En ole aiemmin tutustunut viime syksynä kuolleen Pentti Holapan kirjalliseen tuotantoon. Muistan hänet teinivuosieni kulttuuriministerinä ja ahkerana kulttuurikommentaattorina sekä sitten myöhemmin tietenkin kohuttuna Finlandia-voittajana. Ehkä tutustuminen olisi kannattanut aloittaa vaikkapa tuosta palkitusta Ystävän muotokuvasta; tämä Peikkokuninkaat, hänen ensimmäinen julkaistu proosateoksensa, on totisuudessaan ja jäykässä replikoinnissaan auttamattoman vanhentunut. Sen kiinnostavuus liittyy lähinnä siihen, mitä se kertoo ranskalaisen eksistentialismin suuresta vaikutuksesta myös täällä Pohjan perukoilla.
Peikkokuninkaan kaikki viisi kertomusta kuvittavat eksistentialismin keskeisiä ongelmia: elämänvalintoja ja niihin liittyvää ahdistusta, vapauden pelkoa, itsepetosta. Suoria viittauksia Albert Camus'n Sivulliseen on esimerkiksi novellissa Max, jossa päähenkilö juoniselostuksesta päätellen on juuri lukenut tämän teoksen. Myös Camus'lle tärkeä Sisyfos-myytti pulpahtaa esiin vankilanovellissa 415, jossa vangit työnään vierittävät isoja kivenlohkareita maahan piirretyltä viivalta toiselle ja takaisin, aina uudestaan.
Pidin eniten tuosta kokoelman aloittavasta Max-novellista. Sen ajankuva 50-luvun vaihteen Helsingin kesästä oli vielä ummehtumattoman tuore. Karl Perävuori on kymmenen vuoden ajan myynyt ihmisille matkoja matkatoimistossa; itse hän tuntee jääneensä vangiksi. Nuoruuden haaveet ja mahdollisuudet ovat pelkuruuden takia jääneet täyttymättä. Kun vaimo matkustaa Tampereelle katsomaan sairastunutta äitiään, Karl joutuu kohtaamaan sisäisen tyhjyytensä. Hän lueskelee vähän ja syöttää sitten viineriä Maxille, vaimon valkoiselle lemmikkihiirelle. Valkoinen hiiri valkoisessa häkissään rinnastuu elämänvalheeseen juuttuneeseen mieheen.
Karlin ahdistus ajaa hänet pois kotoaan: hän juopottelee hieman kaupungilla, tapaa hyvin menestyneen lapsuudenystävänsä, nukkuu humalansa pois ja lähtee taas liikkeelle seuraavana päivänä, käy kirkossa, juopottelee hieman lisää, hakee kontaktia nuoreen mieheen, tapaa nuoruudenrakastettunsa - ja palaa kotiin. Hänen hoitoonsa jäänyt Max on sillä välin karannut häkistään ja kadonnut lopullisesti.
Novellin lopussa Karlin elämäntilanne on ennallaan ja tärkeät valinnat tekemättä:
Karl seisoo edelleen ikkunan ääressä. Hän työntää häkin ovea vasemmalla etusormellaan kiinni, auki, kiinni, auki.Novellissa Vanhuus kuvataan vähäeleisesti emotionaalisesti dramaattista iltaa vanhan miehen ja hänen aikuisen poikansa elämässä. Poika on lähdössä ilmeisesti merille. Yksin jäävän elämään pettyneen isän tekisi mieli pyytää poikaa jäämään kotiin, lievittämään vanhuksen yksinäisyyttä. Vain vaivoin vanhus pystyy antamaan pojalleen vapauden ja estää häntä näin tulemasta itsensä kaltaiseksi.
Novelli 415 on allegorinen kertomus ihmisen valinnoista. Asianajaja joutuu vankilaan, jossa hänet pelkistetään vangiksi numero 415. Hän tutustuu "profeetaksi" kutsuttuun vankiin, joka kertoo päättäneensä karata. Asianajaja ilmoittaa heti haluavansa mukaan. "Profeetta" kuitenkin toteaa, että ihminen voi olla vanki myös muurien toisella puolella:
"Miten tulemme selviämään muurien ulkopuolella, on huomisen päivän asia. Meidän on siellä osoitettava, että emme ole sen maailman orjia. On tehtävä uusi ratkaisu ja niin edelleen loputtomiin. Meidän on valittava lakkaamaton kapina välttämättömyyttä vastaan."Pako onnistuu, mutta yöllisessä metsässä asianajaja kadottaa profeetan. Harhailtuaan pitkään asianajaja palaa vankilan portille ja kolkuttaa oveen.
Portinvartija ei hämmästynyt:
"Kas, siinähän te tulettekin. Teitä on odotettu", sanoi pienikokoinen ja kumarainen ukko.
"Etsitty", sanoi 415 hiljaista toivoa äänessään.
"Ei, vain odotettu."
Tämä kertomus kuvaa aika näppärästi, vaikkakin paikoin raskaalla symboliikalla, eksistentialismin perusajatusta, sitä, että ihminen on vapaa valitsemaan, "tuomittu vapauteen". Valintaan liittyy ahdistus, sillä ihminen on vastuussa valinnoistaan ja jotkut niistä ovat parempia kuin toiset. Tätä ahdistusta ihmiset eivät siedä, ja siksi he käyttäytyvät ikään kuin eivät todellisuudessa syystä tai toisesta olisikaan vapaita. Sartre käytti tällaisesta itsepetoksesta nimitystä mauvaise foi, huono usko. Ihmiset sitovat itsensä uskonnoilla ja ideologioilla, koska eivät kestä perustavanlaatuista vapauttaan.
Kokoelman pitkä niminovelli Peikkokuninkaat kertoo nuoren opintonsa keskeyttäneen miehen paluusta maaseudulle, vanhempiensa kotiin. Hän kipuilee kahden naisen välillä ja tekee lopulta peruuttamattoman ratkaisun. En oikein saanut otetta tähän tarinaan, ennen kuin aloin ajatella tätä yhden lempiohjaajani, Ingmar Bergmanin, ohjaamana elokuvana, jossa on mukana uskonnollista painetta, ankaraa pohjoista valoa ja hieman ahdistavaa seksuaalisuutta. Tämä mustavalkoinen filmi pyöri mielessäni, ja loppujen lopuksi tarina oli ihan mukiinmenevä. Tässä novellissa ihmisten puhe on äärettömän totista ja juhlallista ja merkityksillä ladattua. Se tuntuu nykyään kömpelöltä - mutta samalla aika bergmanilaiselta.
Viimeinen novelli Kita on rakkaudettoman avioliiton ja toimimattoman perheen katkera loppunäytös, joka on kerrottu hajoavan mielen painajaisten läpi. Oikeastaan aika mielenkiintoinen pikku tarina.
Eksistentialismin vaikutus Suomenkin kirjallisuuteen on ollut merkittävä. Sen totiselle ahdistuneisuudelle oli myös helppo naureskella. Pakinoitsija Olli teki eksistentialismi-innostuksesta pilaa jo 50-luvun alussa mainiossa pakinassaan "Essiesitismillismi". Siinä Kalle Laatikon kirjoittama näytelmä nimetään essiesitismilliseksi murhenäytelmäksi.
Arvostelu suhtautui essiesitismillismiin innostuneesti, jopa haltioituneestikin: Näytelmässä sinänsä on heikkouksia, mutta sen essiesitismillinen aatesuuntaus oli jotakin aivan uutta ja traditsionaaliset modifikaatiot sivuuttaen vapauttavasti valoittavaa. Se oli tosin normatiivisessa mielessä vaikeasti analysoitavaa, mutta sen arvotodellisuus motivoi tosiolevaisen estojen kestoja omimmassa minässä. (Olli, Rikkoja rokasta. Otava 1950.)
Loppujen lopuksi käy ilmi, että koko aatesuuntaus on väärinkäsitystä ja sai alkunsa, kun näytelmäkirjailija Laatikko Kongon matkaltaan tiedusteli sähkeitse: "Näytelmäni ensiesitys milloin on."
Belgian Kongon lennätinvirkailijain suomenkielen taito, niinkuin arvata voi, on heikonlainen. Sähkösanoma sen johdosta saapui perille tämänmuotoisena: "Neijtelmani essiesitismillinen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!