Mark Haddon: The Porpoise

Mark Haddon, The Porpoise. Chatto & Windus 2019.

Neljä vuotta sitten Mark Haddonin novellikokoelma The Pier Falls teki minuun vaikutuksen. Minusta tuntui, että Haddon yritti siinä hakea tehoa kerrontaansa tarinoiden alkulähteiltä: taruista, myyteistä ja saduista, joita hän mielestäni onnistuneesti yhdisti nykyaikaan. Voima nousee juurista. Ihmisestä eivät ole kadonneet mihinkään ne pelot ja toiveet, jotka ovat ammoin synnyttäneet halun ja tarpeen kertoa ja kuulla tarinoita. Pienoisromaanin mittainen novelli 'Wodwo' oli mielestäni upea perinteen ja modernin kerronnan risteymä. Suosittelin sitä tuolloin neljä vuotta sitten Twitterissä jouluiseksi kauhutarinaksi – ja suosittelen edelleenkin.

Mark Haddonin uusin romaani olisi mainiosti sopinut Hogarth-kustantamon nykykirjailijoiden Shakespeare-versioiden sarjaan. The Porpoise nimittäin kertoo uudelleen ja melko uskollisesti Shakespearen yhdessä George Wilkinsin kanssa kirjoittaman Pericles-näytelmän tarinan.

Mark Haddonin kertomana tarina alkaa nykyaikaan sijoittuvasta dramaattisesta lento-onnettomuudesta ja jatkuu sen seurauksilla onnettomuudesta hengissä selviävälle vauvalle, Angelicalle, ja tämän isälle Philippelle. Tavoistani poiketen en paljasta teoksen perusjuonesta enempää. Shakespearensa lukeneet tosin tietävät jonkin verran, mitä on odotettavissa.

Heillekin tosin tulee varmasti yllätyksenä se voima, jolla Haddon ottaa tämän kertomuksen omiin nimiinsä. Nuoreksi naiseksi kasvaneen Angelican ja hänen isänsä häpeällinen salaisuus paljastuu sattumalta heidän vieraakseen tulleelle nuorelle playboylle, Dariukselle, joka hoitaa edesmenneen isänsä taidekauppoja upporikkaan Philippen kanssa. Paljastusta seuraa pakojakso, joka on yksinkertaisesti uskomattoman upea kerronnan elävyydessä, mielikuvituksellisuudessa ja visuaalisessa vaikuttavuudessa. Tarinoiden alkutuulen puhaltaessa nykyaikainen moottoripursi Porpoise muuttuu antiikin purjealukseksi, nuori taidekauppias Darius antiikin Pericleeksi, Tyyron kaupunkivaltion vallanperijäksi. Teoksen aikatasot limittyvät taianomaisesti. Tässä puhurissa edes kaikkien henkilöiden sukupuoli ei säily ennallaan.

Tämä on hurja tarina. Siinä on sukurutsaa, mustasukkaisuutta, murhayrityksiä, ihmeitä, anoreksiaa, seikkailua, perheen hajoamista ja yhdistymistä. Vimmainen kerronta heittelee teoksen henkilöitä. Ihmiset ovat voimattomia, mutta samalla kokoaan suurempia: heissä täytyy olla jotain poikkeuksellista, koska kohtalo on valinnut heidät silmätikukseen.

Romaani on kirjoitettu yksinkertaisesti, toteavin lausein. Lauserakenteet toistuvat pitkiä jaksoja samanlaisina. Mieleeni tulivat keskiaikaiset kronikat – tai modernit trillerit. Tällainen kerrontatapa korostaa kohtalonomaisuuden vaikutelmaa: asiat menevät niin kuin menevät, koska niin on tarkoitettu. Romaanin kerronta ei väistä ahdistavia tilanteita: lakoninen kaikkitietävä kertoja pakottaa lukijan kokemaan kauheudet läheltä. Mark Haddon osoittaa, että kerronnan alkulähteiltä ammentava romaani pärjää erinomaisesti parhaille elokuvien erikoistehosteille.

William Shakespeare kirjoitti Pericles-näytelmän yhdessä George Wilkins -nimisen henkilön kanssa. Aihe oli peräisin antiikista, mutta siitä oli olemassa myös 1300-luvun englanninkielinen runomuotoinen versio. Näytelmän tarkka syntyhistoria on osittain hämärän peitossa. On hämmästelty, miksi Shakespeare ylipäätään ryhtyi tällaiseen yhteistyöhön. Pyydettiinkö Shakespeare ehkä apuun, kun kävi ilmeiseksi, että Wilkinsiltä tilattu näytelmä uhkasi epäonnistua siksi, että Wilkinsin lahjat olivat aivan muualla kuin kirjallisessa ilmaisussa? George Wilkins näet oli lontoolainen taparikollinen: parittaja, varas, väkivaltainen huijari.

William Shakespeare ja George Wilkins pääsevät mukaan myös Haddonin The Porpoise -romaaniin. He esiintyvät jonkinlaisina aaveina jaksossa, jossa kaikki Wilkinsin hyväksikäyttämät naiset tulevat vaatimaan sovitusta. Haddonin romaanissa maailma on vaarallinen paikka kaikille, mutta ennen kaikkea naisille.

Ehkä Shakespeare osallistui Pericles-näytelmän tekemiseen siksi, ettei pystynyt pitämään sormiaan erossa aiheesta, jonka keskiössä oli isän ja tyttären ongelmallinen suhde. Tämä aihe sytytti Shakespearen mielikuvituksen liekkiin hänen loppukauden näytelmissään. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin Charles Nichollin The Lodger -teosta käsittelevässä tekstissä.

Pericles osoittautui menestykseksi. Se oli yksi aikansa suosituimpia näytelmiä. Ja sitten yllättäen 1600-luvun jälkipuolella se nopeasti unohdettiin. Shakespearen ensimmäisistä kootuista teoksista sitä ei löydy. Sinne tänne rönsyilevä näytelmä ei laisinkaan vastannut klassismin ihanteita eivätkä sen ilotalokohtaukset olleet myöskään myöhemmän viktoriaanisen hengen mukaisia.

Anthony Burgess kirjoitti Shakespeare-monografiassaan vielä vuonna 1970 jotenkin siihen tapaan, että Pericles kuuluu luonnollisesti lukea osana Shakespearen tuotantoa, mutta lukemisen jälkeen täytyy ottaa pari ryyppyä masennukseen ja sitten näytelmä tulee unohtaa. Anthony Burgessin jos kenen olisi luullut arvostavan tämän teoksen kerronnallista anarkiaa!

On Periclestä arvostettukin. Norhrop Fryen mielestä tämän näytelmän toiminnankuvaus tekee siitä maailman ensimmäisen oopperan. Pericles oli myös yksi T.S. Eliotin Aution maan taustateksteistä.

Jättimäisessä Shakespeare-teoksessaan Shakespeare: The Invention of the Human (1998) Harold Bloom sanoo, että Pericles oli koulu, jossa Shakespeare oppi visionäärisyyden yhdistämisen näyttämötoimintaan. Tämän hän sitten hioi täydellisyyteen viimeisissä näytelmissään.

Ensimmäinen suomennos tästä näytelmästä ilmestyi käsittääkseni vasta vuonna 2012, kun WSOY julkaisi Anna-Maija Viitasen käännöksen Shakespeare-sarjassaan, joka sivumennen sanoen on yksi tämän vuosituhannen liian vähälle huomiolle jäänyt kulttuuriteko.

Olisi mahtavaa nähdä Pericles joskus näyttämöllä. Mark Haddonin The Porpoise olisi kiva nähdä elokuvana – ja minulla on vahva tunne, että tämä toive saattaa vielä toteutuakin.