Kirjassa eletään poliittisesti tulenarkoja 1970-luvun vuosia Argentiinassa. 37-vuotias Luis Alberto Molina ja 26-vuotias Valentín Arregui Paz jakavat sellin numero 7 Buenos Airesin lähellä sijaitsevassa vankilassa. Molina on tuomittu kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen alaikäiseen poikaan kohdistuvasta haureudesta. Valentín on pidätetty poliittisen aktivismin takia ja on jo kolmisen vuotta odottanut tuomiotaan. Molina on siviilielämässä työskennellyt somistajana. Valentínilla on takanaan ainakin arkkitehtiopintoja ennen kuin vasemmistovallankumous muuttui hänen elämänurakseen.
Romaani koostuu lähes kokonaan Molinan ja Valentínin sellissä käymistä keskusteluista. Näiden lisäksi romaanissa on kuulustelupöytäkirjoja, päähenkilöiden sisäistä puhetta ja kuumehoureita, tieteellisiä tutkimuksia referoivia alaviitteitä sekä vartiointipalvelun raportti. Romaanin tekee poikkeukselliseksi se, ettei siinä ole lainkaan varsinaista kertojaa.
Alaviitteet eivät suoraan kommentoi päähenkilöiden dialogia vaan erittelevät erilaisia teorioita homoseksuaalisuuden synnystä. Tällä tavalla ne tuovat syvyyttä Molinan persoonaan. Valentín käyttää suuren osan selliajastaan opiskeluun, joten on helppo kuvitella, että alaviitteet ovat osa hänen opintojaan ja näin selittävät osaksi myös niitä muutoksia, jotka tapahtuvat hänen suhtautumisessaan homoseksuaalisuuteen. Romaanin suomentajan Tarja Härkösen jälkisanoista käy ilmi, että yksi alaviitteissä mainituista tutkijoista, tanskalainen Anneli Taube, on keksitty henkilö ja edustaa mahdollisesti Manuel Puigin omia ajatuksia.
Tiedän, että asiantuntemukseni on hataralla pohjalla, mutta arvelen, että Molina ei oikeastaan ole homoseksuaali. Hän on transsukupuolinen. Hän pitää itseään naisena, joka on seksuaalisesti kiinnostunut vain miehistä. Hänen voimakkaimmat rakastumisensa ovat kohdistuneet miehiin, joilla ei ole homoseksuaalisia taipumuksia. Hän on kyennyt ylläpitämään läheistä ystävyyttä, vaikka seksuaalinen lähestyminen ei ole ollut mahdollista.
Mistä kaksi täysin erilaisen ajatusmaailman ihmistä sitten keskustelee, kun heidät on pakotettu yhteen? No elokuvistapa tietenkin. Niiden avulla on hetkeksi mahdollisuus paeta mielikuvituksessa sellin karua todellisuutta. Kun sellin valot on sammutettu, Molina kertoo yksityiskohtaisesti suosikkifilmeistään, jotka ovat yleensä yliluonnollisia piirteitä sisältäviä melodraamoja. Molina ikään kuin esittää elokuvat mielen näyttämöllä. Sosiaaliseen todellisuuteen kiihkeästi suuntautuva Valentín oppii alun vastahakoisuuden jälkeen hyväksymään tämänkaltaisen eskapismin ja jopa kaipaamaan yhteisiä tuokioita. Keskusteluissaan vankitoverit tulevat paljastaneeksi myös elämänsä suuret toiveet ja pettymykset.
Lukija alkaa pian etsiä ja löytää yhteyksiä Molinan elokuvavalintojen ja päähenkilöiden elämäntilanteen välillä. Yhteys käy ilmi esimerkiksi silloin, kun Molina alkaa kertoa elokuvaa omaa tahtoa vailla olevista zombeista, joista yksi joutuu surmaamaan aviomiehensä noidan käskystä. Samaan aikaan vankilanjohtaja näet kiristää Molinaa urkkimaan Valentínilta raskauttavia tietoja tämän aktivistitovereista. Palkintona Molinalle olisi pääsy vapauteen hoitamaan sairaalaan joutunutta äitiään. Molinan kertoma natsien propagandafilmi saa puolestaan lukijan miettimään yhteyksiä Argentiinan oikeistodiktatuuriin. Todellisuus murtautuu väistämättä fantasiaan.
Valentínin tahtoa heikennetään syöttämällä tälle ruokaa, joka aiheuttaa voimakkaan ripulin ja suolistokouristuksia. Molina yrittää saada Valentínin ilmoittautumaan sairaaksi. Tällöin Valentínille todennäköisesti annettaisiin sairaalassa valheenpaljastuslääkettä eikä Molinan tarvitsisi pettää toveriaan. Valentín kuitenkin kieltäytyy sairaanhoidosta. Loppujen lopuksi Molina hoivaa sairasta hellästi kuin äiti lastaan tai kuin rakastaja kumppaniaan. Hän huolehtii Valentínille myrkyttämätöntä ruokaa ja pesee tämän ulosteen tahrimat lakanat.
Tämä on toinen tänä vuonna lukemani romaani, jossa toisen ihmisen ulosteiden peseminen on suuri läheisyyden osoitus ja merkki itsensä unohtavasta rakkaudesta. Se toinen oli Husaari katolla. En voinut olla ajattelematta, että on jotain perustavanlaatuisesti väärin, kun ne ihmiset, jotka tekevät tätä puuhaa ammatikseen päivittäin, syyllistämättä ja hellyydellä, ovat yhteiskunnassamme heikoimmin palkattujen joukossa.
Romaanissa päähenkilöiden tunteiden ja ajatusmaailman liikahdukset on tuotu esiin kauniisti ja uskottavasti. Valentínin suhtautuminen seksuaalisuuteen muuttuu; hän toteaa: "Olen aina vain vakuuttuneempi siitä että seksi on itse viattomuus." Molina tuntee viimeinkin tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Tästä hän on niin kiitollinen, että hän ehkä hieman paradoksaalisesti häivyttää oman persoonallisuutensa rajat ja tuntee muuttuvansa osaksi Valentínia.
Vallankumouksellinen aktivisti oppii tunnistamaan rakkauden ja mielikuvituksen voiman. Estetiikkaan keskittynyt sivullinen löytää myös oikeudenmukaisuuden velvoitteet.
Olisi kyllä kiva nähdä se elokuvakin vielä uudelleen!
Manuel Puig, Hämähäkkinaisen suudelma. Teos 2009. Espanjankielisestä alkuteoksesta El beso de la mujer araña (1976) suomentanut Tarja Härkönen. Ulkoasu ja kansi Iira Oivo. 328 s.
-------------------------------
Tämä sopii kuin nakutettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 5: Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!