Piruetti kaatumisen ympärille

Juha Hurme, Volvo Amazon. Otava 2007.

Mieli alkaa kehiä kiinnostavia kuvioita. Vanha autonromu ja kaksi lumiukkoa sen sisällä. Lumiukoilla on pahantekijöiden sielut. Syntiset kirkonrakentajat. Pirunkirkko. Musta messu. Demoninen lastenteatteri. Neuvokas muurahainen. Nirvanaan vaipuva päästäinen. Ministeri paasaamassa radiossa keskellä loputonta yötä.

Näistä juoksulenkillä mieleen tunkevista muistoista ja ajatuksista tämän moniäänisen romaanin minä, Jussi, Juha, Hurme alkaa kehiä esiin näytelmää, ja romaania, nimeltä Volvo Amazon, "autotrilogian neljättä osaa."

Alkutilanne, tihentyneen kokemisen hetki, jonka merkitys on arvoitus kokijalleen, toistuu teoksessa vielä pariin kertaan ja sillä voi olla todellinen vastine kirjailijan kokemuksissa, tai voi olla olemattakin: lumiukot autonromussa, jalkojen välistä livahtava päästäinen, muurahainen pöydällä, lukukirja, jossa on Aaro Hellaakosken runo; vastapäisessä talossa tehdään remonttia, vanha mies yskii seinän takana, ministeri puhuu radiossa; muistot kauniista jäätelönmyyjästä Tampereen rautatieasemalla, muisto lapsuuden koulunpihalta Paimion Veikkarin kylästä. Nämä tosiseikat imevät itseensä merkityksiä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Assosiaatioiden ketjut ovat huimia. Minuun upposivat täysillä gnostilaiset lumiukot sekä muurahainen ja päästäinen, jotka tekivät loputonta beckettmäistä laskutoimitusta googolin suuruudesta.

Ennen kuin Volvo Amazoniin päästään, tutustutaan kuitenkin muihin Juhan elämän tärkeisiin autoihin. Volga Farmari kuuluu seitsenvuotiaan koulunaloittajan perheelle. Paras kaveri Sirpa on kuuden eikä vielä pääse kouluun.

Minä. Putte kiusaa mua.
Sirpa. Miks?
Minä. Siks ku se on isompi.
Sirpa. Mitä te nyt teette?
Minä. Me kiusataan Ruohosen Reimaa Puten kans.
Sirpa. Miks?
Minä. Siks ku se on niin hölmö ja siks et sillon ku mä kiusaan Reimaa Puten kans niin Putte ei kiusaa mua.

Ford Taunuksella isä vie kaksitoistavuotiaan Juhan kesäleirille, jossa kovat jätkät lopulta huolivat hieman nössön isosiskojen parissa kasvaneen Juhan seuraansa. Neljään pekkaan juodaan pullollinen pilsneriä ja tullaan juovuksiin. Sitten poltetaan tupakka. Sitten paljastetaan yksi elämän mysteereistä:

Pyöli. Tietteks mitä. Mä tiedän mitä on paneminen.
Vatola. Kyllä mäkin tiedän.
Pyöli. Tiedäksä? Mikä sun nimi nyt olikaan?
Minä. Juha. Joo. Kyl mäki tiedän.
Pyöli. Mahdaks tietää. Mutta mä kerron. Paneminen on sitä, että pannaan pää naisen tissien väliin ja hölskytetään.
Syvä hiljaisuus.
Vatola. Sitä se on. Kyllä mä tiesin. 

Saman Ford Taunuksen parikymppinen Juha lainaa isältään ja ajaa muutaman kaverin kanssa Paimiosta Pohjois-Norjaan Jäämeren rantaan. Reissu kestää suunnilleen viikon. Isälle Juha on unohtanut mainita auton lainaamisesta. Mitäs pienistä.

Kirjan hulvattomin reissu tehdään Toyota Hiacella. Rahaton ja loppukiertueella jo likainen ja haisevakin teatteriporukka kiertää vuokratulla autolla ympäri Suomea esittäen katuteatteria ja pieniä kokeellisia näytelmiä. Rahaa saadaan satunnaisesti, ruokaa hankitaan kalastamalla ja varastamalla. Esitys muuttuu koko ajan niin, että aina eivät näyttelijätkään pysy siinä kärryillä, yleisöstä puhumattakaan. Yövieraat-ryhmän metodina vaikuttaisi olevan pidäkkeetön assosiointi ja improvisaatio.

Hietanen. Tämä on fysikaalinen teatteri!
Mantila. Siis fyysinen teatteri?
Hietanen. Ei, vaan fysikaalinen teatteri!
Mantila. Mitä se tarkoittaa?
Hietanen. Ei se tarkoita mitään. Tämä on fysikaalinen teatteri!

Kaikki ovat mukana täysillä ja ryhmän koheesio on luja.

Mantila. Joo. Tästä eteenpäin ei tässä ryhmässä käytetä semmosia sanoja kuin 'kiitos' tai 'anteeksi' tai 'ole hyvä' tai 'tossa on jugurttia' tai muuta sellasta paskaa. Ne on turhia termejä, energianhukkaa. Koko Yövieraat perustuu siihen, että jaetaan kokonaan tää juttu, ja se on sillä selvä. Ei siinä kaivata tollasta roinaa.
Hietanen. Avokämmenellä poskeen välittömästi, jos päästää suustaan kiitoksen tai muun semmosen. Sano, Törmi, "kiitos".
Törmi. Kiitos. (Hietanen lyö Törmiä.)
Törmi. Kiitos (Hietanen lyö uudelleen Törmiä.)

Puhdasta slapstickia! Oli hyvä, etten lukenut kirjaa julkisella paikalla. Hihittelyä olisi saatettu kummeksua. Älyvapaa kohtaus, jossa Mantila toimii kartanlukijana Törmille, aiheutti pitkähköä ja vaivoin hillittyä turskahtelua.

Tähän romaaniin sisältyy myös Juha Hurmeen teatterimanifesti, kaksi ja puoli sivua pitkä esitelmä, jonka Juha antaa lavastaja Risulle luettavaksi hiihtovaelluksella Utsjoelta Karigasniemelle. Hurme sanoo suunnilleen niin, että kaikki olennainen, mitä teatterista tulee tietää, löytyy Kiven, Shakespearen, Beckettin ja Jotunin näytelmistä.

Riemuitse valehtelemisesta, käännä, väännä ja väärennä. Nylje ilmiö ja käännä nahka nurinperin. Ohjaa maantieltä pururadalle, pururadalta polulle ja polulta tiheikköön. Nauti nurjista puolista ja vastakohtien anarkiasta.

Tätä ohjelmaa Juha Hurme noudattaa tässä romaanissa ja muussakin tuotannossaan ainakin Niemeen asti. Samoin kuin Nyljetyissä ajatuksissa ja Niemessä tässäkin romaanissa on runsaasti kiehtovia kulttuurianekdootteja. Tässä on kuitenkin paljon enemmän kerronnallista sekoilua, josta joko pitää tai sitten ei. Minulla oli hauskaa. Tämä kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, jotka vapauttavat luovuutta myös lukijassa. Energiatasot nousevat niin että kohisee.

Autojen varaan rakennettu tarina on hyvä oivallus. Vaikken mikään autointoilija olekaan, on helppo palauttaa mieleen, mitkä autot kuuluivat eri elämänvaiheisiin. Autoihin kiinnittyy muistoja halusimme tai emme.

Juha Hurmeen kirjailijanlaadussa on piirre, joka on todella harvinainen. Kaikki tähän mennessä häneltä lukemani teokset ovat olleet täynnä iloa. Angstia ja ahdistusta ei ole tai ainakin ne nopeasti ravistetaan pois niskasta. Epäonnistumisestakin voi luoda jotain kaunista. Volvo Amazonin lopussa hurmelainen elämänfilosofia kiteytetään kahteen kauniiseen prinsiippiin. Lasten ja imeväisten suusta...

Kaksivuotias. Ei tarvi koskea koirankakkaan. Voi kävellä ohitse.
Nelivuotias. Tein luistinradalla piruetin kaatumisen ympärille.