Abbé Prévost: Manon Lescaut

Abbé Prévostin (1697–1763) Manon Lescaut'ta ei alun perin ollut suunniteltu itsenäiseksi teokseksi. Se oli viimeinen osa laajassa romaanissa Mémoires et aventures d'un homme de qualité, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Hollannissa vuonna 1731. Romaanista julkaistiin heti perään useita painoksia myös Ranskassa. Osassa näistä oli mukana vain romaanin viimeinen, Manonia käsittelevä osa. Teoksen siveettömyyden vuoksi kaikki painokset takavarikoitiin vuonna 1733. Vuonna 1753 Prévost julkaisi itse Manon Lescaut'n itsenäisenä romaanina.

Kirja on herättänyt tunteita laidasta laitaan. Ehkä siinä on yksi sen saavuttaman klassikkoaseman selityksistä: se ei ole jättänyt lukijoitaan haaleiksi. Varhaisista lukijoista Goethe ihaili teoksessa ilmenevää "ajatuksen syvyyttä ja toteutuksen vertaansa vailla olevaa taitoa". Montesquieu kuittasi romaanin tylymmin: "Sankari on lurjus ja sankaritar huora". Molemmat olivat oikeassa: on aivan luvallista keskittyä kieleen ja siihen, miten romaani on kerrottu, mutta yhtä luvallista on arvioida sen henkilöiden eettisiä valintoja – mitä merkitystä romaaneilla olisi, jos ne olisivat vain leikkiä ja kielipelejä?

Romaanin esihistoria on näkyvissä vielä suomenkielisen painoksen alussa. Se alkaa Erään aatelismiehen muistelmien tekijän alkusanalla. Tässä esipuheessa mainitaan, että teoksen tekijä on alun perin ajatellut liittää kertomuksensa muistelmiinsa, mutta tullut toisiin ajatuksiin, koska "näinkin pitkä kertomus olisi keskeyttänyt liian pitkäksi aikaa oman tarinani juonen". Hän kertoo myös, että hänellä on opettavainen tarkoitus. Ihmisillä on taipumus toimia vastoin sitä, mikä on oikein ja hyvää. Yleensä tämä johtuu kokemuksen puutteesta. Virheet voi välttää lukemalla ja oppimalla toisten ihmisten kokemuksista Manon Lescaut'n kaltaisista teoksista: "Jokainen niissä kerrotttu tapahtuma on askel kohti tietoa, opetus, joka korvaa kokemuksen; jokainen seikkailu on esikuva, jota voi noudattaa; tarvitsee vain soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on moraalin oppikirja, joka on laadittu miellyttävästi harjoituksen muotoon." 

Esipuheen hurskaat toiveet voi sivuuttaa yrityksenä hämätä sensuuria. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että seikkailukkaan elämän elänyt Antoine Francois Prévost oli myös abbé, jesuiittamunkki. Hänen päähenkilönsä des Grieux'n haaveet rauhallisesta, lukemiseen ja hartaudenharjoitukseen keskittyvästä elämästä löytyvät myös hänen omista kirjeistään. Hän oli nuorena kokenut rakkausseikkailun, jota käytti pohjana Manon Lescaut'ssa. Olisi outoa, jos hän ei olisi uskonut oppineensa siitä jotakin.

Riippumatta siitä, miten aito on kirjailijan opetustavoite, hänen pyrkimyksensä psykologisen kuvauksen rehellisyyteen on ilmeinen. Hän kuvaa uskottavasti sitä, kuinka voimakkaan otteen aistillinen rakkaus saa kokemattomasta nuoresta miehestä. Kirjan kuvauksista käy ilmi, että hyveessä pitäytyminen ei ole helppoa: kerta toisensa jälkeen rakastetun katse ja kosketus haihduttavat mielestä hurskaan elämän tyynet ja ehkä kestävämmät ilot.

Jos haluat välttää juonipaljastukset, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin alussa sen kertoja (varhaisemman romaanin eräs aatelismies) kohtaa vankisaattueen. Tusinan verran ilotyttöjä on vartijoineen matkalla Le Havreen, josta tytöt on määrä lähettää laivalla Amerikkaan. Saattueen mukana kulkee kyynelehtivä nuorukainen, selvästi jalosyntyinen ja sivistynyt. Nuorukainen kertoo seuraavansa yhtä tytöistä. Hän aikoo päästä samassa laivassa Amerikkaan. Kertoja säälii rakastunutta miestä ja poikkeuksellisen kaunista tyttöä; hän antaa miehelle hieman rahaa laivamatkaa varten.

Noin kahden vuoden kuluttua kertoja tapasi uudestaan tämän saman nuorukaisen, joka oli vähän aiemmin palannut Amerikasta. Loppuosa kirjasta – siis suurin osa – yhtä lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta muodostuu nuoren miehen, ritari des Grieux'n, minämuodossa kerrotusta elämäntarinasta. Nimenomaan kerronta hallitsee teosta; kuvauksia on käytetty säästeliäästi ja vuoropuhelutkin on useimmiten referoitu.

Kertomuksensa alussa 17-vuotias ritari des Grieux on Amiensissa lopettelemassa filosofian opintojaan. Hänen on tarkoitus palata kohta kotiin vanhempiensa luokse. Des Grieux on menestynyt opinnoissaan hyvin, ja herra piispa on suositellut hänelle kirkollista uraa, jolla hän voisi "saavuttaa suurempaa kunniaa" kuin Maltan ritarikunnassa, johon hänen vanhempansa ovat hänet määränneet. 

Amiensista lähdössä häntä kiusaa eniten se, että joutuu jättämään parhaan ystävänsä, Tibergen, joka jää kaupunkiin harjoittamaan pappisopintoja. Ollessaan lähtöään edeltävänä päivänä kävelyllä Tibergen kanssa des Grieux näkee postivaunuista juuri laskeutuneen hyvin nuoren naisen, johon hän hetkessä ihastuu "hulluuteen asti".  Ujoudestaan huolimatta des Grieux puhuttelee tyttöä ja saa kuulla, että tytön vanhemmat ovat – vastoin tytön tahtoa – lähettäneet hänet luostariin. Tyttö, nimeltään Manon Lescaut, joka on des Grieux'tä pari vuotta nuorempi – siis viiden- tai kuudentoista ikäinen – mutta "paljon kokeneempi" myöntää, että vanhempien päätökseen on syynä tytön halu "pitää hauskaa". 

Asiat etenevät hengästyttävää vauhtia. Des Grieux lähettää Tibergen pois jonkin tekosyyn varjolla ja saattelee Manonin majataloon. Kahden kesken jäätyään Manon ja des Grieux tekevät nopean sopimuksen: des Grieux tulee aamuvarhaisella noutamaan Manonin vaunuilla. He pakenevat yhdessä Pariisiin ja antavat siellä vihkiä itsensä.

Tiberge arvaa, että des Grieux suunnittelee jotain, ja haluaa estää tätä tekemästä harkitsematonta tekoa. Des Grieux huiputtaa ystäväänsä lupaamalla, että tapaa seuraavana päivänä Tibergen yhdessä Manonin kanssa ja Tiberge saa vaikuttaa heidän päätökseensä. Ennen sovittua tapaamisaikaa des Grieux kuitenkin on jo Manonin kanssa matkalla. Seuraavana iltana he majoittuvat lähellä Pariisia majataloon. "Saint-Denis'ssä unohdimme avioliittoaikeemme, kavalsimme kirkon oikeudet ja huomasimme olevamme mies ja vaimo etukäteen sitä harkitsematta."

Tässä on sopiva hetki kiinnittää huomio Tibergeen. Hän on yksi kirjallisuudessa vähälle huomiolle jäävistä sankarin uskollisista ja kunniallisista ystävistä. Samanlainen kuin vaikkapa Hamletin ystävä Horatio. Näistä henkilöistä puuttuu mediaseksikkyys; hyvä ihminen vaikuttaa näkymättömältä. On syytä kuitenkin huomata, että des Grieux esittelee kuulijalleen Tibergen jo ennen Manonia ja toteaa, että jos olisi seurannut ystävänsä neuvoja, hän olisi "aina ollut järkevä ja onnellinen". Tiberge on koko romaanin ajan ystävänsä tukena ja yrittää ohjata tätä pois surua tuottavasta elämäntavasta. Hän etsii ystäväänsä vaivojaan säästämättä aina, kun tämä katoaa jonnekin Manonin kanssa. Hän lainaa des Grieux'lle rahaa useaan otteeseen ja auttaa muutenkin viimeiseen asti. Uskollisuudessa hän päihittää Manonin mennen tullen. 

Muutaman rakkaudentäyteisen viikon jälkeen rahahuolet alkavat synkistää nuoren parin elämää Pariisissa. Manon suhtautuu huoliin vähättelevästi. Pian käykin ilmi, että Manonilla on rikas vanhempi rakastaja. Kaiken lisäksi tämä rakastaja on ilmaissut des Grieux'n olinpaikan tämän perheelle. Des Grieux'n vanhempi veli hakee pikkuveljen väkipakolla kotiin. Myöhemmin käy ilmi, että Manon on ollut tietoinen juonesta.

Des Grieux'n on aluksi vaikea uskoa Manonin petollisuuteen. Hän arvelee, että Manon on väkivallalla pakotettu hylkäämään hänet. Vähitellen hänen on kuitenkin pakko hyväksyä totuus. Hän ei kuitenkaan suostu pitämään Manonia pahana tai epäaitona. 

Des Grieux suuntaa taas voimansa opiskeluun. Hän aloittaa opiskelun Saint-Sulpicen pappisseminaarissa, jossa hänen ystävänsä Tiberge jo lopettelee omia opintojaan. Hän uskoo vapautuneensa "lopullisesti rakkauden heikkouksista":

Halveksin sitä, mitä ihmiset yleensä ihailevat, ja kun hyvin tunnen sydämenikin haluavan vain sitä, mitä pidän arvossa, elämässäni ei tule olemaan levottomuutta eikä haluja.

Hän laatii suunnitelman elämänsä järjestämisestä. Se vaikuttaa ihanteelliselta ainakin tämmöisestä lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäisestä lukijasta, mutta en usko että se olisi sanottavasti sytyttänyt minua des Grieux'n ikäisenä vielä alle kaksikymppisenä kiimapäänä:

Siihen kuuluisi syrjäisellä paikalla sijaitseva talo, ympärillään pieni metsikkö ja puro puutarhan perällä, huolellisesti valikoitu kirjasto, joitakin hyveellisiä ja järkeviä ystäviä ja kunnollinen, mutta yksinkertainen ja kohtuullinen ravinto. Olisin kirjeenvaihdossa jonkun Pariisissa asuvan ystävän kanssa, jolta saisin tietää yleisistä tapahtumista en niinkään tyydyttääkseni uteliaisuuttani kuin saadakseni itselleni huvia ihmisten typeristä villityksistä.

Suunnitelman epärealistisuus paljastuu hetkessä, kun Manon yllättäen saapuu tapaamaan des Grieux'tä. Manon kertoo katumuksestaan niin hellyttävästi, että des Grieux unohtaa saman tien tämän petokset ja lähtee niiltä seisomilta Manonin matkaan. He pakenevat Chaillot'hon, josta vuokraavat huoneiston Manonin rakastajaltaan saamilla rahoilla. He laskevat, että rahat riittäisivät elämiseen noin kymmeneksi vuodeksi. Manonin huvittelunhalun takia rahat kuluvat kuitenkin paljon nopeammin. He hankkivat muun muassa toisen asunnon Pariisista, jotta teatteri-iltojen jälkeen ei tarvitsisi palata Chaillot'hon. Osa rahoista myös katoaa tulipalossa.

Manonin veli lainailee isoja rahasummia Manonilta. Hän myös tutustuttaa des Grieux'n ryhmään, joka hankkii huomattavia voittoja harjoittamalla vilppiä peleissä. Kun muut rahahanat ehtyvät, des Grieux tarttuu tähän keinoon. Hänen mielestään varakkaiden typerysten hyväksi käyttäminen ei oikeastaan edes ole väärin.

Siihen nähden, että kyseessä on rakkauden kuvaus, rahan hankkiminen ja menettäminen ovat romaanissa yllättävän keskeisellä sijalla. Kun rahaa on paljon, rakkauskin kukoistaa; kun siitä on pulaa, heräävät epäilyt. Manon on valmis hankkimaan rahaa tutuksi tulleella tavalla: hankkimalla rikkaan elättäjän. Yrittäessään petkuttaa erästä vanhaa elostelijaa Manon ja des Grieux jäävät kiinni. Manon lähetetään "Hospitaaliin", toisin sanoen Pitié-Salpêtrièren vankila–sairaalaan, joka tuohon aikaan toimi myös prostituoitujen rangaistuslaitoksena. Des Grieux joutuu Saint-Lazaren luostariin, joka toimi ojennuslaitoksena rikoksiin syyllistyneille aatelisperheiden nuorille miehille.

Manonin veljen avulla des Grieux onnistuu pakenemaan luostarista. Hän saa myös Manonin vapaaksi lahjomalla Hospitaalin vartijan. Paetessaan itse Saint-Lazaresta des Grieux ampuu vartijan kuoliaaksi. Hän syyttää teostaan luostarin johtajaa, koska tämä oli hälyttänyt vartijan paikalle, ja toisaalta Manonin veljeä, joka vastoin ohjeita oli tuonut hänelle pistoolin ladattuna. On silmiinpistävää, että des Grieux ei vaikuta tuntevan lainkaan tunnontuskia tekemänsä murhan takia. Varsinkin kun hän muuten korostaa herkkätunteisuuttaan. 

Nykylukijalle romaanihenkilöiden tunteellisuus näyttäytyy liioitteluna. Niin miehet kuin naisetkin kyynelehtivät paljon ja syleilevät toisiaan usein. He myös pyörtyilevät tunnekuohussa. Kyse on tuskin pelkästään kirjallisuuden keinosta. Tunneilmaisu on muuttunut vuosisatojen aikana. Des Grieux toteaa, että herkkätunteisuus on merkki luonteen jaloudesta. (Tunneilmaisun historiikin kirjoittaja joutuisi toteamaan, että kauas on tultu. Ainakin Suomessa "Menikö tunteisiin?" on nykyisin pahimman sortin loukkaus.)

En käy romaanin juonen kaikkia vaiheita läpi. Dramatiikkaa niissä riittää. Manon ajautuu vanhoihin metkuihinsa, ja des Grieux kärsii ja antaa anteeksi. Kuten hän Tibergelle toteaa: "Täällä alhaalla rakkauden hurma on ihmissydämen täydellisin autuus." Lopulta Manon kuitenkin päätyy prostituution vuoksi maasta karkotettavien joukkoon. Mukana kirjassa ovat 1700-luvun romaaneille tyypilliset piirteet: seikkailut, tunne-elämän melodraama sekä kaukaisten maiden eksotiikka. Kuten kirjan alussa kävi ilmi, Manon ja des Grieux päätyvät Amerikkaan.

Nouvelle Orléansissa Manon ja des Grieux uskottelevat olevansa naimisissa. He pääsevät kuvernöörin suosioon. Ironisesti heidän onnensa kääntyy siinä vaiheessa, kun he päättävät virallistaa avioliittonsa. Kun kuvernööri kuulee, että Manon onkin naimaton, hän päättää luovuttaa tämän vaimoksi sisarenpojalleen. Rangaistusvankeina Amerikkaan lähetetyillä prostituoiduilla ei ollut oikeutta kieltäytyä. 

Des Grieux haavoittaa sisarenpoikaa kaksintaistelussa. Manon ja des Grieux pakenevat "villi-ihmisten" luo aikomuksenaan jatkaa matkaa englantilaisten siirtokuntiin. Manon ei selviä tästä matkasta. Uskollisen Tibergen avulla des Grieux palaa kotimaahan.

Vaikka Manon esiintyy romaanin nimessä, lukija ei pääse sisälle hänen sisäiseen maailmaansa. Manonista ei lopulta ota selvää. Hän on hellääkin hellempi, kaikin mittarein äärettömän rakastunut nainen. Rahan ja loiston vuoksi hän on kuitenkin silmänräpäyksessä valmis vaihtamaan toiseen sen miehen, jolle hän vakuuttaa, että tämä on ainoa, jota hän koskaan on oikeasti rakastanut. Vaikuttaa siltä, että Manonille ei tuota pienintäkään vaivaa erottaa toisistaan rakkauden ruumiillinen ja henkinen puoli. Kerran hän lähettää kauniin ilotytön korvaukseksi Des Grieux’lle, kun on itse jälleen lähtenyt toisen matkaan. Hän sanoo: "En salaa sinulta lainkaan käyttäytymistäni enkä suunnitelmiani. Tyttö tuli, mielestäni hän oli sievä, ja kun olin varma, että poissaoloni tekisi sinut levottomaksi, toivoin vilpittömästi hänen voivan viihdyttää sinua joidenkin hetkien ajan, sillä uskollisuus, jota sinulta toivon, on sydämen uskollisuutta." (Lihavointi minun.)

On hyvä muistaa, että Manon ei ole nykyaikaisen länsimaisen demokratian itsenäinen nainen. Hän ei ole lähtöisin varakkaista oloista. Hän käyttää ainoaa pääomaansa, ulkonäköään, saadakseen sen, mitä haluaa. Moraalisia valintoja voidaan arvioida vasta, kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty. Ahneutta hänessä toki on, hän tulisi toimeen vähemmälläkin. Hän ei kuitenkaan tietoisesti halua vahingoittaa ketään. Miten suuri synti loppujen lopuksi on huvittelunhalu?

Des Grieux'n kertomana tarinasta syntyy varoittava esimerkki siitä, miten paatunut ilotyttö vetää mukanaan paheisiin kiltin pappiskokelaan. Edellä on kuitenkin jo käynyt ilmi, että des Grieux ei ole aivan luotettava kertoja. Hän antaa itsestään koristellun kuvan ja puolustelee tekojaan joskus kyseenalaisin perustein.

Manonin ja des Grieux'n rakkaustarina on siirtynyt myös näyttämölle. Siitä on tehty oopperoita ja elokuvia.

Romaani on suomennettu kolmeen kertaan. Luin suomennoksista uusimman, Ulla Summalan kääntämän. Tämän blogikirjoituksen laatimisessa minulle oli apua myös Frédéric Deloffren ja Raymond Picardin toimittamasta ranskankielisestä laitoksesta Histoire du chevalier des Grieux et de Manon Lescaut (Gallimard 2018). Varsinkin sen selitysosat olivat valaisevia.

Abbé Prévost, Manon Lescaut. Kirjayhtymä 1968. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta suomentanut Ulla Summala. Teos ilmestyi alun perin osana laajempaa teosta vuonna 1731 ja erillisenä romaanina vuonna 1753. 226 s.