Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.
Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.
Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.
Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)
Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.
Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.
Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa.
Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.
Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.
Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.
Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.
Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.
Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.
Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.
Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.
Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.
Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.
On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään että niin kävi (ja jouduin taas pettymään).
Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...
Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!