“Uskonnollisesti iloinen pieni tarina”, luonnehti Thomas Mann aloittamaansa kirjaa ystävälleen lähettämässään kirjeessä. Mann toteutti sen mitä lupasi. Tämä hyväntuulinen romaani on omaksunut tyylinsä pyhimyslegendoista, jotka tunnetusti eivät vieroksu dramaattisia tilanteita eivätkä fantasiaa. Sen iloisuus syntyy ennen kaikkea siitä, ettei sen kuvaamassa maailmassa – todellisessa murheiden alhossa – ole niin luonnotonta tekoa tai niin kurjaa ihmistä, etteikö Jumalan armo yltäisi kuilun pohjalle saakka.
Thomas Mann oli jo aiemmin käyttänyt kirjoissaan myyttejä ja legendoja. Laaja Joosef-sarja perustui Raamatun kertomuksiin ja Tohtori Faustus käytti hyväkseen tarinaa miehestä, joka myi sielunsa paholaiselle. Tutun juonen puitteissa Mann saattoi keskittyä henkilökuvaukseen ja kirjallisiin leikkeihinsä. Kuten Mann romaanin lopussa toteaa, Pyhä syntinen "perustuu pääpiirteiltään keskiyläsaksalaisen runoilijan Hartmann von Auen runoeepokseen 'Gregoriukseen', jonka 'tarina hyvästä syntisestä' pohjautuu ranskalaiseen esikuvaan ('Vie de Saint-Grégoire')". Uuno Kailas on suomentanut kolme jaksoa von Auen eepoksesta Saksan kirjallisuuden kultaiseen kirjaan.
Mannin romaanin kertojana – tai ehkä pitäisi sanoa kronikoitsijana – toimii munkki, joka on omaksunut nimen Clemens Iiriläinen. Hänen alkuperäinen nimensä Morhold on hänestä vaikuttanut liian "villiltä ja pakanalliselta". Clemens on kertojana mainio koominen ratkaisu. Hänen on vaikea pysytellä kronikoitsijan roolissaan: nöyryys ei täysin peitä hänen ylpeilyään oppineisuudestaan. Clemens keskeyttää tarinan kertomisen tuon tuosta ja viittaa kerrontatilanteeseen ja omiin ratkaisuihinsa. Hän toteaa olevansa tarinan hengen "ruumiistuma", mikä selittää sen, että hän voi kertoa asiantuntevasti asioista, joista munkilla ei ole tietoa eikä kokemusta. Tarinan henki antaa hänelle auktoriteetin. Kertominen tuo kuitenkin hengen miehelle myös henkilökohtaista aistillista tyydytystä: "Sangen usein on kertominen vain korvausta nautinnoista, jotka me kiellämme itseltämme, tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä."
Romaanin kieli – myös suomennoksessa – antaa autenttisen vaikutelman keskiajan kirjoitustyylistä. Tätä korostaa eri kielten sekoittaminen: mukana on sanastovaikutteita latinasta, englannista ja varsinkin keskiajan ranskasta. Tätä kielimuotoa on mukana useissa kääntämättä jätetyissä repliikeissä. Pariin otteeseen Clemensin kerrontaan tulee runon poljentoa ja jopa riimejä ikään kuin kunnianosoituksena keskiaikaisille runomuotoisille lähteille.
Ja sitten siihen dramaattiseen juoneen. Tähän on hyvä lopettaa blogitekstin lukeminen, jos haluat itse tutustua tämän mainion kirjan sivuilta tarinaan kaksinkertaisesta insestistä, kiduttavasta katumuksesta ja suuresta sovituksesta.
Herttua Grimald ja hänen vaimonsa Baduhenna onnistuivat kahdenkymmenen vuoden yrityksen jälkeen saamaan lapsen, peräti kaksoset, pojan ja tytön. Baduhenna kuitenkin kuolee synnytykseen. Vaille äidin rakkautta jääneet lapset, Wiligis ja Sibylla, hakevat turvaa toisistaan. Grimald on mustasukkaisen kiintynyt tyttäreensä eikä hyväksy lasten vartuttua ketään tämän kosijaksi. Grimald kuolee seitsemäntoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen. Teini-ikäiset sisarukset lohduttavat toisiaan kohtalokkaalla tavalla, ja Sibylla alkaa odottaa lasta veljelleen.
Wiligis pyytää apua vanhemmalta ritarilta, joka on toiminut hänen opastajanaan. Sibyllan raskaus salataan, syntynyt poikalapsi lähetetään tynnyrissä merelle. Wiligis lähtee ristiretkelle sovittamaan tekoaan ja kuolee matkalla. Sibylla nousee valtaistuimelle herttuattarena.
Kalastajat pelastavat tynnyrin ja lapsen merestä. Tynnyrissä on myös runsaasti rahaa, kauniita kankaita sekä Sibyllan omakätisesti koristelema taulu, jossa kerrotaan lapsen rikollinen syntyperä. Pyhän Dunstanin saarella sijaitsevan Agonia Dein luostarin apotti Gregorius ottaa tavarat haltuunsa. Kastamaton lapsi kuuluu hänen mukaansa niin ikään luonnollisesti luostarille, mutta kalastaja Wiglaffin perhe saa huolehtia lapsen varhaiskasvatuksesta vastasyntyneen Flann-pojan "kaksosveljenä".
Poika saa kummisetänsä nimen Gregorius, joka kuitenkin pian vääntyy muotoon Grigorss. Hyväpäinen poika saa vähän vartuttuaan opetusta luostarissa. Hengen asioiden ohella poika on pakkomielteisen viehättynyt ritariuden ajatukseen. Kauniin pojan puhe muuttuu opetuksen myötä sivistyneeksi, mikä herättää katetta ja vihaa hänen veljessään Flannissa. Kilpaleikeissä Flann ja Grigorss ovat tasaväkiset.
Vihan riivaama Flann haastaa Grigorssin tappeluun. Vastahakoinen Grigorss lyö Flannin nenän murskaksi, minkä jälkeen hän kuulee suuttuneelta ottoäidiltään osan taustastaan. Apotti kertoo loput. 17-vuotiaana Grigorss lähtee saarelta haaveenaan tulla ritariksi. Mukaansa hän saa tynnyrissä olleet ja sijoituksissa karttuneet rahat, äitinsä laatiman taulun sekä kauniista kankaista tehdyt ritarin vaatteet.
Hän päätyy ensimmäiseksi Brugesin kaupunkiin, jota maan puolelta piirittävät Roger Pujoparran joukot. Roger on yrittänyt turhaan kosiskella Brugesin naimatonta herttuatarta ja lopulta aloittanut "lemmensodan" ottaakseen väkisin sen, mitä ei ole hyvällä saanut. Sadun logiikan mukaisesti Grigorss on tullut suoraan äitinsä hallitsemaan valtioon.
Grigorss onnistuu pääsemään kauniin herttuattaren puheille ja yhdeksi tämän ritareista. Grigorss haastaa Roger Pujoparran kaksintaisteluun ja onnistuu vangitsemaan "lohikäärmeen", kuten legenda tätä vihollista nimittää. Yhteys Oidipuksen tarinaan on ilmeinen. Eräänlainen lohikäärme oli Oidipuksen voittama sfinksikin.
Rauhan viimein tultua kansa vaatii herttuatarta ottamaan aviomiehen. Mikäpä olisikaan luonnollisempaa kuin se, että herttuatar ottaa rinnalleen hallitsemaan sen miehen, Grigorssin, joka oli vapauttanut kansan vihollisesta. Kumpikin salaa toiselta oman häpeällisen salaisuutensa, joka heidän tietämättään sattuu olemaan heille yhteinen.
Grigorss ja Sibylla saavat pian tyttären, ja parin vuoden jälkeen Sibylla alkaa odottaa toista lasta. Tässä vaiheessa Sibylla löytää Grigorssin piilottaman taulun – sen jonka Sibylla itse oli kirjoittanut – ja salaisuus paljastuu. Molemmat kauhistuvat moninkertaista syntiään.
Grigorss luottaa Jumalan armoon aidosti katuville. Herttuatar luopukoon vallasta, perustakoon talon köyhille ja sairaille ja palvelkoon heitä. Grigorss itse lähtee kerjäläisenä maailmalle. Hän houkuttelee köyhän kalastajan viemään hänet autiolle kalliosaarelle ja kahlitsemaan hänet sinne. Siellä hän sitten elää säiden armoilla paljaan taivaan alla seitsemäntoista vuotta. Kallio ruokkii hänet ihmeellisesti: joka päivä kalliossa olevaan altaaseen tihkuu maitomaista nestettä. Muuta ravintoa hänelle ei ole tarjolla, mutta se pitää hänet hengissä. Hän kuitenkin kutistuu siilin kokoiseksi "sammaloituneeksi luonnonesineeksi".
Kaksi hurskasta miestä saa Roomassa yhtä aikaa näyn, jossa heille ilmoitetaan, että tuleva paavi löytyy kaukaisen järven saarelta. Tästä selittyy romaanin alkuperäinen nimi Der Erwählte, 'valittu'. Miehet lähtevät yhdessä matkaan ja löytävät kuin löytävätkin olennon, jota eivät aluksi edes tunnista ihmiseksi. Tavallista ruokaa saatuaan Grigorss kuitenkin kasvaa nopeasti entisiin mittoihinsa.
Grigorss valitaan paaviksi. Hän tulee kuuluksi oikeamielisyytensä ja armeliaisuutensa tähden. Liian ankarat rangaistukset johtivat hänen mukaansa epätoivoon ja ajoivat ihmiset kauemmas Jumalasta.
Ja kuitenkin oli niitä, jotka väittivät, että hän oli halukas antamaan anteeksi anteeksiantamattomia syntejä, kuten aviorikoksen ja huorinteon. Se ei pitänyt paikkaansa. Hän määräsi sellaisille synnintekijöille varsin ankaria rangaistuksia, mutta ei liian raskaita, koska hän yleensä oli ankaraa katumuksentekoa vastaan. Hän itse oli suorittanut mitä ankarimman katumuksen, ja Jumala oli alentanut hänet sarveisnahkaiseksi, likaiseksi pikku olioksi ja maan rintalapseksi, mutta hän oli sitä mieltä ja antoi kaikkien rippi-isien ja hengellisten tuomarien tietää, että synnintekijän taakka oli kevennettävä miedolla rangaistuksella, jotta katumus olisi hänelle suloinen.
Myös Sibylla kuulee uuden paavin armeliaisuudesta ja lähtee ripittäytymään. Äidin ja pojan kohtaamisessa molemmat aluksi toimivat rooliensa – katumuksentekijän ja rippi-isän – mukaisesti. Sibylla tunnustaa paavi Gregorille, että on "puolittain tieten, puolittain tietämättään" ottanut oman lapsensa miehekseen. Tietenkin hän oli heti tunnistanut Grigorssin vaatteissa tynnyriin laitetut kankaat. Hänen syntinsä on ollut suurempi kuin Grigorssin.
"Syntisyyden mitta", vastasi Gregor, "on kiistanalainen Jumalan edessä, etenkin kun lapsesi siinä kohtaa, missä sielu ei vilpistele, varsin hyvin tiesi rakastavansa omaa äitiään."
Sitten Grigorss ei enää kestä tunteidensa vyöryä ja tunnustaa olevansa Sibyllan poika ja aviomies, mihin Sibylla vastaa tienneensä sen siitä hetkestä lähtien, kun oli paavin nähnyt. He päättävät vastedes rakastaa toisiaan kuin sisar ja veli – mikä tämän tarinan alkua muisteltaessa vaikuttaa lievästi sanottuna ironiselta.
Heidän tyttärestään Stultitiasta tulee abbedissa, ja heidän toinen tyttärensä Humilitas solmii avioliiton taiteilija Penkhartin kanssa. Humilitaksen ja Penkhartin lapset elivät heistä kauimmin – "iloiset ihmiset, jotka oli siitetty eteenpäin, oikeaan suuntaan, ja elivät sen mukaisesti".
Thomas Mannille oli ominaista, että hän ei päiväkirjoissaan sensuroinut ajatuksiaan eikä hän myöskään ajatellut, että ajatusten tuli aina johtaa tekoihin. Hän esimerkiksi tunnusti itselleen insestiset ajatukset omaa poikaansa Klausia kohtaan. Jos kirjailijan elämäkerrasta haetaan selitystä hänen teoksiinsa, tässä voisi olla syy siihen, että hän on halunnut käsitellä tabuaihetta armeliaasti. Toistan tässä vielä uudelleen sen minkä Thomas Mann on Pyhässä syntisessä Clemens-munkin hahmossa todennut: kertominen on korvausta nautinnoista, jotka kiellämme itseltämme tai jotka ovat taivaan meiltä kieltämiä.
Kirjaa on käsitelty myös blogeissa Jokken kirjanurkka ja Hyönteisdokumentti.
Thomas Mann, Pyhä syntinen. Gummerus 1953. Saksankielisestä alkuteoksesta Der Erwählte (1951) suomentanut Jorma Partanen. 292 s.
