Epäjärjestystä oli kaikkialla, eikä ihminen ollut viisaampi kuin lammas, sen oli Girolamo Savonarola huomannut jo kauan sitten.
Ihmisen halut olivat monimutkaisempia kuin lampaan, mutta yhtä lyhytnäköisiä. Yhtä mitättömiä.
Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa.
Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa.
Kirja kuljettaa lukijan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin useiden välietappien kautta. Mukana on tunnettuja historian henkilöitä sekä niitä, joiden elämäntarina kerrotaan nyt ensimmäistä kertaa. Ihailtavalla varmuudella kirjailija vetää lukijan osaksi juutalaisten selviytymistaistelua Venetsian Cannaregion ghetossa ja Wienissä, puolalaisen luostarin järkyttäviin ihmiskohtaloihin, laajan Venäjän ylhäisön ja musikoiden ihmeellisesti toisiinsa nivoutuviin ihmiskohtaloihin, kauhukertomukseen virolaisesta muotokuvamaalarista, sisällissodan jakamaan Helsinkiin ja Neuvostoliiton vankileirien saaristoon Solovetskin luostarin pakkotyöläisten pariin. Raskaita kohtaloita keventää kertojan myötätunto ja huumori.
Aikakaudet, maantieteelliset sijainnit ja ihmiskohtalot sitoo yhteen kulta. Jalokivin koristeltu kultakoru kulkee halki Euroopan ja läpi vuosisatojen. Jalokivet vaihtuvat matkalla rahaksi ja ihmisen elintarvikkeiksi, omaisuuden tuomaksi turvaksi; kulta muuttuu syntiinlankeemusta kuvaavasta korusta ikonin riisaksi, sitten kultapisaroiksi ja edelleen neuvostoliittolaisten työn sankareiden kunniamerkeiksi.
Lukija oppii pian odottamaan ja arvailemaan, kenelle ja miten koru seuraavaksi päätyy. Romaanin leikkaukset tarinasta toiseen ovat nopeita. Sen kerronnan imu on vastustamaton. Tarinat etenevät ilmavasti lyhyinä kappaleina. Lopussa oli pakko hidastaa tahtia, jotta kirja ei loppuisi liian pian. Ne jotka ovat tutustuneet Pirkko Saision tuotantoon laajemmin, voivat paremmin arvioida, onko Saisio tässä kirjassa löytänyt aivan uuden tavan kirjoittaa. Muutaman näkemäni Saision näytelmän perusteella en osannut odottaa tätä tarinoiden riemukasta runsautta. Ilman puolisoni yllytystä tuskin edes olisin ymmärtänyt tarttua tähän kirjaan. Lukematta jättäminen olisi ollut suuri vahinko.
Romaani käsittelee suuria teemoja. Siinä on vahva uskonnollinen pohjavire, vaikka Jumala pirskahtelevan luomisvimmansa ja sattumanvaraisen armeliaisuutensa jälkeen näyttääkin menettävän kiinnostuksen luotuihinsa. Kuten säälimätön konna Pietro Calimani kuolinvuoteellaan toteaa:
Kyselin Jumalalta, miksi hän palkkasoturiksi oli minut johdattanut, mutta ei Jumala mitään vastannut, arveli ehkä, että hän kun on järjestänyt jo sen, että ihminen nukkuu katon alla ja syö vatsansa täyteen päivittäin, niin voi se ihminen jotakin itsekin ajatella.
Sieluaan etsii niin rikas kuin köyhä, niin ryöväri kuin munkki ja nunna. Harva sen näyttää pyrkimyksestään huolimatta varmuudella löytävän. Yhdelle sielu on aivojen materiaa ja hajoaa samalla kuin ruumiskin, toiselle se on vain nimitys parhaille pyrkimyksillemme. Tuntematon kiehtoo meitä ja houkuttelee luotaamaan omia syvyyksiämme. Etsimisessä on onni.
Oliko se kummallinen asia, joka oli jokaisen ihmiselämän tavoitelluin päämäärä, onni, lopultakin vain kaipaamisen kaipaamista?
Romaanissa on kaunis vertaus siitä, miten merkityksellisyys piiloutuu arkiseen. Taiteilija Rybakov kertoo virolaiselle oppilaalleen Jaan Haamerille Pieter Brueghelin maalauksesta Ikaroksen putoaminen, jonka etuala on realistinen: maanviljelijä kyntää, lampaat kuljeskelevat, onkimies kalastaa. Katsoja kiinnittää huomionsa näihin hahmoihin eikä välttämättä edes huomaa taivaalta pudonneen Ikaroksen sätkiviä jalkoja tai taustan satumaisia jääpalatseja.
– Katso tarkasti, Jaan pieni, oli Maksim Rybatsky sanonut. – Näin tapahtuvat maailman ihmeet.
– Mitä tarkoitatte, oli Jaan kysynyt.
– Kukaan ei huomaa mitään, oli Maksim Rybatsky vastannut. – Ja sitä, joka huomaa, pidetään lapsellisena. Sitä joka uskaltaa nähdä, väitetään hulluksi.
Myöhemmin Haamer löytää oman tyylinsä. Samalla tavalla kuin kirjassa kuvataan Haamerin tyyliä, voitaisiin kuvata Pirkko Saision kirjoitustapaa tässä hämmästyttävässä romaanissa:
Haamerin maailma oli uniikki, synkkä, eikä kuitenkaan ollut.
Hänen maailmastaan hehkui outo musta valo, ja niissä valve, uni ja kaipaus sulautuivat yhteen, ja kaikessa, kuten pihamaalle jääneessä härän pääkallossa, sen tyhjissä silmäkuopissa, avuttomissa sorkissa ja katkenneissa sarvissa yhdistyivät halu ja ylpeys ja epätoivo.
Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 732 s.
---------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!