöhemmin paljastuu, että hänen lapsensa ovat tyytyväisiä, kun tämä äiti pysyy heistä mahdollisimman kaukana.

Rouva Jolley lähtee pois Xanadusta löydettyään ystäväkseen leskirouva Flackin, jonka luokse muuttaa. Nämä kaksi tekopyhää naista piinaavat ilkeillä vihjailuillaan ja juoruillaan kaikkia romaanin päähenkilöitä. Rouva Jolley jopa miettii tietoisesti, miten voisi kiusata muita ihmisiä. Hän saa ilonsa toisten epäonnesta: “Varsinkin illansuussa selaillessaan päivän sanomalehteä hän oikein piristyi lukiessaan kuolemantapauksista, rajumyrskyjen tuhoista ja muista Jumalan teoista.” Romaanin lopussa Rouva Jolley ja rouva Flack epäilevät kumpikin, että toinen yrittää myrkyttää hänet. Heillä on enää toisensa piinattavana itse luomassaan ihmissuhdehelvetissä.

Mary Hare katoaa salaperäisesti romaanin ratkaisuvaiheessa aivan kuin hänet olisi temmattu johonkin toiseen ulottuvaisuuteen kohtalokkaana pääsiäisaamuna. Xanadu puretaan modernien asuntojen tieltä.

Mordecai Himmelfarb

Romaanin toinen päähenkilö ja ilmestysten näkijä saapuu Australiaan Saksasta Israelin kautta. Mordecai Himmelfarb on pelastunut natsi-Saksan juutalaisvainoista kirjaimellisesti kaasukammion ovelta. Muut samassa junassa tulleet juutalaiset viedään kaasutettaviksi, mutta syystä tai toisesta Himmelfarb poimitaan viime hetkellä työtehtäviin. Mordecai Himmelfarb kokee olevansa "kuolleista noussut".

Himmelfarbin vaiheet Saksassa kerrotaan perusteellisesti. Hän tulee maallistuneesta juutalaisesta perheestä. Itse asiassa hänen isänsä jopa kääntyy katoliseksi. Vaikkei Mordecai – tai Martin, kuten hänen saksalaisystävänsä häntä kutsuvat – olekaan tuossa vaiheessa erityisen uskonnollinen, isän teko tuntuu hänestä petokselta.

Nuoruudessaan Mordecai tuntee kovasti vetoa naisiin ja nämä häneen. Hänellä on useita naisseikkailuja enimmäkseen prostituoitujen kanssa. Opintonsa nuori mies kuitenkin suorittaa huolella. Hänestä tulee englannin kielen professori.  

Kirjanpainaja Liebmannin luona vieraillessaan hän tutustuu Liebmannin tyttäreen Rehaan ja alkaa viettää sapattinsa Liebmannien kotona. Mordecai ja Reha menevät naimisiin. Reha on Mordecaille täydellinen sielunkumppani. Avioliiton myötä Mordecaissa avautuu myös hengellinen portti. Hän tutustuu kabbalistisiin teksteihin ja alkaa ymmärtää näkemiään näkyjä. 

Natsien järjestämissä puhdistuksissa Reha katoaa. Mordecai, joka on ollut tapaamassa saksalaisia ystäviään sen sijaan, että olisi seisonut vaimonsa rinnalla, tuntee musertavaa syyllisyyttä. Vähän aikaa piiloteltuaan hän itse antautuu natseille. 

Sodan jälkeen Mordecai on päätynyt Australiaan. Mordecaista on nyt tullut Mick. Hän poraa reikiä peltilevyihin polkupyörän valaisimia valmistavassa tehtaassa. Vähitellen hän luo yhteyksiä muihin romaanin näkyjen näkijöihin. Hän uskoo, että hengen ja uskon ihmisten tehtävänä on korjata toiminnan ihmisten aiheuttamat vahingot. Hänen oma messiaaninen tehtävänsä on sovittaa Rehan kuolema ja maailman synnit.

Romaanin pääsiäiseen ajoittuvassa käännekohdassa se, mikä tapahtui Golgatalla ja se mikä tapahtui natsi-Saksassa, tapahtuu australialaisen tehtaan pihalla. Juutalainen "ristiinnaulitaan" pihalla kasvavaan puuhun. Joukon tukema typeryys ja väkivallan viehätys saa muutaman nuoren miehen menemään liian pitkälle. Kaikki tehdään tietysti leikillään, niin kuin pahuus modernissa maailmassa tapahtuu – eihän nyt kukaan oikeasti vihaa ketään!

Pahasti loukkaantunut Himmelfarb kuolee varhain pitkänperjantain aamuna. Hänen talonsa on sitä ennen vielä leikillään poltettu.

Alf Dubbo

Yksi Himmelfarbin kärsimyksen todistajista on Alf Dubbo, joka on työskennellyt samassa tehtaassa ja tuntenut sanatonta yhteenkuuluvuutta Himmelfarbin kanssa. Alf on aboriginaaliäidin ja tuntemattoman valkoisen isän poika. Lapsena Alf on voimattomana todistanut läheltä äitiinsä kohdistuneita seksuaalisia loukkauksia. 

Lahjakkaan pojan on pelastanut "suureen kokeiluunsa" anglikaanipappi Timothy Calderon. Calderon on tarjonnut Alfille kodin ja hyvän koulutuksen, josta on suurimmaksi osaksi vastannut pastorin sisar, leskirouva Pask. Varsinkin kuvataide on houkutellut Alfia. Hänen kuvissaan on voimaa, joka pelottaa rouva Paskia. Alf on jo varhain halunnut maalata öljyväreillä, mutta rouva Paskin mielestä hänen on parempi pitäytyä vesiväreihin. 

Lopulta 13-vuotiaana Alf pitkän kärttämisen jälkeen pääsi maalaamaan öljyväreillä. Pian sen jälkeen hän joutui pakenemaan pappilasta, koska rouva Pask löysi hänet ja pastori Calderonin alastomina pastorin vuoteesta. 

Alkaa Alf Dubbon pitkä vaellus yhteiskunnan syrjimien parissa. Kaatopaikan laidalla asuvalta pullonkerääjältä, rouva Spicelta, Alf saa hetkeksi yösijan ja pitkäksi aikaa kuppataudin, joka saa hänet eristäytymään muista ihmisistä. Samalla Alf koko ajan maalaa. Hän katsoo, että eristäytyvä elämä ja kuppatauti ovat hänen elämänsä negatiivinen napa, kuvataide puolestaan positiivinen. Hän ei suostu myymään teoksiaan, vaikka nimekäs taidekriitikko tarjoaa niistä huomattavaa summaa. Osa Alfin tauluista varastetaan.

Kun Mary Hare edustaa lapsenomaista haltioitumiskykyä ja Mordecai Himelfarb uskonnollista haltioitumista, Alf Dubbon hahmossa Patrick White tuo näkyville taiteellisen haltioitumiskyvyn. Alf maalaa näkyjään ja sisäistä todellisuuttaan. Useisiin tauluihinsa hän saa aiheen Raamatun kertomuksista ja monet niistä ennakoivat romaanin myöhempiä tapahtumia. Esimerkiksi Alfin maalaus profeetoista vahingoittumattomina tulisessa pätsissä ennakoi sitä, että neiti Hare ryntää Himmelfarbin palavaan mökkiin ja selviää sieltä vielä ulos vain hieman nokeentuneena.

Kun Alf näkee, miten Himmelfarbia kiusataan tehtaan pihalla, hän uskoo tietävänsä, miten hänen tulee maalata pitkään suunnittelemansa maalaus Kristuksesta. Myöhemmin hän vielä näkee ikkunasta kurkistamalla, kuinka neiti Hare ja ystävällinen rouva Godbold  hoitavat loukkaantunutta Himmelfarbia. Hänen kuvallinen mielikuvituksensa luo kohtauksen kahdesta naisesta jotka nuoren miehen avustamina laskevat Kristuksen ruumiin alas ristiltä.

Alf tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole yrittänyt auttaa kiusaamisen kohteeksi joutunutta Himmelfarbia. Kiirastorstaina bussin konduktööri puhuu “niistä saatanan ulkomaalaisista”, ja Alf kolmeen kertaan kieltää tuntevansa Himmelfarbia. Alf sulkeutuu vuokrahuoneeseensa maalaamaan. Tietämättään hän sairastaa pitkälle edennyttä tuberkuloosia. Viimeisillä voimillaan hän maalaa tuliset vaunut ja niihin neljä ihmishahmoa. Romaanin tässä vaiheessa tunnistamme heidät romaanin neljäksi keskushenkilöksi.

Alfin menehdyttyä maalauksensa äärelle hänen taulunsa myydään muutamalla shillingillä huutokauppakamarille.

Ruth Godbold

Romaanin neljäs haltioituja on vielä esittelemättä. Rouva Godboldin erityisenä kykynä on haltioituminen rakkaudesta, ruumiillisesta työstä ja ilosta. Hän on "rakkauden kallio", arjen sankari. Elantonsa hän on tienannut pyykkärinä. Hänen asenteensa elämään vaikuttaa olevan jokseenkin sama kuin Pentti Haanpään Pussisen akalla, eli että "enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa". Hän itse ajattelee, että hän "ampuu nuolia pimeyttä vastaan".

Rouva Godboldin trauma liittyy lapsuuteen. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt estämään nuoremman veljensä kuolemaan johtanutta tapaturmaa.

Ruth Godboldilla on liuta tyttäriä, joille hän tarjoaa vakautta ja rakkautta. Aviomiehestä ei ole tarjoamaan juuri mitään: Tom on väkivaltainen juoppo, peluri ja huoripukki. Hänellekin rouva Godboldilla riittää rakkautta. Kerran hän hakee miehensä pois ilotalosta, mitä talon emännän mukaan yksikään toinen vaimo ei koskaan ollut tehnyt. Tomin varhainen kuolema ei ole perheelle ollut suurikaan rasite.

Ruth Godboldin talossa Mordecai Himmelfarb saa hellää hoitoa juuri ennen kuolemaansa. Romaanissa kaikki muut sen neljästä päähenkilöstä saavat surmansa – tai katoavat kuten neiti Hare – mutta rouva Godboldin romaani jättää henkiin. Rakkaus, jota hän edustaa, voittaa kuolemankin.

Laajassa romaanissa esiintyvät Australian yhteiskunnan rikkaat ja köyhät. Varakkaaseen luokkaan kuuluviin romaani suhtautuu hieman sarkastisesti, ikään kuin pyrkimyksessä “vanhan maan” käyttäytymistapoihin Australian oloissa olisi jotain hieman teennäistä ja hassua. 

Tehtaanjohtaja Harry Rosetree  – entinen  Haïm ben Ya’akov – on tehokkaasti peittänyt juutalaiset sukujuurensa mutta nauttii toisinaan salaa vaimonsa kanssa juutalaisten perinneruokia. Heidän lapsensa syövät ranskanperunoita ja ketsuppia, mitä Rosetree ja hänen vaimonsa pitävät onnistuneen kasvatuksen tuloksena. Rosetreen elämä päättyy traagisesti. Himmelfarbin kohtalo satuttaa syvästi tätä maallistunutta uskonveljeä.

Mukana romaanissa ovat myös esikaupunkien työläiset sekä Sydneyn ilotytöt, homoseksuaalit ja transvestiitit. Kuvauksen sävy on usein koominen, mutta tunnetila heilahtaa nopeasti myös toiseen ääripäähän: nöyryytykseen, mielipahaan ja epätoivoon.

Minua hämmästyttivät romaanissa usein toistuvat kuvaukset ihmiskehon joistakin piirteistä. Romaanin sisäiskertojaa vaikuttavat häiritsevän vanhenevan ihon kelmeys ja velttous, varsinkin naisten, mikä kirjan henkisyyden korostuksen rinnalla tuntuu pikkumaiselta. Totta kai keho rapistuu. Vai halutaanko tällaisilla kuvauksilla nimenomaan korostaa ruumiin merkityksettömyyttä. Romaanin varsinaiset näkökulmahenkilöt eivät tätä vastenmielisyyttä kuitenkaan tunne. 

Toisaalta kirjassa on rumuuden estetiikkaa, joka vetosi ainakin minuun. Näin kuvataan näkymiä, kun Himmelfarb matkustaa junassa halki Sydneyn esikaupunkien:

Neonvalojen siirappi värjäsi sekä jonkun jättämän oksennuksen että merimiehen kusilätäkön. Siinä valossa  näyttivät nuorten miesten silmät entistä sinisemmiltä, sokaisevan sinisiltä, jopa palaneilta. Hiuksensa sinisiksi värjänneet isoäidit olivat punastuneet hiuksenjuurista housunlahkeisiin saakka, ei häpeästä vaan neonvalosta, kun heidän velttopintaiset rintansa yrittivät näyttää nuorilta, jopa törröttivät pyöreinä kupuina kuin kiviset pissipotit.

Romaanin oikolukija oli muutamaan otteeseen nukahtanut, mutta sen antaa helposti anteeksi. Kääntäjällä oli ikävää mieltymystä vanhahtaviin ilmauksiin. Minusta tuntuu, että ainakaan minun lähipiirissäni ei enää 1960-luvun jälkipuoliskolla käytetty refleksiivimuotoja kuten “illan viileys tunkihe jo pensaidenkin alle”. Olisiko tämä jokin murrepiirre? Hämäläismurre? Näitä muotoja on myös Hannu Salamalla.

Patrick White, Ne jotka vaunuissa ajavat I–II. Otava 1967. Englanninkielisestä alkuteoksesta Riders in the Chariot (1961) suomentanut Laura Tala. Päällys: Markku Reunanen. 392 + 279 s.