Hobartilaisen museon varastossa Tasmaniassa 20-vuotias Richard Flanagan näki maalauksen pienestä alkuasukastytöstä, joka istuu taiteilijan mallina punaisessa länsimaisessa juhlamekossa. Tytön suurista silmistä on luettavissa toive päästä jo takaisin omiin leikkeihin. Varastossa museovirkailija raotti kuvan kehystä siten, että näkyviin tulivat tytön paljaat jalat, jotka kehys oli rajannut näkymättömiin. Kuvan tytön tarinan selvittäminen johti lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tämän koskettavan romaanin kirjoittamiseen.
Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin. Kertomalla ne historialliset tosiseikat, joihin tämä romaani pohjautuu, tulen itse asiassa kertoneeksi myös romaanin juonen.Faktat ovat tässä. Van Diemenin maan (jonka nimi vuonna 1856 muutettiin Tasmaniaksi) alkuasukkaat siirrettiin jo 1800-luvun alkupuolella reservaatteihin, joissa kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri. Tasmanialaisen heimopäällikön orvoksi jäänyt noin kuusivuotias tytär Mathinna kiinnitti reservaatissa vierailleen kuvernöörin Sir John Franklinin ja hänen puolisonsa Lady Janen huomion ja Franklinit veivät hänet mukanaan kuvernöörin kartanoon, jossa tyttöä kohdeltiin kuin omaa lasta. Kun Mathinna oli 8-vuotias, Franklinit muuttivat takaisin Englantiin. Tyttöä ei otettu mukaan, vaan hänet sijoitettiin orpokotiin.
Kaksi vuotta Englantiin paluunsa jälkeen, vuonna 1845, Sir John Franklin, joka jo aiemmin oli osallistunut arktisen alueen tutkimusmatkoihin, otti johdettavakseen kahden aluksen retkikunnan, jonka tarkoituksena oli Luoteisväylän kartoittaminen. Alukset juuttuivat kiinni jäihin ja koko niiden miehistö menehtyi. Vasta vuonna 1854 retkikunnan kohtalosta saatiin lisäselvyyttä, kun skotlantilainen tutkimusmatkailija John Rae julkaisi paljolti inuiittien kertomuksiin perustuvan kuvauksen miehistön viimeisistä vaiheista. Inuiittien kuvausten mukaan miehistö oli viimeisinä hetkinään turvautunut ihmissyöntiin.
Raen raportti herätti valtavan kohun. Lady Jane Franklin pyysi aikakauden kuuluisinta kirjailijaa Charles Dickensiä puhdistamaan miehensä maineen. Dickens tarttui haasteeseen ja julkaisi kirjoituksen, joka pohjautui siihen vakaumukseen, että sivistynyt englantilainen ei voisi koskaan alentua "villi-ihmisen" käytökseen. Dickens myös kyseenalaisti inuiittien rehellisyyden todistajina. Dickensin näkemys hyväksyttiin, ja Raen jälkikäteen totuudenmukaiseksi osoittautunut raportti unohdettiin.
Retkikunnan kohtalo jäi vaivaamaan Dickensin mieltä ja hän ehdotti ystävälleen Wilkie Collinsille, että tämä kirjoittaisi aiheeseen pohjautuvan näytelmän, jonka Dickensin perhe ja ystävät esittäisivät joulun aikaan Dickensin kotona. Dickensillä oli paljon ehdotuksia teoksen juoneen ja henkilöiden luonteenpiirteisiin. Näytelmä Frozen Deep toteutettiin ja Dickens esitti siinä Richard Wardourin keskeisen roolin. Näytelmässä Wardour epäitsekkäästi uhraa itsensä, jotta hänen nuoruudenrakastettunsa voi elää yhdessä rakastamansa miehen kanssa. Juonikuviota Dickens käytti myös samaan aikaan kirjoittamassaan Kaksi kaupunkia -romaanissa.
Kerätäkseen rahaa erään tuttavansa leskelle Dickens päätti viedä näytelmän myös isolle näyttämölle ammattiteatteriin. Hän itse näyttelisi Wardouria, mutta ei uskonut tyttäriensä selviytyvän naispäähenkilöiden rooleista suuren yleisön edessä. Näihin rooleihin hän palkkasi ammattinäyttelijöitä. Näin hän tutustui 18-vuotiaaseen Ellen Ternaniin, josta ilmeisesti tuli Dickensin erittäin salassa pidetty rakastettu. Suhteen laadusta ei ole varmaa tietoa, mutta esimerkiksi Dickensin Katey-tytär oli sitä mieltä, että parilla oli jopa yhteinen lapsi, joka kuoli vauvana. Joka tapauksessa Dickensin avioliitto päättyi noihin aikoihin.
Mathinna-tytön kohtalo Tasmaniassa oli surullinen. Hän ei sopeutunut enää kunnolla reservaattielämään eikä häntä huolittu brittiläistenkään joukkoon. Tyttö alkoholisoitui ja ilmeisesti ajautui myös prostituutioon. Hänet löydettiin hukkuneena matalasta vesilätäköstä, kun hän oli vasta 17-vuotias.
Kaikki edellä esitetty käy selville Richard Flanaganin romaanista Wanting. Tästä huolimatta Flanagan jälkisanoissaan painottaa, että hänen kirjansa ei ole historiankirjoitusta eikä edes historiallinen romaani vaan romaani, joka käyttää historiaa.
En täysin ymmärrä sitä kammoa, jota kirjallisessa maailmassa on tunnettu historiallista romaania kohtaan. On ikään kuin olemassa oikeita romaaneja ja sitten on alempiarvoisia historiallisia romaaneja. Esimerkiksi arvostamani vaikutusvaltainen kriitikko James Wood on suhtautunut niihin erittäin nihkeästi. Hilary Mantelin Wolf Hall (Susipalatsi) tosin sai hänet hieman lieventämään kantaansa. Näin kehutaan, kun ei oikeasti tee mieli: "Mantel vaikuttaa kirjoittaneen oikein hyvän modernin romaanin ja sen jälkeen vaihtaneen kaikki fiktiiviset nimet englantilaisiksi 1520- ja 1530-luvun historiallisiksi henkilöiksi."
Asenteet ovat tässä asiassa muuttumassa. Kaari Utrion romaaneitakin on alettu varovasti arvostaa. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista kolme - mukaan luettuna voittaja - voitaisiin luokitella historiallisiksi romaaneiksi.
Minusta on itsestään selvää, että historiallisen romaanin kirjoittaja ottaa taiteellisia vapauksia. Hän pääsee henkilöidensä salaisiin ajatuksiin ja voi jopa tarkoituksella sivuuttaa tai muuntaa tunnettuja tosiseikkoja. Hän järjestelee tapahtumia saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman. Näinhän kai toimii myös nykyhetkeen sijoittuvan teoksen tekijä. Jos joku lukee historiallista romaania historiallisena totuutena, voi syyttää vain itseään.
Flanagan kirjoittaa vetävästi, suoraan ja kaartelematta. Aina ei huomaakaan, kuinka paljon hän käyttää näkökulman vaihdoksia ja miten hän pilkkoo kerronnan rakennetta. Romaanin kerronta siirtyy sekä ajassa että paikassa sujuvasti eteen- ja taaksepäin. Vasta aikamääreitä vertailemalla lukija hoksaa, että teoksen perättäisinä esittämien tapahtumien välillä on itse asiassa vuosikausia ja tapahtumien järjestyskin on toinen kuin esitysjärjestys.
Flanaganin teemana on romaanin nimen mukaan haluaminen. Romaanin henkilöiden halut ja tahto ohjaavat tapahtumia. Dickens tuntuu oman tahtonsa voimalla ohjailevan kokonaisen kansakunnan tapaa ajatella ja tuntea. Perhearvoja koko uransa ajan korostaneen kirjailijan mieli lähes särkyy, kun hän huomaa, ettei voikaan hallita edes omia tunteitaan.
He could no longer discipline his undisciplined heart. And he, a man who had spent a life believing that giving in to desire was the mark of a savage, realised he could no longer deny wanting.Näin siis Flanagan pistää miettimään tämän kirjailijan, joka hetkeä aiemmin on jyrkästi ilmoittanut lehtien palstoilla, että englantilainen ei missään olosuhteissa voisi toimia velvollisuuttaan vastaan.
Lady Jane haluaa lapsen. Hän haluaa kokea äitiyden ilot ja tuskat. Kun hän ei voi saada omaa lasta, hän ottaa Mathinnan. Hän haluaa myös osoittaa, kuinka kasvatus voi tehdä kenestä tahansa hienon britin. Jokin Mathinnassa kuitenkin vastustaa kasvatuspyrkimyksiä. Lady Janen päätös jättää Mathinna orpokotiin on yksi romaanin kipeitä kohtia. Sinänsä hyvin ymmärrettävän halun toteuttaminen saa aikaan kärsimystä.
Sir John Franklinin halu osoittautuu tässä romaanissa kohtalokkaaksi. Tässä kohdassa kirjailija on rankalla tavalla mennyt tiedossa olevien tosiseikkojen ulkopuolelle. Sir John raiskaa Mathinnan. Romaanin rakenteessa tämä tuo raskasta ironiaa tilanteeseen, jossa Britannian vaikutusvaltaisimmat henkilöt myöhemmin puolustavat tämän miehen kunniaa. Romaani toistaa toistamistaan sitä, kuinka halujen kieltäminen johtaa sisäiseen epäaitouden tunteeseen ja viettien hallitsemattomaan purkautumiseen.
Mitä Mathinna haluaa? Sitä emme saa tietää. Romaani kyllä kertoo useinkin, mitä Mathinna ei halua alkaen siitä, että hän ei halua käyttää kenkiä. Lahjomalla hänet saadaan niitäkin käyttämään. Kaikki se, mitä hän ei halua, hänelle kuitenkin ennen pitkää tehdään. Sillä mitä hän itse haluaa, ei ole merkitystä. Mathinna kasvaa näin koko riistetyn alkuasukasyhteisön symboliksi. Muut tietävät paremmin mikä heille on parasta. He ovat toimenpiteiden kohde, eivät itsenäisiä toimijoita.
Romaani ei kuitenkaan näe vain alkuasukkaita haluamisen uhreina. Samanlainen uhri on myös esimerkiksi Dickensin Catherine-vaimo:
She realised she had never understood him. He was unstoppable, undeniable, he bent the world to his schemes and dreams as surely as he did his characters. And she knew that her part, henceforth, would be the fat and hopeless housekeeper, the hysteric, the invalid, the harridan and the virago.
Kirjailija Richard Flanagan syntyi Tasmaniassa vuonna 1961. Tämä on hänen viides romaaninsa.
 |
| Thomas Bock: Mathinna (1842) Lähde: Wikimedia Commons |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!