Mark Haddon: The Porpoise

Mark Haddon, The Porpoise. Chatto & Windus 2019.

Neljä vuotta sitten Mark Haddonin novellikokoelma The Pier Falls teki minuun vaikutuksen. Minusta tuntui, että Haddon yritti siinä hakea tehoa kerrontaansa tarinoiden alkulähteiltä: taruista, myyteistä ja saduista, joita hän mielestäni onnistuneesti yhdisti nykyaikaan. Voima nousee juurista. Ihmisestä eivät ole kadonneet mihinkään ne pelot ja toiveet, jotka ovat ammoin synnyttäneet halun ja tarpeen kertoa ja kuulla tarinoita. Pienoisromaanin mittainen novelli 'Wodwo' oli mielestäni upea perinteen ja modernin kerronnan risteymä. Suosittelin sitä tuolloin neljä vuotta sitten Twitterissä jouluiseksi kauhutarinaksi – ja suosittelen edelleenkin.

Mark Haddonin uusin romaani olisi mainiosti sopinut Hogarth-kustantamon nykykirjailijoiden Shakespeare-versioiden sarjaan. The Porpoise nimittäin kertoo uudelleen ja melko uskollisesti Shakespearen yhdessä George Wilkinsin kanssa kirjoittaman Pericles-näytelmän tarinan.

Mark Haddonin kertomana tarina alkaa nykyaikaan sijoittuvasta dramaattisesta lento-onnettomuudesta ja jatkuu sen seurauksilla onnettomuudesta hengissä selviävälle vauvalle, Angelicalle, ja tämän isälle Philippelle. Tavoistani poiketen en paljasta teoksen perusjuonesta enempää. Shakespearensa lukeneet tosin tietävät jonkin verran, mitä on odotettavissa.

Heillekin tosin tulee varmasti yllätyksenä se voima, jolla Haddon ottaa tämän kertomuksen omiin nimiinsä. Nuoreksi naiseksi kasvaneen Angelican ja hänen isänsä häpeällinen salaisuus paljastuu sattumalta heidän vieraakseen tulleelle nuorelle playboylle, Dariukselle, joka hoitaa edesmenneen isänsä taidekauppoja upporikkaan Philippen kanssa. Paljastusta seuraa pakojakso, joka on yksinkertaisesti uskomattoman upea kerronnan elävyydessä, mielikuvituksellisuudessa ja visuaalisessa vaikuttavuudessa. Tarinoiden alkutuulen puhaltaessa nykyaikainen moottoripursi Porpoise muuttuu antiikin purjealukseksi, nuori taidekauppias Darius antiikin Pericleeksi, Tyyron kaupunkivaltion vallanperijäksi. Teoksen aikatasot limittyvät taianomaisesti. Tässä puhurissa edes kaikkien henkilöiden sukupuoli ei säily ennallaan.

Tämä on hurja tarina. Siinä on sukurutsaa, mustasukkaisuutta, murhayrityksiä, ihmeitä, anoreksiaa, seikkailua, perheen hajoamista ja yhdistymistä. Vimmainen kerronta heittelee teoksen henkilöitä. Ihmiset ovat voimattomia, mutta samalla kokoaan suurempia: heissä täytyy olla jotain poikkeuksellista, koska kohtalo on valinnut heidät silmätikukseen.

Romaani on kirjoitettu yksinkertaisesti, toteavin lausein. Lauserakenteet toistuvat pitkiä jaksoja samanlaisina. Mieleeni tulivat keskiaikaiset kronikat – tai modernit trillerit. Tällainen kerrontatapa korostaa kohtalonomaisuuden vaikutelmaa: asiat menevät niin kuin menevät, koska niin on tarkoitettu. Romaanin kerronta ei väistä ahdistavia tilanteita: lakoninen kaikkitietävä kertoja pakottaa lukijan kokemaan kauheudet läheltä. Mark Haddon osoittaa, että kerronnan alkulähteiltä ammentava romaani pärjää erinomaisesti parhaille elokuvien erikoistehosteille.

William Shakespeare kirjoitti Pericles-näytelmän yhdessä George Wilkins -nimisen henkilön kanssa. Aihe oli peräisin antiikista, mutta siitä oli olemassa myös 1300-luvun englanninkielinen runomuotoinen versio. Näytelmän tarkka syntyhistoria on osittain hämärän peitossa. On hämmästelty, miksi Shakespeare ylipäätään ryhtyi tällaiseen yhteistyöhön. Pyydettiinkö Shakespeare ehkä apuun, kun kävi ilmeiseksi, että Wilkinsiltä tilattu näytelmä uhkasi epäonnistua siksi, että Wilkinsin lahjat olivat aivan muualla kuin kirjallisessa ilmaisussa? George Wilkins näet oli lontoolainen taparikollinen: parittaja, varas, väkivaltainen huijari.

William Shakespeare ja George Wilkins pääsevät mukaan myös Haddonin The Porpoise -romaaniin. He esiintyvät jonkinlaisina aaveina jaksossa, jossa kaikki Wilkinsin hyväksikäyttämät naiset tulevat vaatimaan sovitusta. Haddonin romaanissa maailma on vaarallinen paikka kaikille, mutta ennen kaikkea naisille.

Ehkä Shakespeare osallistui Pericles-näytelmän tekemiseen siksi, ettei pystynyt pitämään sormiaan erossa aiheesta, jonka keskiössä oli isän ja tyttären ongelmallinen suhde. Tämä aihe sytytti Shakespearen mielikuvituksen liekkiin hänen loppukauden näytelmissään. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin Charles Nichollin The Lodger -teosta käsittelevässä tekstissä.

Pericles osoittautui menestykseksi. Se oli yksi aikansa suosituimpia näytelmiä. Ja sitten yllättäen 1600-luvun jälkipuolella se nopeasti unohdettiin. Shakespearen ensimmäisistä kootuista teoksista sitä ei löydy. Sinne tänne rönsyilevä näytelmä ei laisinkaan vastannut klassismin ihanteita eivätkä sen ilotalokohtaukset olleet myöskään myöhemmän viktoriaanisen hengen mukaisia.

Anthony Burgess kirjoitti Shakespeare-monografiassaan vielä vuonna 1970 jotenkin siihen tapaan, että Pericles kuuluu luonnollisesti lukea osana Shakespearen tuotantoa, mutta lukemisen jälkeen täytyy ottaa pari ryyppyä masennukseen ja sitten näytelmä tulee unohtaa. Anthony Burgessin jos kenen olisi luullut arvostavan tämän teoksen kerronnallista anarkiaa!

On Periclestä arvostettukin. Norhrop Fryen mielestä tämän näytelmän toiminnankuvaus tekee siitä maailman ensimmäisen oopperan. Pericles oli myös yksi T.S. Eliotin Aution maan taustateksteistä.

Jättimäisessä Shakespeare-teoksessaan Shakespeare: The Invention of the Human (1998) Harold Bloom sanoo, että Pericles oli koulu, jossa Shakespeare oppi visionäärisyyden yhdistämisen näyttämötoimintaan. Tämän hän sitten hioi täydellisyyteen viimeisissä näytelmissään.

Ensimmäinen suomennos tästä näytelmästä ilmestyi käsittääkseni vasta vuonna 2012, kun WSOY julkaisi Anna-Maija Viitasen käännöksen Shakespeare-sarjassaan, joka sivumennen sanoen on yksi tämän vuosituhannen liian vähälle huomiolle jäänyt kulttuuriteko.

Olisi mahtavaa nähdä Pericles joskus näyttämöllä. Mark Haddonin The Porpoise olisi kiva nähdä elokuvana – ja minulla on vahva tunne, että tämä toive saattaa vielä toteutuakin.

Amélie Nothomb: Le Voyage d´hiver

Amélie Nothomb, Le Voyage d'hiver. Albin Michel 2011. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2009.

 

Nuoruusiässä herää tärkeä kysymys maineesta: oletko valossa vai pimeydessä? Olisin halunnut pystyä valitsemaan. En pystynyt: jokin mitä en kyennyt analysoimaan tuomitsi minut varjoon. Ja se olisi voinut miellyttää minua vain, jos olisin sen itse valinnut.

Neljänkymmenen vuoden iässä lämmitys- ja sähköratkaisujen asiantuntija Zoïle on astumassa pois varjosta. Hän valmistautuu Charles de Gaullen lentokentällä kaappaamaan lentokoneen, lentämään sen päin tunnettua turistikohdetta ja kuolemaan sadan muun matkustajan kanssa. Koneen lähtöä odotellessaan hän kirjoittaa vihkoon eräänlaiset muistelmansa, joiden on määrä tuhoutua yhdessä hänen kanssaan. Juonipaljastuksia on luvassa taas.

Zoïle vakuuttaa, ettei ole terroristi. Hänellä ei ole oikeutusta teolleen, hän toteaa olevansa rehellinen hirviö. Rakkaudessa pettynyt hirviö.

Zoïlen talvimatka alkaa joulukuussa, kun hän työnsä kautta tutustuu kahteen nuoreen naiseen, jotka ovat juuri muuttaneet jääkylmään pariisilaiseen ullakkohuoneistoon. Naisista toinen, Aliénor, on menestyvä kirjailija. Romaani astuu reippaasti uskottavuuden ulkopuolelle, sillä käy ilmi, että Aliénor on autisti, jota romaanien sanelemisen lisäksi kiinnostaa lähinnä vain syöminen ja sylkikuplien puhaltelu. Kaunis Astrolabe puolestaan toimii savant-kirjailijan sihteerinä, kirjallisena agenttina ja suojelijana maailmaa vastaan.

Zoïle ihastuu välittömästi Astrolabeen ja saa tältä kyllä vastakaikua, mutta suhteen etenemistä haittaa se, ettei Astrolabe suostu jättämään Aliénoria hetkeksikään yksin. Lopulta Zoïle turvautuu epätoivoiseen viettelykeinoon: hän syöttää naisille huumesientä ja nauttii sitä itsekin. Seuraa ylä- ja alamäkiä sisältävä huuruinen trippi, jonka aikana Aliénor vetäytyy silmät kiinni katselemaan modernin taiteen näyttelyä päänsä sisällä. Astrolabe puolestaan muuttuu kylmäksi kivipatsaaksi (stoned kirjaimellisesti), eikä Zoïlen rakasteluyritys johda mihinkään – bad trip. Kaiken kauheuden kruunaa se, että Astrolabe nauraa epäonniselle rakastajalleen.

Zoïle vihastuu. Jos Astrolabe, joka edustaa korkeinta ja kauneinta maailmankaikkeudessa, pystyy menettelemään näin katalasti, tuhoutukoon koko surkea ihmiskunta! Tässä satiirisessa ja ilkikurisessa romaanissa näyttää siis siltä, että naisen nauru ja miehen loukattu ylpeys loppujen lopuksi ovat virikkeenä terroritekoon.

Teon kohteeksi valikoituu Astrolaben nimen jättiläismäinen alkukirjain. Tiesittekö muuten, että Gustave Eiffel oli hullaantunut naiseen nimeltä Amélie? En tiennyt minäkään, mutta niin väitetään tässä romaanissa, jonka on kirjoittanut Amélie Nothomb, belgialaissyntyinen kirjailija, jonka romaanista Mercure olen kirjoittanut aiemmin.

Nothombia näyttävät näiden kahden lukemani romaanin perusteella kiehtovan eriskummalliset ja symboliset nimet, groteskit henkilöhahmot, viittaukset kirjoihin ja musiikkiin (tässä Schubertiin) ja läheisriippuvaiset ihmissuhteet. Lukijalle tulee myös usein tunne, että kirjailija ei ole aivan vakavissaan vaan tekee pilaa kirjallisuuden melodramaattisista juonirakenteista. Teoksen loput ovat myös monitulkintaisia tai suorastaan vaihtoehtoisia. Niin tässäkin. Zoïlen muistelmienhan piti tuhoutua hänen kanssaan, ja nyt minä ne juuri luin. Entäpä jos...

Koukuttavaa luettavaa – hieman raivostuttavalla tavalla tosin.

J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

J. P. Koskinen, Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.

- Opetelkaa rakastamaan! Kaikki rakkaudesta syntyvät haavat umpeutuvat kuin viilto vedessä, vihassa teette toisistanne raajarikkoja. Rakastavan sydän on auki ja hänen luokseen voi tulla kuka tahansa kun viha puolestaan kivettää ihmisen eikä hän pääse edes itsensä luo.

Grigori Rasputinin hahmo ei ole aiemmin kiinnostanut minua. Olen luultavasti hyväksynyt historialliseksi näköiskuvaksi Venäjän tsaarittaren ja nuorten tyttöjen palavasilmäisen rakastajan, joka kuvataan Boney M:n klassikkobiisissä. But the kazachok he danced really wunderbar. Onneksi tulin kuitenkin tarttuneeksi tähän J. P. Koskisen huomattavasti sävykkäämpään ja ilmeisesti myös historiallisesti täsmällisempään tulkintaan Rasputinista. Kannattaa silti muistaa, että tämä on romaani, ei elämäkerta.

Teos kuvaa Rasputinin ja samalla Venäjän tsaariperheen viimeisiä vuosia. Aina välillä piti avata Wikipedia ja tarkistaa, onko romaani lähtenyt ihan omille teilleen vai nojaako se historiallisiin tosiseikkoihin. Yllätyin toistuvasti siitä, että kirjailijan kuvaamat mielikuvitukselta vaikuttavat tapahtumat olivat todella tapahtuneet. Romaanin koskettava loppuratkaisu ammentaa tsaariperheen ympärille kehkeytyneistä legendoista ja tulee siinä sivussa luoneeksi aivan uuden - kauniin ja lohduttavan.

Romaanin kertojaratkaisu on erinomainen. Tarinan muistelee minä-muodossa orpo Vasili, jonka Rasputin on Jerusalemin pyhiinvaellusmatkallaan ottanut oppipojakseen. Romaanin aikana Vasili kasvaa pikkupojasta aikamieheksi, uskonnollisesta opetuslapsesta vastahakoiseksi bolsevikiksi. Vasili kulkee Rasputinin matkassa ja asuu hänen kanssaan, näkee ja kuulee ja painaa mieleensä kaiken.

Aluksi Vasili suhtautuu Rasputiniin kritiikittömän ihailevasti. Askeettisen munkin hengellinen kilvoittelu tekee vaikutuksen nuoreen oppipoikaan niin kuin lähes kaikkiin Rasputinin vaikutuspiiriin joutuneisiin ihmisiin. Se mikä suurelle yleisölle ja aluksi myös pienelle oppipojalle näyttäytyy eroottisena hurjasteluna, onkin tarkoituksellista kiusaukselle altistumista ja lihan kuolettamista. Rasputinilla näyttää myös olevan aitoja parantajan kykyjä.

Rasputinin mukana Vasili pääsee tutustumaan myös Venäjän hoviin: hän leikkii tinasotilailla Aleksei-prinssin kanssa ja rakastuu Anastasiaan. Tällä on teoksen juonen kannalta tärkeät seuraukset: Vasili päättää pelastaa Anastasian, jos Venäjän tsaariperhe joskus joutuu hengenvaaraan.

Kun Rasputinin käytös muuttuu ensimmäisen häneen kohdistuneen murhayrityksen jälkeen pidäkkeettömäksi ja kun hänelle alkaa alkoholikin maistua, Vasili ottaa etäisyyttä opettajaansa. Vasilin itse luomat ystävyyssuhteet johtavat hänet yhteyksiin yhtäältä sosiaalivallankumouksellisten ja bolsevikkien ja toisaalta tsaariperheen lähellä olevien tahojen kanssa. Hänestä tulee eräänlainen rintamien välillä toimiva tarkkailija tai vakooja.

Jotain "hullun munkin" karismasta näyttää tarttuvan myös Vasiliin. Hän on terävä kuin mikä ja oppii uusia kieliä kuin itsestään. Rasputinin yksi erikoinen ominaisuus on, että hän ei näytä millään kuolevan; Vasililla puolestaan näyttää olevan kyky herättää henkiin kuolleita eläimiä. Teoksen lopussa Rasputinin surmaaminen lopulta onnistuu. Vasili taas tekee hämmästyttävimmän kuolleista herättämistemppunsa.

Vastaavan tempun tekee J. P. Koskinenkin: romaanin sivuilla herää henkiin koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä murroksessa vellova Venäjä. Ajankuva on mielenkiintoinen ja uskottava. Romaanin repliikitkin on rytmitetty kuulostamaan suomeksi käännetyltä venäjältä. Vetävän ja jännittävän kerronnan takia historiallinen totuus saa hieman taipuakin. Sanataiteen totuus on ihan oma lajinsa.

Rachel Ingalls: Mrs. Caliban

Rachel Ingalls, Mrs. Caliban. Laurel 1988. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1983.

Joskus tekisi mieli sanoa vain: Lue tämä kirja!

Mutta eipä se blogitekstinä taida ihan riittää. Siispä:

Kalifornialainen kotirouva Dorothy on kokenut viime aikoina raskaita menetyksiä: kouluikäinen ainoa lapsi kuoli umpilisäkeleikkauksen komplikaatioihin, sitten hän menetti vauvansa. Aviomiehellä on ollut suhde toimiston tytön kanssa. Koirakin jäi auton alle.

He didn't come back all day. He didn't come back because he had been hit by a car. Fred had found her crying in the living-room when he came home. Everything near her died, she had said. Everything; it was a wonder the grass on the front lawn didn't turn around and sink back into the earth. She cried for days, weeks. And Fred began to explain less and even to talk less. No matter how much you loved someone, there was a limit to the amount of crying you could stand hearing.

Parhaimmalle ystävälleen Estellelle Dorothy uskoutuu avioliitostaan: ”I think we are too unhappy to get a divorce.”

Dorothy alkaa kuulla radiosta vain hänelle itselleen tarkoitettuja rohkaisevia viestejä, ja pian sen jälkeen radiossa varoitetaan merentutkimuksen laitokselta karanneesta ”hirviömiehestä”, joka on surmannut kaksi laitoksen työntekijää poistuessaan.

Eipä aikaakaan kun tämä kaksimetrinen lihaksikas sammakkoa muistuttava olento ilmaantuu Dorothyn keittiöön. Alkujärkytyksen jälkeen Dorothy alkaa ruokkia tätä vain kasvisruokaa syövää, huomaavaista ja itseänsä selkeästi puheella ilmaisevaa olentoa, joka kutsuu itseään Larryksi. Dorothy piilottaa Larryn tyhjään huoneeseen, jossa aviomies Fred ei koskaan käy. Larryn ja Dorothyn suhde syvenee nopeasti eroottiseksi rakkaussuhteeksi.

Hetken jo näytti, että tämä on jokseenkin ennakoitava fantasiatarina erilaisuuden kohtaamisesta. Ei sinne päinkään!

Larry käy iltaisin omilla retkillään ja jos häntä uhataan, hän ei epäröi tappaa. Dorothy ymmärtää pian, että hänen on yritettävä palauttaa Larry kotiinsa mereen kaltaistensa joukkoon.

Jännittävä tarina etenee nopeasti kohti dramaattista loppuratkaisua. Tämä pienoisromaani on lähes pakko lukea yhdeltä istumalta. Luin itse kirjan loppuun illalla juuri ennen nukkumaan menoa eikä uneen pääsystä tullut mitään, koska monet erilaiset tulkinnat mylläsivät mielessäni. Lukemisen jälkeen mieleen pulpahteli lauseita, jotka olivat jääneet askarruttamaan lukemisen aikana. Teoksen lopun valossa joka ikinen niistä avasi uuden tulkintalinjan.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa, mutta se pitäytyy Dorothyn näkökulmassa. Tässä onkin yksi teoksen jujuista. Ainakin minulla on taipumus suhtautua myötätuntoisesti ja lähes kritiikittä näkökulmahenkilöön. Hänhän ilman muuta edustaa hyvää, oikeaa ja totuutta. Dorothy on tosin masentunut mutta hän haluaa toimia oikein. Vasta Estelle-ystävän repliikit romaanin lopussa saavat epäilemään Dorothyn vilpittömyyttä. Dorothylla on taito ummistaa silmänsä todellisuudelta niin halutessaan.

Teoksen nimi ”Rouva Caliban” on myös moniselitteinen. Calibanhan on se ”läiskänaama noidan sikiö” Shakespearen Myrskyssä, joka yrittää vietellä Prosperon tyttären Mirandan. Onko Larry Caliban ja Dorothy hänen rouvansa? Vai onko Fred sittenkin Caliban? Vai onko Dorothy naispuolinen Caliban?

Entä miten pitää suhtautua siihen, että Dorothy teoksen lopussa kertoo vieraalle ihmiselle, että hänen miehensä nimi oli Fred mutta hän kutsui tätä Larryksi?

Pää hajoaa! Mutta hyvällä tavalla... ja tämän romaanin soundtrackina soi tietenkin Dr Hook & The Medicine Shown ”The Ballad of Lucy Jordan”.

Kirjailija Rachel Ingalls arveli itse, että keskittyminen novelleihin ja pienoisromaaneihin oli syynä siihen, ettei hänen tuotantonsa saanut erityisempää kaupallista menestystä. Viime aikoina hänen kirjojaan on tullut useammankin kerran vastaan erilaisissa kirjasuosituslistoissa. Tämä Mrs. Caliban näyttää olevan hänen teoksistaan kaikkein useimmin mainittu. Rachel Ingalls kuoli vuonna 2019.

Marquerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Marquerite Duras, Puoli yksitoista kesäiltana. Kirjayhtymä 1986. Ranskankielisestä alkuteoksesta Dix heures et demie du soir en éte (1960) suomentanut Marketta Ruoppila-Martinsen.

Romaani alkaa dramaattisesti: ensimmäisillä riveillä käy ilmi, että Rodrigo Paestra -niminen mies on murhannut nuoren vaimonsa ja tämän rakastajan Toni Perezin. Poliisit etsivät Rodrigo Paestraa. Tapahtumasta keskustellaan espanjalaisen pikkukaupungin kahvilassa, jossa istuu juomassa – vakavasti, nopeasti, alkoholiriippuvaisen tavoin – romaanin keskushenkilö, ranskalainen Marie.

Marie on autolomalla Espanjassa miehensä Pierren, pienen tyttärensä Judithin sekä Marien ystävättären Clairen kanssa. Helteisen sään synnyttämä rankkasade on pysäyttänyt matkalaiset pikkukaupunkiin yhdeksi yönseuduksi.

Clairen mukanaolon syy jää epäselväksi, mahdollisesti hänet on otettu matkalle mukaan Judithin lastenhoitajaksi, sillä Marien suhde tyttäreensä vaikuttaa jännitteiseltä: hän vuoroin työntää Judithia etäämmäs ja vuoroin kaipaa tätä lähelleen. Marielle on kuitenkin päivän aikana käynyt selväksi, että Claire ja Pierre ovat rakastuneet ja heidän suhteensa on juuri muuttumassa fyysiseksi yhdeksän päivän yhteisen loman jälkeen.

Rodrigo Paestrasta tulee Marielle pakkomielle, mikä on ymmärrettävää, koska hän näkee Rodrigo Paestran ja oman tilanteensa samankaltaisuuden. Pakkomielle toteutuu myös romaanin sanatasolla: aivan kuin Duras olisi lyönyt vetoa, kuinka monta kertaa hän voi yhdellä sivulla mainita Rodrigo Paestran nimen – ainakin yhdeksän. Marie kuvittelee voivansa auttaa jotenkin pakoilevaa murhaajaa; hän kuvittelee myös, että heillä voisi olla rakkaussuhde. Marien yritys auttaa Rodrigo Paestraa saa kuitenkin onnettoman lopun.

Marien ja Rodrigon tilanne ei kuitenkaan ole niin samankaltainen kuin päältä katsoen näyttää: siinä missä Rodrigo Paestran avioliitto on intohimon, mustasukkaisuuden ja kuoleman läpitunkema tragedia, Marien avioliitto vain väsyy, kuihtuu ja jatkaa merkityksetöntä kituuttamistaan. Teoksen maailmassa Rodrigo Paestran avioliitto rinnastuu ukkoskuuroon ja rajuilmaan, Marien avioliitto puolestaan näännyttävään, uneliaaseen helteeseen. Luonnonilmiöiden kuvaus on väkevää; helteen aistii vaikka lukisi koleammallakin säällä. Matkan edetessä kaunis Madrid kohoaa horisontista kuin kangastus.

Romaani pitäytyy Marien havainnoissa ja kokemuksissa. Kun teoksen loppupuolella näkökulma siirtyy hetkeksi Clairen ja Pierren rakkauskohtaukseen, se vaikuttaa Marien unelta tai kuvittelulta.

Duras'n pieni romaani oli mielenkiintoinen tuttavuus. Olen suhtautunut Ranskan uuteen romaaniin hieman varauksella, pelännyt kuivakkuutta – ilmeisesti aivan turhaan. Suomennos oli sujuva, erityisesti ihailin, miten taloudellisesti romaanin hieman mutkikas nimi kääntyy suomen kielelle. Suomenkielisen painoksen kansikuvan on tehnyt Hannu Väisänen.

Miriam Toews: Women Talking

Miriam Toews, Women Talking. Faber & Faber 2019. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2018.

Vuosien 2005 ja 2009 välillä bolivialaisessa Manitoban vanhoillisuskovaisessa mennoniittayhteisössä useat tytöt ja naiset heräsivät aamulla tokkuraisina ja kipeinä, verta vuotavina ja runneltuina. Joku tai jokin oli yöllä käynyt heidän kimppuunsa. Epäiltiin aaveita ja pahoja henkiä. Osa yhteisöstä oli sitä mieltä, että kyseessä oli Jumalan tai paholaisen rangaistus naisten synneistä. Jotkut uskoivat naisten valehtelevan saadakseen huomiota tai peittääkseen uskottomuutensa. Toiset taas uskoivat, että kyse oli naisten vilkkaasta mielikuvituksesta.

Lopulta selvisi, että kahdeksan yhteisön miestä oli käyttänyt eläimille tarkoitettua nukutusainetta tainnuttaakseen naisia ja raiskatakseen heitä. Vuonna 2011 miehet tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin, mutta samankaltaisista tapauksista yhteisössä on raportoitu tämän jälkeenkin.

Esipuheessaan kirjailija Miriam Toews toteaa, että tämä romaani on tapa reagoida fiktion keinoin näihin tositapahtumiin ja samalla ”naisen mielikuvitusta”.

Toewsin kuvaamassa fiktiivisessä Molotschnan yhteisössä eletään ratkaisun hetkiä. Kylän miehet ovat lähteneet kaupunkiin kahdeksi päiväksi. He ovat päättäneet saada raiskauksista syytetyt uskonveljensä vapaiksi maksamalla tarvittaessa näistä vaadittavat takuurahat. Miesten ollessa poissa naiset kokoontuvat yhteen päättämään, miten he tässä tilanteessa menettelevät. Tämä romaani koostuu näistä naisten käymistä keskusteluista – useimmiten raastavan kipeistä, välillä syvällisen hengellisistä ja aatteellisista, toisinaan hersyvän hauskoista.

Naisten äänet ja persoonat erottuvat toisistaan selvästi. Toisaalta ovat maanläheiset ja suoraviivaiset Loewenin naiset ja heidän vastapainonaan Friesen-suvun filosofit, unelmoijat ja vallankumoukselliset. Myös sukupolvien erot tulevat selvästi ja mielenkiintoisesti esiin. Naiset ovat loistavia keskustelijoita, nokkelia ja sanavalmiita. Kun mennään oikein syviin vesiin, naiset alkavat hieroa kirveleviä silmiään. Mennoniitalle kun itkeminen on kapinointia Jumalan suunnitelmaa vastaan. Varsinkin pieniin lapsiin kohdistunut pahuus saa osan naisista mielipuolisuuden partaalle.

Naisilla on valittavanaan kolme toimintalinjaa, jotka he asettavat näkyville kuvina, koska yhteisön naisista vain ani harva osaa lukea. Koulu on vain poikia varten.

Vaihtoehdot ovat:

1. Jäädä ja jatkaa kuin ennenkin.
2. Jäädä ja taistella oikeuksiensa puolesta.
3. Lähteä pois yhteisöstä.

En paljasta, mihin tulokseen naiset päätyvät, mutta annan vihjeen: heidän ratkaisunsa pohjautuu syvälliseen tulkintaan mennoniittojen ehdottomasta pasifismista sekä yhteisön lasten edun harkinnasta. Naisissa myös herää oikeutettu suuttumus miesten ylläpitämää valtarakennetta kohtaan ja epäilys siitä, onko heille tulkittu Raamatun sanomaa naisen paikasta aivan oikein.

Koska suurin osa naisista on luku- ja kirjoitustaidottomia, he pyytävät kokoustensa kirjuriksi ainoan työikäisen miehen, joka on jäänyt kylään ja jota kylän miehet eivät edes pidä ihan tosi miehenä, kylän opettajan August Eppin. Naisten keskustelut suodattuvat siis tämän mieskertojan kautta. Minuun Augustin persoona ja sympaattinen kertojanääni vetosi kovasti. August Epp tulee naisten keskustelujen suvantovaiheissa kertoneeksi myös oman perheensä liikuttavan tarinan. Lopussa paljastuu myös Augustin syntyperään liittyvä salaisuus.

August Epp on rakastunut yhteen kylän naisista, Ona Frieseniin, ja tämä rakkaus näkyy myös Augustin kokousmuistioissa. Kaiken muun ohella niistä muodostuu pitkä ja eriskummallinen rakkauskirje Onalle.

Olen aiemmin lukenut Miriam Toewsin romaanin A Complicated Kindness, joka sekin sijoittuu mennoniittojen pariin ja on ymmärtääkseni vahvasti omaelämäkerrallinen. Toewsilla on hämmästyttävä taito kirjoittaa raskaista aiheista ilman synkistelyä.

Richard Flanagan: Wanting

Richard Flanagan, Wanting. Atlantic Books 2009. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Australiassa vuonna 2008.

Hobartilaisen museon varastossa Tasmaniassa 20-vuotias Richard Flanagan näki maalauksen pienestä alkuasukastytöstä, joka istuu taiteilijan mallina punaisessa länsimaisessa juhlamekossa. Tytön suurista silmistä on luettavissa toive päästä jo takaisin omiin leikkeihin. Varastossa museovirkailija raotti kuvan kehystä siten, että näkyviin tulivat tytön paljaat jalat, jotka kehys oli rajannut näkymättömiin. Kuvan tytön tarinan selvittäminen johti lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tämän koskettavan romaanin kirjoittamiseen.

Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin. Kertomalla ne historialliset tosiseikat, joihin tämä romaani pohjautuu, tulen itse asiassa kertoneeksi myös romaanin juonen.

Faktat ovat tässä. Van Diemenin maan (jonka nimi vuonna 1856 muutettiin Tasmaniaksi) alkuasukkaat siirrettiin jo 1800-luvun alkupuolella reservaatteihin, joissa kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri. Tasmanialaisen heimopäällikön orvoksi jäänyt noin kuusivuotias tytär Mathinna kiinnitti reservaatissa vierailleen kuvernöörin Sir John Franklinin ja hänen puolisonsa Lady Janen huomion ja Franklinit veivät hänet mukanaan kuvernöörin kartanoon, jossa tyttöä kohdeltiin kuin omaa lasta. Kun Mathinna oli 8-vuotias, Franklinit muuttivat takaisin Englantiin. Tyttöä ei otettu mukaan, vaan hänet sijoitettiin orpokotiin.

Kaksi vuotta Englantiin paluunsa jälkeen, vuonna 1845, Sir John Franklin, joka jo aiemmin oli osallistunut arktisen alueen tutkimusmatkoihin, otti johdettavakseen  kahden aluksen retkikunnan, jonka tarkoituksena oli Luoteisväylän kartoittaminen. Alukset juuttuivat kiinni jäihin ja koko niiden miehistö menehtyi. Vasta vuonna 1854 retkikunnan kohtalosta saatiin lisäselvyyttä, kun skotlantilainen tutkimusmatkailija John Rae julkaisi paljolti inuiittien kertomuksiin perustuvan kuvauksen miehistön viimeisistä vaiheista. Inuiittien kuvausten mukaan miehistö oli viimeisinä hetkinään turvautunut ihmissyöntiin.

Raen raportti herätti valtavan kohun. Lady Jane Franklin pyysi aikakauden kuuluisinta kirjailijaa Charles Dickensiä puhdistamaan miehensä maineen. Dickens tarttui haasteeseen ja julkaisi kirjoituksen, joka pohjautui siihen vakaumukseen, että sivistynyt englantilainen ei voisi koskaan alentua "villi-ihmisen" käytökseen. Dickens myös kyseenalaisti inuiittien rehellisyyden todistajina. Dickensin näkemys hyväksyttiin, ja Raen jälkikäteen totuudenmukaiseksi osoittautunut raportti unohdettiin.

Retkikunnan kohtalo jäi vaivaamaan Dickensin mieltä ja hän ehdotti ystävälleen Wilkie Collinsille, että tämä kirjoittaisi aiheeseen pohjautuvan näytelmän, jonka Dickensin perhe ja ystävät esittäisivät joulun aikaan Dickensin kotona. Dickensillä oli paljon ehdotuksia teoksen juoneen ja henkilöiden luonteenpiirteisiin. Näytelmä Frozen Deep toteutettiin ja Dickens esitti siinä Richard Wardourin keskeisen roolin. Näytelmässä Wardour epäitsekkäästi uhraa itsensä, jotta hänen nuoruudenrakastettunsa voi elää yhdessä rakastamansa miehen kanssa. Juonikuviota Dickens käytti myös samaan aikaan kirjoittamassaan Kaksi kaupunkia -romaanissa.

Kerätäkseen rahaa erään tuttavansa leskelle Dickens päätti viedä näytelmän myös isolle näyttämölle ammattiteatteriin. Hän itse näyttelisi Wardouria, mutta ei uskonut tyttäriensä selviytyvän naispäähenkilöiden rooleista suuren yleisön edessä. Näihin rooleihin hän palkkasi ammattinäyttelijöitä. Näin hän tutustui 18-vuotiaaseen Ellen Ternaniin, josta ilmeisesti tuli Dickensin erittäin salassa pidetty rakastettu. Suhteen laadusta ei ole varmaa tietoa, mutta esimerkiksi Dickensin Katey-tytär oli sitä mieltä, että parilla oli jopa yhteinen lapsi, joka kuoli vauvana. Joka tapauksessa  Dickensin avioliitto päättyi noihin aikoihin.

Mathinna-tytön kohtalo Tasmaniassa oli surullinen. Hän ei sopeutunut enää kunnolla reservaattielämään eikä häntä huolittu brittiläistenkään joukkoon. Tyttö alkoholisoitui ja ilmeisesti ajautui myös prostituutioon. Hänet löydettiin hukkuneena matalasta vesilätäköstä, kun hän oli vasta 17-vuotias.

Kaikki edellä esitetty käy selville Richard Flanaganin romaanista Wanting. Tästä huolimatta Flanagan jälkisanoissaan painottaa, että hänen kirjansa ei ole historiankirjoitusta eikä edes historiallinen romaani vaan romaani, joka käyttää historiaa.

En täysin ymmärrä sitä kammoa, jota kirjallisessa maailmassa on tunnettu historiallista romaania kohtaan. On ikään kuin olemassa oikeita romaaneja ja sitten on alempiarvoisia historiallisia romaaneja. Esimerkiksi arvostamani vaikutusvaltainen kriitikko James Wood on suhtautunut niihin erittäin nihkeästi. Hilary Mantelin Wolf Hall (Susipalatsi) tosin sai hänet hieman lieventämään kantaansa. Näin kehutaan, kun ei oikeasti tee mieli: "Mantel vaikuttaa kirjoittaneen oikein hyvän modernin romaanin ja sen jälkeen vaihtaneen kaikki fiktiiviset nimet englantilaisiksi 1520- ja 1530-luvun historiallisiksi henkilöiksi."

Asenteet ovat tässä asiassa muuttumassa. Kaari Utrion romaaneitakin on alettu varovasti arvostaa. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista kolme - mukaan luettuna voittaja - voitaisiin luokitella historiallisiksi romaaneiksi.

Minusta on itsestään selvää, että historiallisen romaanin kirjoittaja ottaa taiteellisia vapauksia. Hän pääsee henkilöidensä salaisiin ajatuksiin ja voi jopa tarkoituksella sivuuttaa tai muuntaa tunnettuja tosiseikkoja. Hän järjestelee tapahtumia saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman. Näinhän kai toimii myös nykyhetkeen sijoittuvan teoksen tekijä. Jos joku lukee historiallista romaania historiallisena totuutena, voi syyttää vain itseään.

Flanagan kirjoittaa vetävästi, suoraan ja kaartelematta. Aina ei huomaakaan, kuinka paljon hän käyttää näkökulman vaihdoksia ja miten hän pilkkoo kerronnan rakennetta. Romaanin kerronta siirtyy sekä ajassa että paikassa sujuvasti eteen- ja taaksepäin. Vasta aikamääreitä vertailemalla lukija hoksaa, että teoksen perättäisinä esittämien tapahtumien välillä on itse asiassa vuosikausia ja tapahtumien järjestyskin on toinen kuin esitysjärjestys.

Flanaganin teemana on romaanin nimen mukaan haluaminen. Romaanin henkilöiden halut ja tahto ohjaavat tapahtumia. Dickens tuntuu oman tahtonsa voimalla ohjailevan kokonaisen kansakunnan tapaa ajatella ja tuntea. Perhearvoja koko uransa ajan korostaneen kirjailijan mieli lähes särkyy, kun hän huomaa, ettei voikaan hallita edes omia tunteitaan.

He could no longer discipline his undisciplined heart. And he, a man who had spent a life believing that giving in to desire was the mark of a savage, realised he could no longer deny wanting.

Näin siis Flanagan pistää miettimään tämän kirjailijan, joka hetkeä aiemmin on jyrkästi ilmoittanut lehtien palstoilla, että englantilainen ei missään olosuhteissa voisi toimia velvollisuuttaan vastaan.

Lady Jane haluaa lapsen. Hän haluaa kokea äitiyden ilot ja tuskat. Kun hän ei voi saada omaa lasta, hän ottaa Mathinnan. Hän haluaa myös osoittaa, kuinka kasvatus voi tehdä kenestä tahansa hienon britin. Jokin Mathinnassa kuitenkin vastustaa kasvatuspyrkimyksiä. Lady Janen päätös jättää Mathinna orpokotiin on yksi romaanin kipeitä kohtia. Sinänsä hyvin ymmärrettävän halun toteuttaminen saa aikaan kärsimystä.

Sir John Franklinin halu osoittautuu tässä romaanissa kohtalokkaaksi. Tässä kohdassa kirjailija on rankalla tavalla mennyt tiedossa olevien tosiseikkojen ulkopuolelle. Sir John raiskaa Mathinnan. Romaanin rakenteessa tämä tuo raskasta ironiaa tilanteeseen, jossa Britannian vaikutusvaltaisimmat henkilöt myöhemmin puolustavat tämän miehen kunniaa. Romaani toistaa toistamistaan sitä, kuinka halujen kieltäminen johtaa sisäiseen epäaitouden tunteeseen ja viettien hallitsemattomaan purkautumiseen.

Mitä Mathinna haluaa? Sitä emme saa tietää. Romaani kyllä kertoo useinkin, mitä Mathinna ei halua alkaen siitä, että hän ei halua käyttää kenkiä. Lahjomalla hänet saadaan niitäkin käyttämään. Kaikki se, mitä hän ei halua, hänelle kuitenkin ennen pitkää tehdään. Sillä mitä hän itse haluaa, ei ole merkitystä. Mathinna kasvaa näin koko riistetyn alkuasukasyhteisön symboliksi. Muut tietävät paremmin mikä heille on parasta. He ovat toimenpiteiden kohde, eivät itsenäisiä toimijoita.

Romaani ei kuitenkaan näe vain alkuasukkaita haluamisen uhreina. Samanlainen uhri on myös esimerkiksi Dickensin Catherine-vaimo:

She realised she had never understood him. He was unstoppable, undeniable, he bent the world to his schemes and dreams as surely as he did his characters. And she knew that her part, henceforth, would be the fat and hopeless housekeeper, the hysteric, the invalid, the harridan and the virago.

Kirjailija Richard Flanagan syntyi Tasmaniassa vuonna 1961. Tämä on hänen viides romaaninsa.

Thomas Bock: Mathinna (1842) Lähde: Wikimedia Commons

Villiers de l'Isle-Adam: Contes cruels

Villiers de l'Isle-Adam, Contes cruels. Collection folio, Gallimard 1983. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1883.

Itsensä pelotteleminen on toisinaan mukavaa. Siinä tarkoituksessa olen hankkinut itselleni koko joukon kauhugenreen kuuluvia romaaneja ja novellikokoelmia. Kuvittelin, että nämä symbolistina tunnetun Villiers de l'Isle-Adamin "julmat tarinat" olisivat klassista kauhua Edgar Allan Poen hengessä. Vaan eivätpä olleet. Vain pieni osa kokoelman novelleista sijoittuu tähän genreen ja niistä harvoistakin vain muutama onnistuu herättämään edes pikkuriikkisen samanlaista atavistista kammoa kuin Poen parhaat kertomukset. Siis sellaista, joka saa ihon kananlihalle ja kaikki valot palamaan.

Osan kokoelman tarinoista luokittelisin pakinoiksi, osa on lyhyitä tunnelmakuvia Pariisista, yleensä syksystä, yleensä yöstä; kertomusten joukossa on myös yksi runosarja. Omistamani Folio-painoksen toimittanut Pierre Reboul nimittää lyhyitä tarinoita "proosarunoiksi". Mikäpäs siinä, kyllähän ne muistuttavat esimerkiksi Baudelairen Pariisin ikävä -teoksen pieniä kertomuksia, jotka aikanaan julkaistiin tämän nimikkeen alla. Se tiedetään, että Villiers de l'Isle-Adam sai vaikutteita Baudelairelta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja joka tutustutti l'Isle-Adamin Poen tuotantoon.

Pierre Reboulin pitkästä ja polveilevasta esipuheesta ja alaviitteistä saa runsaasti tietoa kirjailijan elämästä, ystävyyksistä, rakastetuista, teoksista ja niiden lähtökohdista. Kreivi Jean Marie Mathias Philippe Auguste de Villiers de l'Isle Adam eli komeasta nimestään ja aatelisarvostaan huolimatta suurimman osan elämäänsä köyhänä ja vailla pysyvää asuntoa. Hän itse arvosti sukunsa kunniakasta menneisyyttä, jopa niin paljon, että oli valmis oikeudessa ja kaksintaistelussa puolustamaan sukunsa loukattua kunniaa - oikeusjuttu kuivui kuitenkin kokoon eikä kaksintaistelukaan toteutunut. Hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kummallisina suurilevikkisiin lehtiin, eivätkä hänen näytelmänsäkään saaneet suurta suosiota. Oman arvonsa tuntevan kirjailijan käsitys teatteriyleisön kyvystä arvostaa lahjakkuutta sai kolauksen, joka näkyy myös tässä kokoelmassa.

En ole tutustunut Villiers de l'Isle-Adamin näytelmiin, mutta tämän kokoelman novellien perusteella pystyn ymmärtämään yleisön kylmäkiskoisuutta. Monet novellit kärsivät dramatiikan puutteesta. Niissä on kyllä hieno idea, mutta se paljastetaan ja selitetään liian varhaisessa vaiheessa. Tarinan loppuosa sitten vain seurataan yllätyksettömiä tapahtumia. Varsinkin kauhunovelli kaipaa dramaattisempaa otetta, jossa paras - tai pahin - järkytys jätetään loppuun.

Tältä kannalta onnistunein on L'intersigne (etiäinen olisi ehkä hyvä käännös). Tarinassa on sopivan kohtalonomainen ja jännittävä tunnelma, jossa genren kliseet (yö, kuutamo, syrjäinen kartano, päähenkilön levottomat unet tai näyt) toimivat nautittavasti. Viimeinen repliikki antaa jonkinlaisen selityksen tapahtumille, mutta jättää lukijalle tunteen siitä, että kaikki ei kuitenkaan ole järjellä selitettävissä.

Pidin kovasti myös kokoelman ensimmäisestä kertomuksesta Les Demoiselles de Bienfilâtre, joka ei missään tapauksessa ole kauhutarina vaan oikein periranskalainen nokkela ja hieman uskallettu conte. Siinä kaksi aikuista tytärtä on ottanut huolehtiakseen vanhempiensa toimeentulosta. He ansaitsevat rahaa myymällä itseään. Kyläyhteisö arvostaa tyttärien epäitsekästä uhrautumista. Tilanne muuttuu, kun nuorempi tyttäristä rakastuu köyhään opiskelijanuorukaiseen ja kieltäytyy muista suhteista.

Tytön omatunto joutuu niin koville, että hän sairastuu kuolemanvakavasti. Pappi kutsutaan paikalle kuulemaan tytön ripittäytymistä. Papin on vaikea ymmärtää kuulemaansa eikä hän oikein pääse käsitykseen siitä, mikä on se synti, joka tyttöä painaa.

- Minulla on rakastaja!... mutisi Olympe syyttäen näin itseään kunniattomuudestaan.
Hän jätti kertomatta kaikki pikkurikkeensä, salaiset mielenliikkeensä, kärsimättömyytensä. Tämä, vain tämä vaivasi hänen sieluaan: tämä oli pakkomielle. "Rakastaja! Mielihyvän takia! Saamatta siitä mitään!" Tämä oli se rikos.

Pappi arvelee, että tyttö hourailee ja etenee synninpäästössään. Samalla hetkellä huoneeseen tulee iloisena Maxime, nuori rakastaja, joka on saanut ison rahasumman sukulaisiltaan. Kun kuoleva tyttö näkee kolikot, hänen kasvoilleen nousee taivaallinen hymy. Hänen viimeiset, onnelliset sanansa ovat: - Il a éclairé.

Kertomuksen ymmärtämiseksi toimittajan alaviite oli hyödyllinen. Viimeiset sanat voidaan kääntää: Hän kirkastui tai Hän selvisi, mutta myös Hän maksoi. Viimeksi mainittu käännös avaa tarinan mainion loppuratkaisun: koska poika maksoi, tyttö ei ollutkaan käyttäytynyt itsekkäästi. Kunnia on palautettu!

Kokoelmassa Contes cruels on mukana myös tieteiskertomuksia, joihin idean ovat saattaneet antaa  Poen vastaavanlaiset tarinat. Villiers de l'Isle-Adamin kertomukset ovat kuitenkin poikkeuksetta kriittisiä tekniikan kehittymisen suhteen. Hänen tarinoidensa keksinnöt ovat korostuneen turhia tai vahingollisia. Esimerkiksi tarinassa La Machine à Gloire insinööri Bathybius Bottom on keksinyt laitteen, jolla voidaan vaikuttaa teatteriyleisön mielipiteeseen esitettävästä kappaleesta. Saliin sijoitetaan "fonografien suuaukkoja", joista tulvii kannustusta, naurua, kyynelehtimistä aina sen mukaan, mihin suuntaan yleisön tunnereaktiota halutaan ohjata. Tarinan innostunut kertoja toteaa, että näin itse asiassa koko yleisö muuttuu koneeksi. On vaikea olla näkemättä tässä katkeroituneen näytelmäkirjailijan kostoa tunnottomalle yleisölleen. Tarina on mielenkiintoista luettavaa sille, joka on kiinnostunut väkijoukkoihin vaikuttamisesta ja tämän aiheen käsittelystä varhaisemmassa kirjallisuudessa.

Laitteen kehittyneemmässä versiossa yleisön joukkoon on sijoitettu kaksikymmentä androidia (Andréides), jotka reaktioillaan vaikuttavat yleisöön. Villiers l'Isle-Adam toi siis androidi-sanan kirjallisuuteen tässä novellissa. Hän jopa määritteli sanan alaviitteessä: androidit ovat elektro-inhimillisiä automaatteja, jotka nykytieteen keksintöjen ansiosta antavat täydellisen vaikutelman Ihmisyydestä. Kertomuksen lopussa pohditaan laitteen poliittista käyttöä: mitä voitaisinkaan saavuttaa, jos laite sijoitettaisiin senaatin istuntoon?

Rakkausrintamalla l'Isle-Adam ei saanut vastakaikua naisilta, joita piti arvolleen sopivina. Kosioyritykset päättyivät poikkeuksetta rukkasiin. Hän eli yhdessä Marie Dantinin, poikansa Victorin äidin, kanssa. Wikipedia kertoo, että  Marie oli belgialaisen ajurin lukutaidoton leski. Mahasyövän viimeisessä vaiheessa, kuusi päivää ennen kuolemaansa Villiers de l'Isle-Adam tunnusti Victorin pojakseen ja neljä päivää ennen kuolemaansa hän meni naimisiin Marien kanssa. Tilaisuutta juhlistettiin avaamalla lahjaksi saatu Veuve Cliquot -pullo.

Joy Williams: 99 Stories of God

Joy Williams, 99 Stories of God. Tuskar Rock Press 2017. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2016.

Tässä mukavasti käteen sopivassa kirjassa on nimensä mukaisesti 99 kertomusta. Kertomukset ovat melko lyhyitä, pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Jonkinlaisen käsityksen niiden pituudesta saisit, jos ilmoittaisin kirjan sivumäärän, mutta en voi tehdä sitä: tämä on ainoa tuntemani kirja, jossa ei ole lainkaan sivunumeroita. Tämä on jo vihje siitä, että emme nyt ole ihan kaikkein tavanomaisimman sanataiteen parissa. Pyhä teksti ei alistu sivunumeroiden kahleisiin – ja tämän sanon vain lievän ironisesti.

Ensivaikutelma on, että kokoelman tarinat kertovat melko sattumanvaraisista tapahtumista; osa niistä vaikuttaa saaneen alkunsa sanomalehtien pikku-uutisista, osa muistuttaa kaskuja, osa on hieman vinksahtaneita anekdootteja kulttuurihenkilöistä tai muista kuuluisuuksista. Kafka, Tolstoi, Thomas Bernhard, Houdini, James Agee, O.J. Simpson, Ted Kaczynski – siinä poimintoja mittavasta henkilögalleriasta.

Kertomuksille on yhteistä se, että niissä maailma vaikuttaa toimivan odotusten vastaisesti tai epäloogisesti. Näissä tilanteissa, joissa järki ja luonnonlait eivät tunnu riittävän selitykseksi, paljastuu elämän syvyysulottuvuus – voimmehan me kutsua sitä vaikkapa Jumalaksi. Tätä tulkintaa vahvistavat ne muutamat kertomukset, joissa Herra (Lord) hämmentyneenä tarkastelee jotakin luomakuntansa ilmiötä tai ylpeänä esittelee saavutuksiaan. Usein Hänellä on myös vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Näin siis tulkitsen tämän kokoelman teologista sanomaa. Olen melko vakuuttunut, että vaikka tämä kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, kirjailija aidosti yrittää kertoa jotain tärkeää elämän ihmeellisyydestä. Kirjan voi kyllä mainiosti lukea myös kokoelmana hassuja ja joskus makaabereja tarinoita.

Kokoelman keskimmäisessä kertomuksessa Alaston mieli (Naked Mind) kirjailija ei enää malta antaa tarinan näyttää vaan puhuu aivan suoraan. Harvoin tapaa kertomuskokoelmassa näin yksiselitteistä teeman esittelyä. Tässä on luku kokonaisuudessaan:

One should not define God in human language nor anthropomorphize that which is ineffable and indescribable. 

We can only know what God is not, not what God is. 

We can never speak about God rationally as we speak about ordinary things, but that does not mean we should give up thinking about God. We must push our minds to the limits of what we could know, descending ever deeper into the darkness of unknowing.

Kun pohdimme Jumalaa, törmäämme väistämättä kysymykseen tuonpuoleisesta. Tämän kirjan painokkaat ensimmäinen ja viimeinen kertomus käsittelevät tätä aihetta. Ensimmäisessä kertomuksessa nainen, joka on kovasti surrut kuollutta äitiään, ostaa postikortteja ja hetken mielijohteesta kirjoittaa kortin äidilleen tämän viimeiseksi jääneeseen osoitteeseen. Viikon sisällä hän saa vastauskirjeen. Kuori on kirjoitettu edesmenneen äidin käsialalla ja tämän käyttämällä vihreällä musteella. Nainen ei koskaan avaa kirjettä eikä yritä kirjoittaa uudelleen. "Aikanaan tämä kirje, vaikka sen olemassaolosta oli vain huhuja, aiheutti paljon huolta naisen aikuisille lapsille."

Kokoelman viimeisessä tarinassa Herra vierailee mainelaisen meedion kotona. Meedio yrittää ”lukea” Herraa, mutta ei saa mitään selville. Meedio yrittää avata lukkiutunutta sessiota lauseella, joka usein tepsii vaiteliaisiin asiakkaisiin: ”Olet aina halunnut olla runoilija.” Ei vastakaikua. Meedio päättää mennä suoraan kysymykseen, johon melkein kaikki haluavat vastauksen ja visualisoida siitä eteenpäin.

”Mitä tapahtuu, kun olen kuollut?”

Näihin sanoihin kertomuskokoelma päättyy. Minunlaiselleni pohjimmiltaan uskonnolliselle ihmiselle, joka ei kuitenkaan pysty uskomaan jumalaan eikä haluakaan, Joy Williamsin fiktiivinen teologia osui ja upposi. Olisipa kiinnostavaa lukea jonkun oikean teologin mielipide tästä teoksesta!

Joy Williamsin arvostetuista novelleista olen kirjoittanut aiemminkin. Escapes on tähän kokoelmaan verrattuna selvästi perinteisempi. Tämän nyt käsillä olevan kokoelman novellit tuovat mieleen Lydia Davisin samalla tavalla oikukkaan hauskan lyhytproosan.

David Almond: Nimeni on Skellig

David Almond, Nimeni on Skellig. Tammi 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Skellig (1998) suomentanut Kaisa Kattelus.

Moni asia – ehkä vähän liiankin moni – 10-vuotiaan Michaelin elämässä on muuttumassa. Hänen perheensä on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen edellinen omistaja Ernie Myers oli maannut viikon kuolleena keittiön pöydän alla. Pieni sisar on syntynyt keskosena eikä kaikki ole kunnossa. Äiti joutuu asumaan sairaalan osastolla. Isän aika kuluu uutta kotia remontoidessa. Onneksi koulu ja siellä parhaat kaverit – Leakey ja Coot - ovat säilyneet. Michael tosin joutuu nyt kulkemaan pitkän matkan bussilla voidakseen käydä entistä kouluaan.

Toisena päivänä muuton jälkeen Michael varoituksista huolimatta päättää tutkia luhistumaisillaan olevaa autotallia. Vanhoja lehtiä, sekalaista romua, hämähäkinverkkoja ja vielä jotain muuta...

Pöly tukki nenän ja kurkun. Tiesin, että kohta minua huudettaisiin, ja tiesin, että minun kannattaisi lähteä tieheni. Kurkotin yhden pakkilaatikkopinon yli ja suuntasin valon sen taakse, ja silloin näin hänet.
     Luulin, että hän oli kuollut. Hän istui jalat sojossa, pää nojalla seinää vasten. Hän oli pölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa niin kuin kaikki muukin, ja hänen kasvonsa olivat kapeat ja kalpeat. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään lojui kuolleita kärpäsiä. Valaisin lampulla hänen valkoista naamaansa ja mustaa pukuaan.
- Mitä sinä haluat? hän kysyi.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua.

Tämä erikoinen olento - ihminen, lintu, enkeli tai jokin muu - täyttää tästedes Michaelin ajatukset. Onko hän kuvitellut koko asian? Hän haluaa pitää löytönsä salassa ja samalla hän palaa halusta kertoa siitä jollekulle.

Michael löytää ystävän ja uskotun naapurissa asuvasta Mina-tytöstä. Mina asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja käy kotikoulua. Koulumuotojen vertailu kulkee romaanissa yhtenä sivuteemana. 

- Äiti opettaa minua, hän sanoi. - Meidän mielestämme koulu tukahduttaa lasten luontaisen uteliaisuuden, luovuuden ja älykkyyden. Mielen pitää avautua maailmalle, ei lukkiutua ankeassa luokkahuoneessa.
- Ai, sanoin.
- Etkö olekin samaa mieltä, Michael?
Ajattelin ryntäämistä pihan poikki Leakeyn ja Cootin kanssa. Ajattelin Marakatti Mitfordin tempauksia. Ajattelin neiti Clartsin tarinoita.
- Enpä tiedä, sanoin.

Mina halveksii tavallista koulua. Michael ei osaa nähdä koulussa pahaa; hän on tottunut siihen eikä ole osannut muuta kaivatakaan. Lapset alkavat kuin huomaamatta opettaa toisiaan omien koulutaustojensa antamilla vahvuuksilla. Mina opettaa Michaelille tarkkaavaisuutta, kuuntelemista ja katsomista; Michael puolestaan Minalle toisten huomioon ottamista. Molemmat lapset ovat nupulla olevia taiteilijoita, vihkiytymässä kuvien ja tarinoiden maailmaan.

Tähän maailmaan heitä johdattaa William Blake, jonka runoihin ja kuvataiteeseen Mina on tutustunut jo aiemmin ja jossa he näkevät hengenheimolaisen: ihmisen joka näkee asioita, joita muut eivät havaitse.

Mielenkiintoisella tavalla tarinat ja Michaelin kokemukset punoutuvat yhteen. Kun Michaelin opettaja neiti Clarts kertoo koulussa tarinan siivekkäästä Ikaroksesta ja Mina näyttää linnuista tekemänsä lyijykynäpiirrokset, Michael heti seuraavalla vierailullaan autotallissa on huomaavinaan siivet oudon olennon selässä. Ja kun sama opettaja on kertonut Odysseuksesta Polyfemos-jättiläisen luolassa, autotallin asukkikin kertoo nimekseen ”En kukaan”.

Myöhemmin outo olento suostuu kyllä kertomaan nimensäkin. Se on Skellig. Olento vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisessa muodonmuutoksen tilassa. Välillä Michael näkee hänet vastenmielisenä, toisinaan taas kauniina ja uljaana.

Lastenkirjan loppu saa mieluusti olla onnellinen, ja niin se on tässäkin romaanissa. Lapset auttavat Skelligiä saamaan takaisin voimansa, Skellig auttaa Michaelin pientä sisarta ja katoaa sen jälkeen. Kirjan fantasiaelementit ovat vahvoja ja tosia tämän romaanin maailmassa. Sen sadunomaiset piirteet eivät siis selity vain Michaelin stressaavan elämäntilanteen synnyttämiksi harhoiksi. Realistisella tasolla teos puhuu vahvasti ystävyyden ja perheyhteyden puolesta.

Muistan, että ainakin yksi omista lapsistani luki tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten ja piti siitä. Päätin jo silloin tutustua Skelligiin. Nyt se sitten sattui silmään kirjahyllyssä. Hyvät kirjat ovat onneksi kärsivällisiä ja jaksavat odottaa.

Romaanin lopussa pieni sisar tulee sairaalasta kotiin ja saa nimen, ei kuitenkaan Michaelin ehdottamaa Persefonea, toisen kuoleman rajan takaa elämään noudetun mukaan, vaan paremman – ehkä kaikkein parhaan.

Bernard Malamud: Dubinin elämät

Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dubin's Lives (1979) suomentanut Eila Pennanen.

William Dubinin muistilappu itselleen: "Jokaisen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti."

Dubin on kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvä elämäkertakirjailija, joka menestyksekkään Thoreau-elämäkerran jälkeen alkaa kirjoittaa elämäkertaa D. H. Lawrencesta. Teos ei lupaavan alun jälkeen edisty, ja alkaa näyttää siltä, että Lawrencen elämä tekee lopun William Dubinin elämästä. Dubinin kirjoitusmetodiin näyttää nimittäin kuuluvan, että hän tiedostamattaan yrittää elää kuvauskohteensa elämän. Lawrence johdattaa hänet hurmioituneen seksuaalisuuden tielle, intohimoiseen suhteeseen lähes neljäkymmentä vuotta Dubinia nuoremman Fannyn kanssa ja emotionaalisiin ja seksuaalisiin ongelmiin vaihdevuosissa kipuilevan Kitty-vaimon kanssa.

Olen ollut Malamudin romaanien ja novellien ystävä jo pitkään ja varsinkin Tuomittu-romaania pidän yhtenä hienoimmista kuvauksista ennakkoluulojen tuhovoimasta ja ihmisen resilienssistä, sitkeydestä vastoinkäymisissä. Olen säästellyt Dubinin elämiä,  Malamudin viimeiseksi jäänyttä romaania, kuin herkkua, joka maistuu vielä paremmalta, kun nälkä hieman lisääntyy. Pakko sanoa, että aluksi romaani petti odotukseni. Vanhan miehen höyrähdys nuoreen tyttöön tuntui kiusallisen kuluneelta aiheelta, eikä tunne kokonaan poistunut, vaikka aika pian kävi ilmi, että Malamudin kuvauksessa on aimo annos purevaa satiiria ja runsaasti syvällistä pohdintaa elämän erilaisista täyttymyksistä. Pidin kovasti vanhenevan avioparin suhteen kuvauksesta, siitä miten siinä välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään, mutta loppujen lopuksi sidos kestää. Myös suhde aikuisiin lapsiin, huolet ja ilonaiheet, kuvataan romaanissa tavalla, joka löysi kaikupohjaa omista tunteistani.

Dubinin suhde Fannyyn alkaa salaisella Venetsian lomamatkalla, joka pian muuttuu nöyryyttäväksi farssiksi. Hetken jo näyttää, että mies tulee tolkkuihinsa, kirjoittaa kirjansa valmiiksi ja saa elämänsä muutenkin raiteilleen, mutta toisin käy. Suhde alkaa uudelleen entistä pakkomielteisemmin.

Dubin kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin todella tunteekaan. Näin ylimielisesti hän vastaa vaimonsa ehdotukseen hakeutua psykiatrin juttusille:

"Elämäkerta - kirjallisuusmiehen tai jonkun muun - opettaa tuntemaan elämän kulkua. Ne jotka kirjoittavat elämästä, ajattelevat elämää. Piilotajunta peilautuu ihmisen teoista ja sanoista. Jos ihminen tarkastelee ja kuuntelee itseään, ennemmin tai myöhemmin hän alkaa nähdä piilotajuisen minänsä ääriviivat. Jos tuntee omat puolustusmekanisminsa, ymmärtää aika hyvin mistä on kysymys. Työssäni olen päässyt perille kuinka päästään perille. Toisista näkee kuka itse on."

Näin viisaasti siis puhuu mies, jonka elämä on hajoamispisteessä ja joka aloittaa jokaisen aamunsa herjaamalla peilikuvaansa kovalla äänellä. Jokaiseen tilanteeseen hänellä on kyllä tarjolla viisas lainaus tai hauska anekdootti milloin kenenkin suurmiehen elämästä, mutta omista syvimmistä toiveistaan hän tuntuu olevan harvinaisen heikosti selvillä. Teoksen loppupuolella Dubinin mieli on kuin pata, jossa sitaatit kieppuvat ja kuohuvat. Yhdellä ainoalla sivulla viitataan kahdentoista kuuluisan kirjailijan ajatuksiin.

Kun Dubin ajaa pihatiellä kuoliaaksi adoptoimansa kulkukissan, Lorenzon, Kitty tuntuu järkyttyvän kohtuuttomasti. Ehkä se selittyy siitä, että Kitty ('kisu') tulkitsee teon tahalliseksi ja näkee siinä aviomiehen alitajuisen halun päästä eroon kaikista vaivalloisista kateista. Henkilöiden nimillä on tässä teoksessa muutenkin vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Fanny on ainakin aluksi Dubinille ennen kaikkea juuri se, mitä tämä sana englannin kielessä tarkoittaa. (Uusissa Viisikko-kirjojen painoksissa Fanny-täti on muuten vaihdettu Frannieksi ja Dickistä on tehty Rick! Näin lapsilukijaa suojellaan.) Dubin puolestaan on osuva nimi ihmiselle, jonka oman ja toisen persoonan rajat hämärtyvät: Ich bin, du bist - Dubin.

Dubinin on ajanut elämäkertojen kirjoittajaksi ainakin osittain veljen kuolemasta ja äidin psyykkisestä sairastumisesta aiheutunut syyllisyys. Lehtimiehenä Dubin oli aiemmin kirjoittanut nekrologeja, mutta löytää kutsumuksensa kirjoittaessaan muistokirjoitusta runoilijasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä George Washingtonin sillalta.

Kuollut runoilija oli hirvittävän todellinen. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa surustaan, ymmärtämyksestään, säälistään - halusi kaikesta sydämestään säilyttää miehen unohdukselta. Dubin, et voi herättää elämää henkiin mutta voit luoda sen uudestaan. Elämäkerroissa kuolleet tulevat eläviksi tai ainakin näyttävät tulevan. Hän oli liikuttunut, piinaantunut, innoittunut: hänen  sydämensä takoi kuin peltikello, hänen päähänsä koski kuin se olisi yrittänyt työntyä ulos pullosta mihin oli ollut suljettuna, vangittuna. Loisteliaan hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi vapauttanut itsensä ainiaaksi.

Romaanin elämistä traagisin on Kittyn ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan, Geraldin, tarina. Aseistakieltäytyjä lähtee ensin Ruotsiin ja päätyy lopulta Neuvostoliittoon, jossa hänen osakseen näyttää tulevan toisinajattelijan kohtalo totalitaarisessa valtiossa. Viimeisessä koskettavassa rautaesiripun takaa salakuljetetussa kirjeessään Kittylle ja Dubinille hän pitkän vieraantumisen jälkeen jälleen kutsuu heitä äidiksi ja isäksi.

Maud-tyttären ja Dubinin suhteessa on lieviä oidipaalisia sävyjä. (Maudin rakastaja osoittautuu vielä Dubiniakin vanhemmaksi.) Romaanin loppuun liitetystä Dubinin teosten luettelosta näemme, että Dubinin viimeiseksi työksi on jäänyt yhdessä Maudin kanssa kirjoitettu Anna Freudin elämäkerta. Isä ja tytär siis ovat ainakin tehneet sovun ja luultavasti käyneet läpi suhteensa kaikki puolet Anna Freudin ja hänen isäpappansa suhdetta miettiessään.

Tässä minä vain tulkitsen eteenpäin asioita, joista ei oikeastaan romaanissa puhuta mitään. Tämmöistähän se on romaanien kanssa: tulkitsemme niiden elämiä aivan kuin lähimmäistemmekin, aika pienien viitteiden varassa.

Yleensä suomennos on  hyvä, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Tässä romaanissa minua ihmetytti ainoastaan se, että venetsialaisravintolassa Fanny tilaa aivoja, kun tarjoilija on juuri suositellut kalaa. Olisiko kyseessä voinut olla lahna (bream) ja veteraanisuomentajalla kehnot lukulasit? Onko Venetsiassa edes saatavilla lahnaa? No, pikkujuttu sinänsä. Miksi edes mainitsin!

Kittyn ja Dubinin suhteelle teoksen viimeiset rivit lupaavat hyvää. Niissä todentuu romaanissa lainattu D. H. Lawrencen runo:

Desire may be dead
and still a man can be
a meeting place for sun and rain
wonder outwaiting pain
as in a wintry tree.

Maud-tytär lausuu tämän runon isälleen, kun huomaa vanhempiensa liiton ongelmat. Dubinin ensimmäinen ajatus on: "Hän hoitaa minua runoudella."

Marcel Proust: Letters to the Lady Upstairs

Marcel Proust, Letters to the Lady Upstairs. 4th Estate 2017. Englanniksi kääntänyt ja jälkisanat kirjoittanut Lydia Davis.

Pariisin osoitteessa 102 Boulevard Haussmann ei ole paljonkaan nähtävää. Tavallinen pankin konttori vilkkaalla ostoskadulla, jonka suurimmat vetonaulat - suuret tavaratalot Printemps ja Galeries Lafayette - sijaitsevat vajaan kilometrin länteen päin. Talolla on kuitenkin mielenkiintoinen kirjallinen menneisyys: Marcel Proust asui siinä vuodesta 1907 lähtien ja omistikin talosta neljänneksen. Hän muutti talosta pois - vastentahtoisesti - vasta vuonna 1919, kolmisen vuotta ennen kuolemaansa. Suurin osa Proustin suurromaanista Kadotettua aikaa etsimässä syntyi tämän asunnon korkilla vuoratussa makuuhuoneessa, jossa astmaattinen ja hälylle yliherkkä kirjailija kirjoitti kilpaa lähestyvän kuoleman kanssa.

Tästä käsillä olevasta kirjasta luen, että Proust heräsi "työpäivään" illalla yhdeksän maissa, jolloin hän nautti päivän ainoan ateriansa - kahvia ja voisarven. Hän kirjoitti vuoteessaan, paksusti vaatetettuna, kuumavesipullo jalkopäässä. Huopa oli taitettu nelinkerroin oven päälle estämään vetoa ja hälyääniä. Verhot ja ikkunaluukut olivat kiinni, ikkunoissa kaksinkertaiset lasit. Huonetta valaisi kynttilä; katon kristallikruunua ei koskaan sytytetty. Paheellisen kirjailijan ja playboyn elämää - vai sittenkin taidetta palvovan munkin? Huoneessa oli kyllä myös flyygeli, ja toisinaan Proust palkkasi muusikoita pitämään öisiä yksityiskonsertteja asuntoonsa.

Proustin elämästä tässä talossa saatiin paljon uutta tietoa vuonna 2013, kun kirjailijan kirjeet yläkerran naapurilleen julkaistiin. Englanniksi ne käänsi kirjailija ja kääntäjä Lydia Davis. Tämä lukemani englanninkielinen painos sisältää myös Davisin kiinnostavat jälkisanat, joissa Davis kertoo muista lähteistä keräämäänsä tietoa Proustin työtavoista, ystävyyssuhteista ja talon myöhemmistä vaiheista.

Kuka sitten oli se yläkerran rouva, jolle Proust kirjeensä kirjoitti? Marie Williams oli Pariisissa työskentelevän amerikkalaisen hammaslääkärin ranskalainen puoliso. Miehen vastaanotto sijaitsi suoraan Proustin makuuhuoneen yläpuolella, joten sieltä ei öisin kuulunut paljonkaan melua. Valitettavasti Williamsien kodissa tehtiin myös remonttia ja monet Proustin kirjeistä sisältävät kauniisti verhotun tai kärsien ääneen parahdetun pyynnön olla metelöimättä. Marien terveys reistaili, mikä loi yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen ja alakerran kirjailijan välille. Molemmat myös harrastivat musiikkia - Marie oli taitava harpunsoittaja. Marien ensimmäisestä avioliitosta syntynyt pieni poika ystävystyi Proustin kanssa, ja vierailut kirjailijan luona tuottivat molemmille iloa. Marie muutti talosta suunnilleen samaan aikaan kuin Proustkin ilmeisesti erottuaan miehestään ja mennäkseen naimisiin vielä kolmannenkin kerran. Marie päätti itse elämänsä vuonna 1931. Marie Williamsin kirjeet Proustille ovat kadonneet.

Proustilla ei ollut tapana päivätä kirjeitään, joten tämän kirjekokoelman järjestys on täytynyt päätellä viittauksista ajoitettavissa oleviin tapahtumiin. Yhden selkeän viitelähteen tarjoaa käynnissä oleva sota. Proust kertoo kirjeissään lääkärintarkastuksista ja arviointikäynneistä, joissa yritetään selvittää Proustin kelpoisuus rintamalle. Hän kuvitteli aivan aidosti, että hänet saatettaisiin määrätä palvelukseen - luultavasti hän oli kuullut yllin kyllin vihjailuja "luulosairaudestaan" ja uskoi ehkä niihin jollain tavalla itsekin. Kun Marie Williamsin veli saa sodassa surmansa, Proust lähettää osaaottavan kirjeen, jossa paljastaa, kuinka voimakkaasti häneen on vaikuttanut hyvän ystävän, kreivi Bertrand de Fénelonin katoaminen taistelussa. De Fénelonia pidetään Proustin romaanin markiisi Robert de Saint-Loupin esikuvana.

Marie Williams oli kiinnostunut kirjallisuudesta, joten aika pian Proust alkoi kirjeissään kertoa myös omista kirjallisista töistään. Marie Williams luki Proustin tuohon mennessä julkaistut osat Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista, toisin sanoen Combrayn ja Swannin tien. Hän ilmeisesti piti lukemastaan, koska Proust lähetti naapurilleen vielä aikakauslehdissä julkaistut katkelmat "Guermantesin tiestä" ja "Kukkiin puhkeavista tytöistä".

Mielenkiintoista on, että vielä tuossa vaiheessa Proust ajatteli teossarjasta kolmiosaista. Guermantesin tie ja Kukkiin puhkeavien tyttöjen varjossa muodostaisivat toisen osan ja sen jälkeen ilmestyisi enää Jälleenlöydetty aika, jossa annettaisiin vastaus aiemmissa osissa avoimiksi jääneisiin kohtiin. Proust valittaa, että sodan aiheuttaman paperipulan takia kustantajat eivät halua koskeakaan pitkiin moniosaisiin teoksiin ja teoksen loppuosan julkaiseminen on tullut epävarmaksi. Teos ei siis ole arvioitavissa kokonaisuutena eikä sen ymmärtäminen keskeneräisenä ole mahdollista, sillä "avaimet ovat eri osassa taloa kuin lukitut ovet".

Jostain syystä tuo Proustin edellä siteerattu lause vetoaa minuun kovasti. Se tuntuu määrittävän sen, millaisista kirjoista erityisesti pidän.

Proust kertoo, että käsityksemme teoksen henkilöistä muuttuu, kun saamme heistä uutta tietoa, aivan samoin kuin käsityksemme todellisista ihmisistä muuttuu jatkuvasti. Esimerkkinä Proust mainitsee Paroni Charlusin ja Odetten suhteen. Teoksen alkupuolella lukijaa ehkä hämmästyttää Swannin sinisilmäisyys, kun hän uskoo kauniin vaimonsa naistenmiehenä tunnetun paroni Charlusin seuraan. Myöhemmin paljastuu, että Swann on voinut olla luottavainen, koska on koko ajan tiennyt paroni Charlusin salatusta homoseksuaalisuudesta. Proust kertoo rouva Williamsille, että viimeisessä osassa tulee uusi paljastus: Odette on kuin onkin ainoa nainen, johon paroni Charlusilla on ollut lihallinen suhde.

Tämän viimeisen paljastuksen Proust kuitenkin jätti pois lopullisesta romaanista. Kirjekokoelman perusteellisissa viitteissä kerrotaan, että ajatus oli alun perin syntynyt Proustille siitä, että paroni Charlusin esikuvalla, kreivi de Montesquioulla, oli vastaavanlainen ainutkertainen suhde Sarah Bernhardtin kanssa.

Kirjeissä tulee hyvin esille Proustin hienotunteisuus, kohteliaisuus ja huomaavaisuus. Hän on se rakastettava Marcel, joka suuressa romaanissaan tyytyy sivustakatsojan rooliin eikä tuomitse ketään. Hyvä ihminen.

Giovanni Boldini: Le Comte Robert de Montesquiou (1897)

Vietin suuren osan viime jouluaatosta Pariisin Musée d'Orsayssa juuri luettuani tämän kirjekokoelman. Oli suorastaan huvittavaa, miten Proustin elämään liittyneiden ihmisten muotokuvia tuntui olevan museo tulvillaan. Luultavasti olin vain herkistynyt havaitsemaan juuri nämä nimet. Sarah Bernhardtista oli tietenkin useitakin tauluja. Anna de Noailles, joka oli ilmeisesti rakastunut Proustiin, mutta jolle Proustilla oli tarjottavana vain ystävyyttä, tuli myös vastaan. Museon teemanäyttelynä oli "Huysmans - critique d'art". Näyttelyn julisteessa ei yllättäen kuitenkaan ole Joris-Karl Huysmans vaan -  kukapa muu kuin paroni Charlus alias kreivi Robert de Montesquiou.

Musée d'Orsayn ravintolan herkullinen risotto sai korvata joulupuuron.