Yksi lapsuuteni suuria lukuelämyksiä oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, muistelmateos erään englantilaisen perheen elämästä Korfun saarella. Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen jälkeen muutkin Gerald Durrellin kirjat, jotka Joensuun kaupunginkirjastosta löysin. Ne olivat englanninkielisiä, ja sanakirjaa tarvittiin vielä tiuhaan.
Paula Foxin nuortenromaanin alkuasetelma on hyvin samankaltainen kuin Durrellin pienessä klassikossa: amerikkalainen Coreyn perhe - isä, äiti, 14-vuotias isoveli Paul ja melkein 12-vuotias pikkusisko Lily - ovat tulleet Thassoksen saarelle Kreikkaan viettämään historianopettajaisän sapattivuotta. He asuvat aluksi ainoina ulkomaalaisina Limenan pienessä rannikkokylässä. Paul ja Lily tutkivat uutta ympäristöään innokkaasti yhdessä, eikä parin vuoden ikäero haittaa heitä laisinkaan. Lily, jonka näkökulmasta teoksen tapahtumat kuvataan, on terävä kieleltään ja kypsä ikäisekseen, lukee muun muassa huvikseen Herodotoksen Historiateosta; unelmoivan Paulin koulumenestys puolestaan huolestuttaa vanhempia.

Paul Corey lumoutuu täysin Jackin pidäkkeettömästä käytöksestä ja alkaa seurata tätä kuin koiranpentu. Lily syrjäytetään. Tästä avautuu tämän romaanin erityisesti nuorta lukijaa koskettava teema: kelpaanko minä muille, ja jos en kelpaa, miksi en kelpaa?
Nuorille suunnatuksi kirjaksi tässä romaanissa on harvinaisen viisaita aikuisia. Coreyn perheen äiti ja isä ymmärtävät hyvin nuorten tilanteen ja myös Jack Hemmingsin käytöksen taustat. He eivät hyväksy Jackin käytöstä mutta eivät myöskään sulje oveaan pojalta.

Lopulta Jackin uhkarohkeus johtaa katastrofiin ja todelliseen tragediaan. Surulliset tapahtumat ja niiden seuraukset on kuvattu taitavasti välillä aivan läheltä, välillä etäännyttäen.
Kirjan luettuani jäin miettimään, kuinka nykyajan nuori lukija teoksen ottaisi vastaan. Sen ongelmissa ei ole mitään vanhanaikaista eikä kielikään ole vanhentunutta, mutta maailma ilman kännyköitä ja paristoradio ainoana yhteytenä ulkomaailmaan saattavat jo tuntua historialta.

Vuokraamallani pikkuautolla kävimme sisämaan Theologoksen kylässä, jossa aika tuntui pysähtyneen: naiset mustissa pitkissä hameissaan olisivat voineet olla melkein miltä vuosisadalta hyvänsä. Siellä tyttäremme myös sai elämänsä ensimmäisen tikkukaramellin. Ohittamamme pikkukaupan myyjäsetä juoksi peräämme ja antoi tikkarin, vaikka emme olleet ostaneet mitään emmekä edes käyneet hänen kaupassaan.
Tämän kirjoituksen valokuvat ovat peräisin heinäkuulta 1989.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!