keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Alejo Carpentier: Valaistujen vuosisata

Romaanissa eletään 1700-luvun loppuvuosia. Valistuksen vuosisata on päättymässä. Havannalainen leskimies, varakas kauppias, kuolee ja jättää jälkeensä menestyvän yrityksen ja kolme nuorta orpoa, omat lapsensa Carlosin ja Sofían sekä jo aiemmin orvoksi jääneen veljenpoikansa, sairaalloisen Estebanin. Nuoret sulkevat surutalon ulkopuolisilta ja lakkaavat käymästä ulkona. Koska Estebanin hengenahdistuskohtaukset ovat pahimpia aamuyöllä kesken unien, he kääntävät vuorokausirytminsä ympäri: nukkuvat päivisin ja valvovat öisin. He järjestävät keskenään ylenpalttisia aterioita ja tilaavat arkkukaupalla tavaraa: posliiniastioita, huonekaluja, kirjoja, soittimia, fysiikan ja matematiikan havaintovälineitä - mitä vain mieleen juolahtaa. Testamentin toimeenpanija toimii kauppaliikkeen hoitajana ja pitää huolen, että rahaa virtaa nuorten kaikkiin oikkuihin.

Tähän kaoottiseen talouteen saapuu eräänä iltana erikoinen vieras Haitista. Kauppamies nimeltä Victor Hugues on tietämätön vanhan kauppiaan kuolemasta ja tunkeutuu kauppa-aikeissa lähes väkisin tämän taloon. Huguesin energinen ja koko ajan ikään kuin muuntuva, vaikeasti määriteltävä persoona kiehtoo nuoria.

Mies oli iättömän näköinen - ehkä kolmissa- ehkä nelissäkymmenissä tai sitten paljon nuorempi. Hänen kasvoillaan oli sellainen liikkumaton vakioilme, jonka ennenaikaisesti ilmestyneet otsa- ja poskirypyt saavat aikaan ilmentäen mielialojen liikkuvuutta ja kykyä - joka ilmeni muukalaisen ensi sanoista - siirtyä hetkessä äärimmäisestä jännittyneisyydestä passiiviseen ironiaan; hillittömistä naurunremahduksista hallitun kireään ilmaisutyyliin, joka kertoi silmiinpistävästä halusta saada toiset vakuuttuneiksi puhujan mielipiteistä ja vakaumuksesta.

Victorista tulee ensin jokapäiväinen vieras ja pian hän muuttaa asumaan nuorten kanssa. Yhteinen aika kuluu kiihottavissa keskusteluissa, tieteellisissä kokeissa ja naamiaisleikeissä. Romaanin myöhempiä tapahtumia ennakoiden he muun muassa järjestävät "suuren verilöylyn", jossa teloittavat vaatteista ja tapettipaperista kyhättyjä prelaatteja, upseereita, hovineitoja ja paimenia. Asemansa nuorten idolina Victor Hugues sinetöi tuomalla taloon haitilaisen mustan lääkärin, joka parantaa Estebanin astman poistamalla hänen ikkunansa alta kohtauksia aiheuttavat kasvit. Selvän raiskausyrityksen jälkeen Sofía kiitollisena osakseen tulleesta huomiosta alkaa myös nähdä Victorin mahdollisena rakastettunaan. 

Havannassa alkaa vapaamuurarien vainoaminen, ja Victor, joka kuuluu tähän salaseuraan, joutuu pakenemaan Ranskaan. Mukanaan hän vie Estebanin. Ranskassa eletään suuren vallankumouksen jälkeisiä aikoja. Opportunismillaan Victor avaa itselleen pian tien terrorihallinnon johtotehtäviin. Esteban saa auttaa vallankumousta kääntämällä sen keskeisiä tekstejä espanjaksi.

Takaisin Karibialle Victor ja Esteban palaavat, kun Victor nimitetään Guadelupen käskynhaltijaksi. Victor vie saarelle orjien vapautusmääräyksen ja giljotiinin. Ankaralla hallinnolla ja antamalla guadelupelaisille aluksille kaapparioikeudet, Victor Hugues tekee Guadelupesta Karibian varakkaimman saaren. Orjien vapautuksen hän pian pyörtää pakolliseksi työvelvoitteeksi.

Victor Hugues joutuu myöhemmin oikeuden eteen Pariisissa, mutta onnistuu jälleen putoamaan jaloilleen. Hän päätyy Ranskan direktorion asiamiehenä Guayanaan. Sinne matkustaa myös Sofía elääkseen Victorin vihkimättömänä vaimona.

Edellä oleva juoniselostus on hyvin ylimalkainen; romaanin tapahtumarikkaudesta on vaikea punoa yhtenäistä juonilankaa. Lisäksi selostukseni perusteella näyttää siltä, että Victor Hugues olisi romaanin päähenkilö. Ehkä tämä ei pidä kuitenkaan paikkaansa. Victor Hugues on koko romaanin ajan nähty ulkopuolelta: lukija ei pääse sisälle hänen ajatuksiinsa. Hänen omiin puheisiinsa ajatuksistaan ei myöskään voi luottaa, sillä hänen mielipiteensä ovat jatkuvassa liikkeessä ja muuttuvat salamannopeasti sen mukaan, mikä on hänelle itselleen edullisinta. Kuvaavaa on, että hänen työpöytänsä päällä oleva Robespierren kuva vaihtuu Napoleonin kuvaksi ilman kommentteja.

Romaanissa on kyllä viitteitä myös Huguesin kyvystä jonkinasteiseen itsetutkisteluun. Romaanin loppupuolella sairastuttuaan vakavasti ja uskoessaan kuolevansa Hugues haluaa, että hänelle puetaan Robespierrelta saatu virkapuku. Sofíalle hän kertoo:

"Sain sen ainoalta mieheltä jonka olen koskaan asettanut itseni yläpuolelle. Kun hänet kukistettiin, lakkasin ymmärtämästä itseäni. Siitä lähtien en ole yrittänytkään saada asioista selkoa. Olen samanlainen kuin automaatit jotka pelaavat šakkia, kävelevät, soittavat huilua ja hakkaavat rumpua kun niiden vieterin vetää. Yhtä osaa en ole vielä saanut esittää: sokeaa. Nyt olen saanut senkin roolin." Ja hän lisäsi puoliääneen laskien sormillaan: "Leipuri, kauppias, vapaamuurari, vapaamuurarien vainooja, jakobiini, sotasankari, kapinallinen, rangaistusvanki, niiden vapauttama jotka murhasivat nimittäjäni, Direktorion asiamies, Konsulin asiamies..." Luettelo, jonka jatkamiseen sormet eivät pian riittäneet, muuttui lopulta käsittämättömäksi muminaksi.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että - hämmästyttävää kyllä - Victor Hugues on todella elänyt historiallinen henkilö.

Suurin osa romaanista kerrotaan Estebanin kautta, joka on silminnäkijänä tapahtumille sekä Ranskassa että Karibialla. Hänen mukanaan pääsemme myös jännittävälle retkelle kaapparilaivaston mukana. Romaani kuljettaa hänet välillä myös Kuubaan, joten hänen kauttaan saamme tietoa myös Sofian ja Carlosin vaiheista Kuubassa. Esteban säilyttää uskollisuutensa vallankumouksen ihanteille paremmin kuin Victor Hugues, muutenkin hänen persoonansa säilyy melko muuttumattomana romaanin ajan. Pientä muutosta tapahtuu lähinnä hänen suhtautumisessaan naiseen ja seksuaalisuuteen. Nuorena miehenä parannuttuaan astmastaan hän aloittaa estottoman hurjastelun Havannan huorakortteleissa, mutta samaan aikaan hän pitää Sofían eroottisia toiveita "tunkkaisina". Myöhemminkin Estebanin omat naissuhteet vaikuttavat lähinnä hyväksikäytöltä, mutta Sofían seksuaaliset valinnat hän sentään oppii hyväksymään. Hän näkee, että Sofían Havannassa solmima avioliitto ei ole ollut seksuaalisesti tyydyttävä ja jopa edistää Sofían pääsyä Victor Huguesin luo sen jälkeen, kun Sofían aviomies on kuollut.

Romaanin kerronnassa on runsaasti erotisoituja kuvia. Usein ne kuvastavat kerronnan kohteena olevan henkilön toiveita, mutta niitä on ripoteltu myös kohtiin, joita ei ole nähty kenenkään tietyn henkilön kautta. Toisinaan ne vaikuttavat hieman koomisilta. Huvittuneena luin esimerkiksi aistillisesti latautuneita kuvauksia puusta, jonka oksanhaarassa on sammaleinen mätäs, sekä sataman suuaukosta, joka avautuu kuin naisen reidet purjelaivalle, joka lipuu sisään mastot törröttäen.

Romaanin kerrontaa kuvastaa muutenkin parhaiten sana aistillinen. Varsinkin Karibian yltäkylläinen luonto ja meren valoilmiöt on kuvattu niin, että lukija pystyy ne lähes kokemaan. Myös Ranskan karumpi ja sateisempi maisema on kuvattu herkällä ja samastuttavalla tavalla. Aistimusten hurmiota romaanissa lisäävät runsaat kuvaukset musiikista ja ruoasta. Merirosvopaisti villisiasta, joka täytettiin viiriäisillä ja kyyhkysillä, sai veden kielelle jopa tämmöiselle jo lähes vegaanille lukijalle.

Myös Sofían kokemuksille romaani antaa melko paljon tilaa. Syntyy kuva intohimoisesta naisesta, joka hakee intohimolleen riittävän arvokasta kohdetta. Nuoruuden haaveet uskonnolle omistautumisesta ja nunnaksi ryhtymisestä korvautuvat pian ajatuksilla miehen kumppanina ja rakastettuna vaikuttamisesta. Teoksen lopussa Sofían intohimo suuntautuu toveruuteen ja vallankumouksen edistämiseen. Sofía ja Esteban katoavat näkyvistämme Espanjan väkivaltaisiin levottomuuksiin. Carlos-veljen vastuunkantajan näkökulma aukeaa lukijalle vain pieneksi hetkeksi romaanin alussa ja aivan sen lopussa, kun hän kokoaa yhteen ne tiedot, jotka onnistuu saamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kasvinkumppaneista. Rationaalinen puurtaja jää jäljelle, kun hurmio tuhoaa siihen antautuneet - sitäkö romaani väittää? Ehkä. Tämän piiloviestin ainakin minä olin löytävinäni. Luultavasti siksi, että itse olen pikemmin niitä puurtajia kuin hurmioitujia.

Romaanin kokonaiskuva vallankumouksesta on melko pessimistinen: kuningasvallasta vallankumouksen kautta orjien vapautukseen, orjuuden palautuksesta keisarivaltaan. Siinä välissä tuhannet ihmiset menettivät henkensä. Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että kirjailija Alejo Carpentier tuki vahvasti Kuuban sosialistista vallankumousta. Hän julkaisi Valaistujen vuosisata -romaanin vain pari vuotta sen jälkeen, kun Kuuba oli siirtynyt sosialismiin Castron johdolla. Ehkä tässä romaanissa voidaan nähdä jännittävään seikkailutarinaan verhottu muistutus ja varoitus vallankumouksen vaaroista.

Alejo Carpentieria pidetään yhtenä eteläamerikkalaisen maagisen realismin isähahmoista. Tässä romaanissa Carpentier on kuitenkin vielä hyvin perinteisen realismin linjalla. Jonkinlaista ajautumista uuteen suuntaan edustaa kuitenkin romaanin aistillinen ja värikylläinen kerrontatapa.

Alejo Carpentier, Valaistujen vuosisata. Otava 1986. Espanjankielisestä alkuteoksesta El Siglo de las luces (1962) suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä. 399 s.

--------------------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 8: Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!