The Guardian -lehden kirjallisuussivuilla on vakiopalsta nimeltä "The books of my life". Siinä tunnetut kirjailijat vastaavat kysymyssarjaan, joka käsittelee heidän kirjasuosikkejaan eri ikäkausina sekä heihin vaikuttaneita teoksia. Lopuksi heiltä kysytään, mitä he juuri nyt ovat lukemassa. Tämän vuoden maaliskuun lopussa amerikkalainen kirjailija Cynthia Ozick luetteli vastauksena tähän viimeiseen kysymykseen joukon "vertaansa vailla olevia novelleja, jotka aina inspiroivat ja uudistavat syvälle juurtuneen halun kirjoittaa". Yksi luettelon novelleista oli "Lampedusa: Lighea". Tiesin heti, että kyse on novellista, joka on saanut suomeksi nimen Seireeni.
Kyseessä on tämän vuonna 1962 suomeksi ilmestyneen kokoelman nimikertomus. Olen lukenut tämän novellin useampaan kertaan teini-ikäisenä. Muita kokoelman novelleja en sitten ollutkaan lukenut, ainoastaan Seireeni oli vedonnut minuun. Syykin on selvä. Novellin vahva eroottinen lataus oli houkutellut minut sen pariin.
Nyt vanhemmalla iällä hämmästyin, miten näennäisen kuivaan ja paperilta maistuvaan kehyskertomukseen Seireenin aistillisuus on kääritty. Ymmärsin myös, että pieni ripaus uskallettua sisältöä riittää vetämään nuoren lukijan sellaisen kirjallisuuden pariin, jonka arvot ovat ihan muualla kuin seksikuvauksen rohkeudessa.
Seireeni
Novellin kehyskertomus alkaa Torinosta syysmyöhällä vuonna 1938. Sen minäkertoja, nuori toimittaja Paolo Corbera, sisilialaisen "tiikerikissasuvun" viimeinen vesa, kertoo ajautuneensa täydelliseen ihmisvihan kriisiin. Syyksi hän ilmoittaa sen, että hänen kaksi tyttöystäväänsä ovat saaneet tietää toisistaan. Hän on näin menettänyt kaksi "toisiaan täydentävää" naista ja kašmirvillaisen pujoliivin, joka huonoksi onneksi sopi kuosiltaan myös naiselle. Tytöt ovat nimittäneet häntä siaksi ja syyttäneet "etelämaisesta epärehellisyydestä".
Jälkiviisaasti voisi ajatella, että kertojan ihmisvihaan oli muitakin kuin nämä itse aiheutetut syyt. Vuonna 1938 Italiaa johtivat diktaattori Mussolinille uskolliset fasistit. Esimerkiksi kyseisen vuoden syksyllä Italiassa olivat tulleet voimaan juutalaisten elämää rajoittavat rotulait. Kertoja mainitsee työskentelevänsä Stampa-lehdessä. Kyseinen lehti yritti pitää yllä liberaaleja ja demokraattisia arvoja ennen kuin fasistit muuttivat sen äänitorvekseen. Liberaalia toimittajaa näyttää harmittavan, että kulttuuriministeriön sensuurin takia kaikki sanomalehdet olivat muuttuneet toistensa kaltaisiksi.
Kertojan maailmasta vetäytyminen ilmenee siten, että hän alkaa viettää vapaailtansa kahvilassa, jota "kansoittivat eläkkeellä olevien everstien, virkamiesten ja professorien haamut". Novellin toistuvat viittaukset Kreikan mytologiaan alkavat: kertoja nimittää kahvilaa "Haadekseksi".
Kahvilassa kertoja tutustuu ylimieliseen ja töykeään vanhaan herraan, todelliseen ihmisvihaajaan, joka lukee lähes koko ajan ja sylkee lukiessaan, koska luetun sisältö on hänelle vastenmielistä. Sisilialainen syntyperä luo kuitenkin heidän välilleen hauraan yhteyden. Käy ilmi, että kyseinen herra on 75-vuotias senaattori Rosario la Ciura, nimekäs hellenisti ja useiden yliopistojen kunniatohtori.
Journalistin ja yliopistomiehen välille syntyy jonkinlainen epäsuhtainen ystävyys. Vanhemman miehen erikoinen ylpeyden ja hävyttömyyden leimaama puhetapa ja arvoitukselliset vihjaukset herättävät nuoren miehen mielenkiinnon. Vanha mies esimerkiksi puhuu halveksivasti tutkijoista, jotka eivät koskaan ole kuulleet muinaiskreikkaa puhuttavan – ikään kuin kukaan olisi sitä voinut kuulla. Rosario la Ciura myös vihjaa, että useimmille ihmisille – kaiketi muille kuin hänelle itselleen – kuolemattomuus on ulottuvilla vain lasten kautta. Senaattori itse on pysynyt naimattomana ja lapsettomana.
Lopulta senaattori kutsuu Paolon luokseen. Seuraa novellin ydinkertomus, senaattorin omin sanoin kertoma muistelma vuodelta 1887. Senaattori oli silloin 24-vuotias ja vetäytynyt pänttäämään klassisia opintojaan ystävältään lainaamaansa syrjäiseen majaan meren rannalle. Eräänä päivänä lausuessaan pienessä veneessään ääneen runoa kreikaksi, veneeseen kiipeää muinaiskreikkaa puhuva Lygaia, Kalliopen tytär – merenneito.
"Hän oli selällään, nojasi päätään ristittyihin käsiin ja näytti rauhallisen julkeasti kainalokuoppiensa hienot karvat, lepäävän poven, täydellisen kauniin vatsan. Hänestä huokui jotakin, jota olen väärin nimittänyt tuoksuksi, meren, hyvin nuoren hekuman maaginen lemu. Olimme varjossa, mutta kahdenkymmenen metrin päässä meistä meri antautui auringolle ja värisi nautinnosta. Melkein täydellinen alastomuuteni kätki huonosti oman tunnekuohuni."
Kolmen viikon ajan Lygaia tuli päivittäin Rosarion seuraksi. Ruumiillinen nautinto, jonka nuorukainen kokee merenneidon syleilyissä, on tehnyt hänet loppuelämäkseen immuuniksi kuolevaisten naisten houkutuksille. Raakaa elävää kalaa ja simpukoita ravinnokseen nauttivassa Lygaiassa eläimellisyys ja syvä, runollinen taiteen taju yhdistyvät: "vaikka hän ei tuntenut mitään kulttuuria, oli tietämätön kaikesta viisaudesta, ei välittänyt mistään moraalin rajoituksista, hän kuitenkin oli osallisena kaiken kulttuurin, kaiken viisauden, kaiken etiikan lähteestä, ja tämän alkuperäisen ylemmyytensä hän osasi ilmaista hiomattoman kauniilla sanoilla".
Lygaia lupaa, että kun Rosario joskus saa elämästä kyllikseen, hänen tarvitsee vain ojentautua kohti merta ja kutsua Lygaiaa: "minä olen aina paikalla, koska olen kaikkialla, ja unen janosi saa tyydytyksen".
Seuraavana päivänä muistelmansa kertomisen jälkeen senaattori La Ciura lähtee laivamatkalle. Pian tulee viesti, että senaattori oli pudonnut mereen matkalla Napoliin. Ruumista ei löytynyt. Kertojan senaattorilta perimät pienet lahjat tuhoutuvat, kun toisen maailmansodan päätteeksi "vapauttajat" tuhoavat kertojan talon Palermossa.
Maanvuokraajan nousu
Novellin lopussa siirrymme Palermoon, jossa paikalliset nokkamiehet keskustelevat lämpimikseen Ibban suvusta. He eivät ole varsinaisesti kiinnostuneet suvusta eivätkä ainakaan halua tutustua sen jäseniin. Puheissa esitetään arvioita Ibban omaisuuden määrästä ja arvosta. Kun roomalainen virkailija ehdottaa, että nämä asiat voisi tarkistaa maakirjoista, sisilialaiset pitävät ehdotusta lähes loukkauksena. Ei heitä kiinnosta papereista tarkistettava totuus vaan hyvä tarina.
Kaikki ovat lopulta tyytyväisiä kun Santa Giulia kertoo täysin tuulesta temmatun tarinan Don Batassanon salaisesta huvilasta. Ranskalainen taiteilija on muka täyttänyt sen seinät alastomilla naisilla kaikissa mahdollisissa asennoissa ja nautinnon muodoissa. Huvilaan virtaa jatkuvasti naisia Italiasta, Ranskasta, Saksasta ja Espanjasta.
Novellin parasta antia on sen ironinen kaksoisvalotus: yhtäältä Ibba-suvun todellisuuden “karu onni” ja toisaalta tarinoiden yltäkylläisyys: “Tuo harhojen linna oli ilmeisesti ylen hauras, mutta niin kaunis, luotu naisvartaloista, nimettömästä rivoudesta, suurista maalareista ja sadantuhannen liiran lappusista, ettei ketään haluttanut puhaltaa sitä kumoon."
Ilo ja laki
Pieni Tšehovin mieleen tuova novelli ajoitetaan mainitsemalla, että "mustapaitojen ajasta" on kulunut kaksikymmentä vuotta.
Pikkuvirkailija Gironimo on jouluvapaalle lähtiessään saanut työnantajan lahjoittaman kakun. Työtoverit ovat päättäneet – luultavasti säälistä Gironimon varattomuutta kohtaan – että kakku kuuluu Gironimolle.
Novelli kuvaa Gironimon mielenliikkeitä hänen kuljettaessaan kakkua hankalasti julkisissa liikennevälineissä – myös sitä iloa, jonka hän uskoo aiheuttavansa, kun vie seitsemän kilon kakun kotiin. Lapset saisivat kerrankin jotain.
Kotona Gironimon vaimo Maria kuitenkin ilmoittaa, että kakku on lahjoitettava asianajajalle, joka on heitä auttanut. Kunniavelka on hoidettava pois. Se on kirjoittamaton laki. Joulun jälkeen Gironimo joutuu vielä itse ostamaan pienen kakun, jonka vie työtovereille, jotta nämä eivät pääsisi kiusoittelemaan häntä siitä "ettei hän ollut antanut heille nokarettakaan ylellisestä saaliistaan".
Varhaislapsuuteni seudut
Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Palman herttua ja Lampedusan ruhtinas, muistelee näissä vuodelle 1955 päivätyissä muistelmissaan varhaislapsuutensa asuinrakennuksia, ennen kaikkea synnyinkotia Palermossa sekä Santa Margheritan huvilaa, joka oli yksi suvun neljästä maaseudulla sijaitsevasta talosta.
Lapsuus oli kirjailijalle "kadotettu paratiisi". Pikkutarkasti ja lämmöllä hän kuvaa rakennusten huoneet ja esineet. Hän toteaakin viihtyneensä aina paremmin esineiden kuin ihmisten parissa.
Synnyinkodin tuhosivat liittoutuneiden pommit vuonna 1943. Talo oli siis enää olemassa vain kirjailijan muistoissa. Santa Margheritan maaseutukaupungissa sijainnut “huvila” oli hänen suosikkinsa, vaikka sinne päästäkseen pitikin kestää juna- ja hevosvaunukyyti hehkuvan kuumassa kesäkuun lopun auringonpaisteessa. "Huvila" on aika vaatimaton ilmaus tästä talosta:
Talo levisi äärettömän laajana keskellä kaupunkia, aivan torin varrella, ja siihen kuului kaikkiaan sata huonetta, suuria ja pieniä. Se vaikutti suljetulta ja itselleen riittävältä kokonaisuudelta, eräänlaiselta Vatikaanilta, siinä mielessä että siihen kuului edustushuoneistoja, olohuoneita, vierashuoneita sadalle hengelle, palvelusväen huoneita, kolme suunnatonta pihaa, talleja ja liitereitä, yksityinen teatteri ja kirkko, hyvin avara ja kaunis puutarha ja suuri hedelmätarha.
Giuseppe Tomasi ehdottaa, että kaikilla ihmisillä olisi "valtion määräämä velvollisuus" pitää päiväkirjaa tai kirjoittaa muistelmat. Kirjailija uskoo, että tämä johtaisi ihmiskunnan itseymmärryksen ja sivistystason nousuun.
De Foen romaanien poikkeuksellinen mielenkiinto johtuu siitä että ne ovat melkein päiväkirjoja, nerokkaita, vaikka epäperäisiä. Ajatelkaa hiukan mitä olisivat aidot! Kuvitelkaa mitä olisi pariisilaisen ilotalon pitäjän päiväkirja sijaishallituksen ajalta tai Byronin kamaripalvelijan muistelmat venetsialaiskaudelta.
Omaa vaatimustaan noudattaakseen Giuseppe Tomasi kirjoitti siis lapsuusmuistelmansa, vaikka toteaakin useampaan otteeseen, ettei muistelmilla tule koskaan olemaan lukijaa. Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896–1957) oli tässä suhteessa väärässä. Hän tosin julkaisi eläessään vain pari lehtiartikkelia, mutta hänen postuumisti julkaistu tuotantonsa – ennen kaikkea romaani Tiikerikissa – on säilyttänyt suosionsa hyvin.
Giuseppe Tomasi di Lampedusa, Seireeni ja muita kertomuksia. WSOY 1962. Italiankielisestä alkuteoksesta Racconti (1961) suomentanut Tyyni Tuulio. Päällys: Alfons Eder. 136 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!