keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Opettavaisia kertomuksia

Miguel de Cervantes Saavedra, Novelleja. WSOY 1936. Espanjan kielestä suomentanut Walter O. Streng-Riikonen. Runot suomentanut Yrjö Jylhä. (Alkuteos Novelas ejemplares ilmestyi vuonna 1613.)

Tämän novellikokoelman esipuheessa  kirjoittaja valittelee, ettei kirjan alussa ole hänen muotokuvaansa.
Kuvan alle olisi voitu panna seuraavat sanat: tämä mies, jonka tässä näette ja jolla on kotkaa muistuttava ulkomuoto, kastanjanruskea tukka, korkea kirkas otsa, iloiset silmät, sopusuhtainen koukkunenä, hopeinen parta, joka tuskin kaksikymmentä vuotta sitten oli kullankeltainen, suuret viikset, pieni suu, keskikokoiset hampaat, niitä on vain kuusi ja nekin huonot ja vielä huonommin sjoittuneet, koskapa ne eivät vastaa toisiaan; tämä mies, jonka vartalo on keskikokoinen, ei suuri eikä pieni, jonka kasvojen väri on raikas, pikemmin vaalea kuin tumma, jonka hartiat ovat kumarassa ja joka ei ole jaloistaan kovin ketterä, tämä mies on, sanon minä, La Galatea'n ja Don Quijote de la Mancha'n tekijä, joka on kirjoittanut Matkan parnassolle jäljentäen Cesar Caporal Perusinoa ja muita teoksia, jotka kiertelevät ympäri maailmaa ja kenties herransa nimeä vailla.
Tämän jälkeen kirjailija kuvaa vielä lyhyesti sotilasuraansa, haavoittumistaan ja vankina oloaan. Annettuaan näin harvinaisen tarkan kirjallisen omakuvan hän edelleen valittaa, kuinka on jäänyt kuvaa ja esittelyä vaille. Lukijan siis kannattaa olla varuillaan: tämä mies on rehellinen petkuttaja. Rivien välitkin on luettava.

Cervantes todistelee esipuheessa myös yleviä tarkoitusperiään: novellit ovat opettavaisia kertomuksia, joissa hyveellisyys on kunniassa ja kunniattomuutta on vain varoittavana esimerkkinä. Vanha kirjailija myös toteaa:
Ikäni ei ole enää sellainen, että olisin huoleton toisesta elämästä, sillä tulen kuudenkymmenenneljän ikäiseksi ja elän kätteni työllä.
Uskokoon ken tahtoo! Inkvisition valvomassa Espanjassa oli varmaan viisasta ainakin julkisesti asettua kirkon opetusten taakse. Jos halusi jatkossakin elää kättensä työllä, se  piti saada julkaistuksi. Saatan olla kyynikko, mutta en oikein usko, että Cervantes oli kovin huolissaan sielunsa tilasta. Siinä tapauksessa hänen aihevalintansa ja tyylinsä olisivat olleet toiset. Onkin mielenkiintoista seurata, millaisia viestejä kaiken tämän hyveellisen hymistelyn peitossa lukijalle salakuljetetaan.

Ensimmäinen kertomus Mustalaistyttö on tarina kauniista ja hyveellisestä Preciosasta, johon komea ja ainakin yhtä hyveellinen aatelismies tulisesti rakastuu. Tyttö pistää rakkautensa ja neitsyytensä luovuttamisen ehdoksi, että nuorukainen liittyy mustalaisten joukkoon kahdeksi vuodeksi. Näin saadaan mainio tekosyy kertoilla elämästä, joka perustuu aivan toisenlaisiin arvoihin ja kunniakäsityksiin kuin muilla espanjalaisilla on. Cervantes kuvaa arvostavasti mustalaisten monessa suhteessa vapaata, mutta silti omanlaisensa moraalin läpitunkemaa elämää: varastaminen on työtä, jossa armeliaisuudelle ei ole sijaa, mutta anteliaisuus ja vieraanvaraisuus kuuluvat yhtä lailla heimon tapoihin. Miehen ja naisen liittoon ei pappeja tarvita, mutta kun molemmat osapuolet ovat omasta tahdostaan liittoon menneet, aviorikokseen suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Aina on syytä juhlaan, tanssiin ja lauluun.

Kertomuksen lopussa sitten paljastuu, että poikkeuksellisen kaunis ja lahjakas Preciosa ei olekaan oikea mustalainen, vaan pikkulapsena aatelisperheestä varastettu. Ja miespääosan esittäjästähän tiesimme jo valmiiksi, että hän on valemustalainen. Preciosan ja nuoren miehen vanhemmat antavat siunauksensa hyveellisten nuorten liitolle. Näin Cervantes palauttaa rauhan maahan, ettei kukaan vain olisi päässyt kuvittelemaan, että mustalaiset voisivat oikeasti olla jossain suhteessa poroporvarillisia espanjalaisia parempia. Eikö niin? Sitähän Cervantes tarkoittaa? No ei.

Valikoiman toinen kertomus Estremaduran mustasukkainen vanhus on nopeasti etenevä boccacciolainen juoninovelli, jonka aihe käy ilmi jo novellin nimestä. Yhteen liioiteltuun luonteenpiirteeseen pohjautuva tarina muistuttaa Molièren tapaa rakentaa näytelmänsä. Vanhus tekee itsensä naurunalaiseksi tavoittelemalla jotain sellaista, mikä kuuluu nuoruuteen.

Nykyisinhän tämän naurettavuuden ymmärtäminen ei välttämättä ole selvää: pakkomielteinen nuoruuden tavoittelu on trendikästä. Vai onko? Enpä tiedä, elän niin täysin epätrendikästä elämää.

Vanha Amerikassa rikastunut mies ottaa hyvin nuoren - vielä nukeilla leikkivän - vaimon tarkoituksenaan saada perijä haalimalleen omaisuudelle. Nuorikko suljetaan taloon, jonka kadunpuoleiset ikkunat muurataan umpeen. Vankilaansa tyttö saa kyllä joukon palvelijattaria ja kaikkea muutakin maallista hyvää: ihmeellisiä pukuja ja suussasulavia herkkuja.

Vanhusta riivaa kaikista varmisteluista huolimatta pakkomielteenomainen mustasukkaisuus, niin että hän tuskin uskaltaa nukkua öisin, kun pelkää, että hänen aarteensa turmellaan. Ja niinhän siinä sitten tämän novelliperinteen mukaisesti käy: kyllä nuori mies keksii keinot päästä muurien sisään ja tytön vuoteeseen.

Yllätys tulee novellin lopussa. Vanha aviomies yllättää nuoret nukkumasta yhteisestä sängystä. Hän lähes kuolee järkytyksestä ja kutsuu sitten tytön vanhemmat sekä notaarin paikalle. Odotamme, että kaikki saavat satikutia...mutta viimeisillä voimillaan vanhus testamenttaakin omaisuutensa tytölle ja tämän vanhemmille ja vaatii, että tytön on leskeksi jäätyään mentävä naimisiin nuoren rakastajansa kanssa. Viikon kuluttua vanha mies kuolee.

Cervantes tuntuu tässä kertovan, että pelosta ei vapaudu siltä suojautumalla vaan sen kohtaamalla. Vanhus vapautuu mustasukkaisuudestaan juuri silloin, kun saa siihen oikeasti aiheen.

Tässäkin novellissa Cervantes korostaa nuorten hyveellisyyttä. Hän väittää, että nuoret vain nukkuivat yhdessä. Lopussa Cervantesin pukinsorkka kuitenkin vilahtaa, kun hän silmät ymmyrkäisinä ihmettelee:
Ainoa, jota en ymmärrä, on miksei Leonora koettanut suuremmalla innolla puolustautua ja saada mustasukkaista puolisoaan uskomaan, kuinka puhtaana ja vikaantumattomana hän oli kuin olikin selvinnyt seikkailusta.
Novellin alussa on mielenkiintoinen kuvaus Amerikkaan menijöistä. Tämän teoksen kirjoittamisaikana Atlantin taakse oli purjehdittu vasta reilun sadan vuoden ajan. Uutta maailmaa eivät suinkaan lähteneet rakentamaan kirkasotsaiset idealistit. Amerikka on
- - Espanjan kaikkien toivottomien raukkojen turva- ja pakopaikka, vararikkoutuneiden kultala, murhamiesten rauhala, pelurien pakola ja piilopaikka, (pelurien, joita eräät kutsuvat "taiteentuntijoiksi"), kevytmielisten naisten houkutteleva onnela, monen monien yhteinen toivojen hauta ja ani harvojen yksityinen toipumakoti.

Kokoelman kolmas novelli Kertomus petollisesta avioliitosta pitää sisällään neljännen, jonka nimi on Scipion ja Berganzan, kahden koiran, keskustelu.

Kehysnovelli kertoo tarinan siitä, kuinka juonikas nainen onnistuu petkuttamaan kertomuksen päähenkilön naimisiin kanssaan, vie tämän omaisuuden ja katoaa. Jotain nainen kuitenkin jätti jälkeensä: kertomuksen alussa päähenkilö pääsee juuri pois sukupuolitautiparantolasta, jossa on "hikoillut kuiviksi neljätoista paisetta." Viaton ei päähenkilömmekään ole, vaan hänkin on uskotellut naiselle omaisuutensa paljon todellisuutta suuremmaksi. Ne helyt, jotka nainen vei mukanaan, olivat kissankultaa.

Parantolassa ollessaan päähenkilömme väittää kuulleensa ja kirjanneensa ylös kahden koiran yöllisen keskustelun. Tämä keskustelu muodostaa teoksen neljännen novellin. Se onkin varsin hauska antiikin mallien mukaan rakennettu filosofinen dialogi, jossa koirat käsittelevät muun muassa seuraavia aiheita:
- mikä tekee kertomuksista viehättäviä,
- satiirin rajat ("Tarkoitan: voit kyllä merkitä syyllisen, kunhan et lyö etkä käske tappaa ketään sillä tavoin merkittyä.")
- paimenrunouden suhde paimenten todellisuuteen.

Ja tässäkin kertomuksessa on kumarrus katolisen kirkon suuntaan. Jesuiittoja ylistetään ylenpalttisesti. Mahtoikohan yksikään kirkonmies edes rypistää mietteissään otsaansa: hmm... koirat kehuvat...

Tähän suomennosvalikoimaan sisältyy neljä alkuteoksen kahdestatoista pitkästä novellista. Faros-kustantamo on näemmä julkaissut kaikki novellit Arto Rintalan suomentamina vuonna 2008. Sen verran hauskaa seuraa Espanjan Mikko oli, että olisi mukava lukea loputkin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!