Perheiden kuvaukset kirjoissa kiehtovat minua. Luulisi, että ihmisillä, jotka elävät aivan liki toisiaan ja joiden onni on sidoksissa toisten onnellisuuteen, olisi hyvä syy saada perhe toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Usein näin käykin. Minua ilahdutti kansanedustaja Anna Kontulan ajatus perheestä kommunismin aihiona: perheenjäseniltä odotetaan kykyjen mukaan ja heidät huomioidaan heidän tarpeidensa mukaan.
Kirjoissa perheet ovat usein kuitenkin jollain tavoin vaurioituneita. Siitä syntyy epäilemättä dramatiikkaa, joka houkuttelee lukemaan eteenpäin. Tolstoin Anna Kareninan aloitusvirke kertoo, mistä on kyse: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Onnellisuus on siis hiukan tylsää, vasta onnettomuus tekee tarinasta kertomisen arvoisen. En usko tähän. Mieleni tekisi kääntää ajatus toisin päin: jokainen onnellinen perhe on onnellinen omalla hullunkurisella tavallaan, onnettomien perheiden onnettomuus puolestaan näyttää lähes aina aiheutuvan yhdestä ja samasta syystä – yhden tai useamman perheenjäsenen itsekkyydestä. Yrityksestä muuttaa toimiva kommunismi diktatuuriksi.
Tässä nobelisti J. M. G. Clézion romaanissa – kuten useissa onnettomissa perhekuvauksissa – Musta Pekka on jäänyt perheenisän käteen. Geoffroy Allen on toisen maailmansodan alkuvaiheessa jättänyt raskaana olevan italialaissyntyisen vaimonsa Ranskaan ja muuttanut öljy-yhtiön edustajaksi Nigeriaan, Onitshan kaupunkiin. Sinne hänet on houkutellut pakkomielteen kaltainen kiinnostus muinaisen Afrikan Meroë-kulttuuriin. Hän uskoo, että egyptiläinen dynastia, joka oli ottanut Niilin rannalla sijainneen Meroën pääkaupungikseen, joutui pakenemaan ulkopuolisia valloittajia ja asettui viimeisen kuningattarensa johdolla Niger-joen saarelle perustettuun uuteen valtakuntaan.
Romaanin alussa, vuonna 1948, Geoffrey Allenin vaimo Maria Luisa eli Maou ja hänen kymmenvuotias poikansa Fintan matkustavat viimein Afrikkaan perheenisän luokse. Maoun toiveet ovat korkealla, viimeinkin perheen yhteinen elämä on alkamassa. Fintan puolestaan on mustasukkainen ja vastahakoinen: hän ei ole halukas jakamaan äitiään ventovieraan miehen kanssa. Romaanin tapahtumat kerrotaan vuoroin Maoun, Fintanin ja Geoffroy Allenin näkökulmasta.
Geoffrey Allen ei tee helpoksi Maoun ja Fintanin sopeutumista uuteen elinympäristöön. Hän on etäinen ja ärtyisä. Afrikan historiaan kohdistuvasta intohimostaan huolimatta hän yrittää säilyttää asemansa aluetta hallitsevassa brittiyhteisössä. Maoun ja Fintanin afrikkalaissympatiat ja helppo ystävystyminen afrikkalaisten kanssa saavat hänessä aikaan häpeää ja jonkinlaista mustasukkaista raivoa. Fintan saa kärsiä afrikkalaisista löytöretkistään kirvelevinä selkäsaunoina.
Geoffrey Allenin muinaistutkimukset ja niihin liittyvät unet saavat romaanissa paljon tilaa. Muinaisten ihmisten ja paikkojen eksoottiset nimiluettelot tekivät romaanista paikoin raskaslukuisen. Ne myös osoittivat, kuinka heikoissa kantimissa käsitykseni Afrikan esikolonialistisesta historiasta ovat: en muista, että näistä asioista olisi koulussa tai julkisessa keskustelussa puhuttu mitään. Jokin aihetta käsittelevä tietoteos saattaisikin olla hyvä pohja tämän Le Clézion romaanin lukemiselle.
Afrikka ja eron aikana kovasti vanhentunut aviomies eivät aluksi vastaa Maoun romanttisia odotuksia. Afrikan kesytön luonto ukkosmyrskyineen kauhistuttaa häntä. Italialaisen syntyperänsä takia hän tuntee ulkopuolisuutta brittiyhteisössä ja alkaa pian luoda yhteyksiä afrikkalaisiin, varsinkin naisiin ja lapsiin, joiden elämänilo ja avoimuus muuttavat vähitellen hänen käsityksensä maanosasta.
Koskaan Maou ei ollut rakastanut ketään niin kuin näitä ihmisiä. He olivat niin lempeitä, heillä niin sädehtivät silmät, puhtaat ja tyylikkäät liikkeet. Kun hän kulki kaupungin läpi satamaan, lapset tulivat hänen luokseen yhtään aristelematta ja hyväilivät hänen käsivarsiaan ja naiset tarttuivat hänen käteensä, puhuivat hänelle lempeällä kielellään joka soi kuin musiikki.
Fintanille Afrikka avautuu nopeammin kuin Maoulle. Ensimmäinen merkki hänen afrikkalaistumisestaan on kenkien hylkääminen.
Nyt Fintan oli oppinut juoksemaan väsymättä. Jalkapohjat eivät enää olleet sitä kalpeaa ja ohutta ihoa jonka hän oli vapauttanut kengistään. Ne olivat maanväristä, kovaa sarveista. Varpaat katkenneine kynsineen harottivat pystyäkseen paremmin tarrautumaan maahan, kiviin, puunrunkoihin.
Myös Fintan löytää nopeasti afrikkalaisia ystäviä. Tärkein näistä on Bony, hieman Fintania vanhempi poika, joka johdattaa Fintanin eläinten ja luonnon kunnioittamiseen. Fintan tulee kerran riehakkuuden puuskassa tuhonneeksi joukon termiittikekoja. Bony moittii häntä tästä ja kertoo, että termiitit ovat jumalia. Ilman niitä mikään ei pysäytä heinäsirkkoja. Bony myös opastaa Fintania erotiikan ihmeisiin. Yhdessä he vakoilevat kaunista kuuromykkää Oyaa, joka käy pesulla joella.
Fintanin voimakas yhteys Afrikan luontoon ja ihmisiin on romaanissa kuvattu kauniisti. Lapsi elää ajattomassa aistimusten kuohussa, osana ympäröivää luontoa ilman huolta menneestä tai tulevasta. Edes äidin huoli ja varmasti seuraava isän rangaistus eivät saa häntä kääntymään pois hurmaavilta yöretkiltä.
Kun Geoffrey Allen sanotaan irti työpaikastaan, perhe alkaa eheytyä. Geoffrey tekee tosin vielä viimeisen löytöretkensä löytääkseen Meroë-kulttuurin jäänteet, mutta onnistuu vain sairastuttamaan itsensä vakavasti. Sairasvuoteellaan hän vapautuu pakkomielteestään.
Meroen tie on hautautunut autiomaan hiekkaan. Kaikki on kadonnut, paitsi itsi-merkit kivissä ja Amanirenasin kansan viimeisten jälkeläisten kasvoilla. Mutta Geoffroy ei enää ole kärsimätön. Ajalla ei ole loppua, niin kuin ei joen virtauksellakaan. Geoffroy kumartuu Maoun puoleen, kuiskaa korvaan niin kuin silloin kuin ennen sanat jotka nostivat hymyn Maoun huulille, kuiskaa oman laulunsa: "I am so fond of you, Marilu." Geoffroy tuntee Maoun yötuoksun, lempeän ja tyynen, hän kuuntelee nukkuvan Maoun hengitystä, ja yhtäkkiä se onkin tärkeintä maailmassa.
Myös Fintan näkee sairaan miehen ensimmäisen kerran isänään: Ei tuntematon mies, ei vallananastaja vaan ikioma isä.
Romaanissa on myös varoittava esimerkki henkilöstä, joka ei pysty luopumaan pakkomielteestään vaan liukuu pahuuteen ja mielipuolisuuteen. Sabine Rodes on arvoituksellinen hahmo, joka jakaa Geoffroy Allenin intohimon Afrikan menneisyyteen. Hän tuo mieleen Kurtzin hahmon Joseph Conradin Pimeyden sydämessä. Hän on epämiellyttävä, vallanhimoinen ja toisia ihmisiä hyväksi käyttävä henkilö, mutta en oikein tavoittanut sitä, miksi hän on kirjailijalle niin painava hahmo, että vielä aivan romaanin lopussa lukija jätetään pohtimaan hänen merkitystään. Romaanin viimeisillä riveillä aikuinen Fintan nimittäin saa tietää, että Sabine Rodes on kuollut. Viimeisinä hetkinään Rodes on halunnut paljastaa Fintanille oikean brittinimensä ja sen, että on ollut arvonimeltään brittiläisen imperiumin ritarikunnan upseeri (OBE).
Romaanin loppukohtaus tapahtuu Euroopassa parikymmentä vuotta Afrikan tapahtumien jälkeen. Fintan on opiskellut Englannissa, muu perhe – myös Afrikassa alkunsa saanut pikkusisko – asuu Ranskassa. Onitsha sellaisena kuin he ovat sen tunteneet, on tuhoutumassa Biafran sodan kaaoksessa.
J. M. G. Le Clézio, Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Onitsha (1991) suomentanut Annikki Suni. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1994.
---------------------
Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!