Kerron alkuun tämän romaanin päähenkilön, kuvataiteilija Charlotte Salomonin, keskeiset elämänvaiheet. Samalla tulen tietenkin paljastaneeksi tämän elämäkerrallisen romaanin "juonen", sillä kirja on uskollinen todellisen elämän tapahtumille. En usko, että juonipaljastukset haittaavat tässä tapauksessa kovinkaan paljon. Vaikka tietäisit etukäteen kaiken mitä tässä kirjassa tapahtuu, luet tätä romaania henkeäsi pidätellen ja toivoen ilman toivoa – niin minäkin tein.
Charlotte Salomon syntyi Berliinissä juutalaisten vanhempiensa ainoaksi lapseksi vuonna 1917. Isä Albert oli tutkimukseen suuntautunut lääkäri ja myöhemmin lääketieteen professori. Äiti Franzisca kuului Grünwaldien sukuun. Kahdeksanvuotiaana Charlotte menetti äitinsä. Charlottelle kerrottiin, että äiti oli menehtynyt influenssaan. Isä meni melko pian uusiin naimisiin. Charlotten äitipuoli Paula oli oopperalaulaja. Paulasta ja musiikista tuli Charlottelle hyvin tärkeitä.
Natsien noustua valtaan vuonna 1933 Berliinin juutalaisten elämään tuli paljon rajoituksia. Monet Salomonien tuttavista lähtivät vapaaehtoiseen maanpakoon. Charlotten äidin vanhemmat muuttivat Etelä-Ranskaan. Albert Salomon ei halunnut lähteä ja uskoi, että poliittinen tilanne pian rauhoittuisi. ("Pessimistit päätyivät Hollywoodiin, optimistit Auschwitziin", on todennut Yhdysvaltoihin paennut elokuvaohjaaja Billy Wilder.)
Charlotte onnistui pääsemään taidekouluun, vaikka juutalaisten kiintiötä oli pienennetty. Näihin aikoihin Charlottella oli intohimoinen rakkaussuhde äitipuolensa laulunopettajaan, Alfred Wolfsohniin. Wolfsohn oli ensimmäisen maailmansodan kokemustensa henkisesti vammauttama ja hänelle sitoutuminen tavanomaiseen seurusteluun oli vaikeaa. Hän kuitenkin kannusti Charlottea maalaamaan ja uskoi tämän lahjoihin.
Kaksi vuotta myöhemmin juutalaisten opiskelu kävi niin vaikeaksi, että Charlotten oli pakko lopettaa. Lahjakkuutta häneltä ei puuttunut. Hänelle oli vastentahtoisesti jouduttu jopa antamaan palkinto töistään, kun arvosteluraati oli anonyymeistä töistä valinnut hänen teoksensa parhaiksi.
Jouduttuaan Kristalliyön jälkeen pidätetyksi Charlotten isä päätti lähettää Charlotten isovanhempien luokse Villefranche-sur-Merin pikkukaupunkiin Etelä-Ranskaan. Siellä Charlotte sai suojelijan ja tukijan amerikkalaisesta Ottilie Mooresta.
Toisen maailmansodan alettua vuonna 1939 Charlotte muutti isovanhempiensa kanssa Nizzaan. Siellä hänen isoäitinsä yritti itsemurhaa. Tässä vaiheessa isoisä kertoi Charlottelle totuuden äidin kuolemasta: äiti oli surmannut itsensä hyppäämällä makuuhuoneensa ikkunasta. Samalla isoisä paljasti, että myös useat muut Charlotten äidin sukulaiset olivat päättäneet itse elämänsä. Vähän tämän paljastuksen jälkeen myös Charlotten isoäiti vartioinnista huolimatta onnistui riistämään hengen itseltään hyppäämällä ikkunasta asuinkerrostalonsa sisäpihalle.
Vaimon kuoleman jälkeen isoisän käytös muuttui. Hän vaati Charlottea keskittymään hänen hoitamiseensa eikä taiteeseen, jossa isoisä ei nähnyt mitään arvokasta. Kaiken lisäksi Charlotte ja hänen isoisänsä joutuivat myös joksikin aikaa internoiduiksi Gursin vankileirille. Vasta seitsemänkymmentä vuotta Charlotten kuoleman jälkeen tuli julkisuuteen hänen pitkä kirjeensä, jossa hän vihjasi isoisän yrittäneen käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja paljasti aiheuttaneensa isoisän kuoleman lääkkeillä, jotka oli sekoittanut tämän ruokaan.
Ottilie Mooren avulla Charlotte tutustui tohtori George Moridisiin, Villefranchessa toimineeseen lääkäriin, joka kannusti Charlottea käsittelemään kuvataiteen keinoin traumaattisia kokemuksiaan. Charlotte sai myös uuden suojelijan Saint-Jean-Cap-Ferratissa sijaitsevan pensionaatti La Belle Auroren omistajattaresta, joka antoi yhden pensionaatin huoneista maksutta Charlotten käyttöön. Siellä Charlotte maalasi ja kirjoitti suurimman osan kuvista ja teksteistä Leben? oder Theater?: Ein Singspiel -teokseensa. Lopullisessa muodossaan teoksessa on 769 kuvitettua sivua ja se kertoo Charlotte Salomonin ja hänen sukunsa tarinan. Kuvissa näkyy vahvasti muiden muassa Vincent van Goghin ja Marc Chagallin vaikutus.
Natsien juutalaisvainojen ulottuessa Etelä-Ranskaan asti Charlotte oli muuttanut takaisin Villefranche-sur-Meriin. Hän antoi taideteoksensa tohtori Moridisille säilytettäviksi. "Ne ovat minun koko elämäni", hän sanoi. Villefranchessa Charlotte oli tavannut myös itävaltalaisen pakolaisen, Alexander Nagelin. He rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin.
Syksyllä 1943 jonkun paikallisen asukkaan ilmianto johti pariskunnan pidätykseen. Heidät kuljetettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa Charlotte kaasutettiin kuoliaaksi saapumispäivänään. Alexander Nagel kuoli leirillä muutamaa kuukautta myöhemmin.
Charlotte Salomon oli kuollessaan 26-vuotias ja kuudennella kuukaudella raskaana.
Charlotten isä ja äitipuoli selvisivät vainoista paettuaan Hollantiin. He saivat sodan jälkeen haltuunsa Charlotten elämäntyön. Tätä suurteosta säilytetään nykyisin Amsterdamin juutalaishistoriallisessa museossa.
Kaikki tämä edellä mainittu tulee ilmi David Foenkinosin romaanissa. Kyseessä on kuitenkin fiktio. Se tehdään selväksi yksinkertaisella tavalla: romaani on kirjoitettu säemuotoon. Jokainen virke on omalla rivillään. Tämä näennäisen yksinkertainen ratkaisu riittää kohottamaan kerronnan yleispätevälle tasolle. Tunsin lukevani eeposta ihmisen pahuudesta ja järjettömyydestä ja taiteen kapinallisesta ja sovittavasta voimasta.
Romaanin kieli on selkeää ja asenne kerrottuun on suora. Kerronta etenee preesensissä. Välillä kirjailija kertoo siitä, miten löysi aiheensa ja miten hänen tutkimuksensa etenivät. Joskus vakavassa tarinassa pilkahtelee myös huumori. Säerakenne antaa tyylille kuitenkin kohtalonomaisuuden tuntua. Sama vaikutus on retorisilla kysymyksillä. Mitä Charlotte nyt ajattelee? Mitä hän tuntee? Joskus yhteen ainoaan lauseeseen kiteytyy järkyttävän paljon tunnetta. Tässä puhuvat muusat ja historian ääni.
Tämä romaani on yksi voimakkaimmin minuun tänä vuonna vaikuttaneista kirjoista. Puhuin tästä kirjasta melkein pakkomielteisesti puolisolleni sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Charlotte Salomonin tarina sai hänetkin internetiin etsimään tietoja taiteilijasta ja jakamaan löytönsä kanssani.
Charlotte-romaani voitti Prix Renaudot -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Samana vuonna Ranskan toisen asteen opiskelijat valitsivat sen myös Prix Goncourt des lycéens -palkinnon saajaksi.
David Foenkinos, Charlotte. Gallimard 2016. Collection Folio n° 6135. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2014. Kansikuvassa yksityiskohta Charlotte Salomonin omakuvasta vuodelta 1940. 254 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!