Elsa Moranten (1912–1985) Arturon saari on psykologinen kasvutarina, joka sijoittuu Napolinlahdella sijaitsevalle Procidan saarelle juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Kertomuksen päähenkilö ja sen minäkertoja on Arturo Gerace. Hän asuu entisestä munkkiluostarista asuintaloksi muunnetussa kodissaan, jonka hänen isänsä Wilhelm Gerace on saanut perinnöksi ystävältään "Amalfilaiselta", vannoutuneelta poikamieheltä, jolla oli tapana järjestää talossa "poikamiesten juhlia", joihin naisilta oli pääsy kielletty.
Ihastuttavan luonnon ympäröimä ja täyttämä saari on omituisen luotaantyöntävä. Siihen ehkä vaikuttaa eniten saaren maisemaa hallitseva rangaistusvankila. Näin Arturo kuvaa kotisaartaan:
Yksinäiset hiekkarantamme eivät koskaan saa luokseen häliseviä ihmisjoukkoja, jotka saapuvat Napolista ja muista kaupungeista, jopa koko maailmasta, täyttäen ympäristön muut uimarannat. Ja vieras, joka sattumalta nousee maihin Procidassa, ihmettelee, ettei täällä tapaa iloista rantaelämää, juhlia, puheenhälinää, eikä kaduilta kuulu laulua, mandoliinin- tai kitaransoittoa, mistä kaikesta Napolin seutu on kuuluisa koko maapallolla. Procidalaiset ovat töykeitä, vähäpuheisia. Kaikki ovet ovat kiinni, harvat silmäilevät ulos ikkunoistaan, perheet elävät kukin omissa oloissaan puuttumatta toistensa asioihin. Meillä ei juuri välitetä ystävyydestä. Vieraan saapuminenkaan ei herätä uteliaisuutta, vaan pikemminkin epäluuloa. Jos hän jotain kyselee, hänelle ei mielellään vastata, sillä ihmiset saarellani eivät pidä siitä, että heidän salaisuuksiaan udellaan.
Romaanin myöhemmät tapahtumat saavat lukijan epäilemään Arturon kuvauksen luotettavuutta. Arturon kuvaus kertoo enemmän hänen omasta kodistaan ja mielenmaisemastaan kuin todellisesta Procidan saaresta.
Arturon äiti on kuollut pojan syntyessä. Arturo-vauvaa on vuohenmaidolla imettänyt palvelija Silvestro. Seurana hänellä on myöhemmin lisäksi koira Immacolatella. Ilman Silvestroa ja Immacolatellaa Arturolla ei olisi minkäänlaista todellista käsitystä rakkaudesta. Isä, jota Arturo ehdoitta ja sokeasti ihailee, viettää suurimman osan ajastaan salaperäisillä matkoilla, jotka Arturo kuvittelee mielessään eksoottisiin maailmankolkkiin ulottuviksi seikkailuiksi. Kotona ollessaan isä on kylmä, ivallinen ja välinpitämätön. Arturon äidistä tai omasta suvustaan hän ei halua kertoa pojalleen mitään. Ylimielisesti ja varautuneesti maailmaan suhtautuvan asenteensa hän on istuttanut myös poikaansa. Kun palvelija Silvestro lähtee suorittamaan asevelvollisuuttaan mantereelle, Arturo viettää suurimman osan ajastaan yksin kirjojen parissa tai vain koira seuranaan.
Aineellisesta toimeentulosta Arturon ja hänen isänsä ei tarvitse huolehtia. Palkollisten hoidossa olevat maatilat tuottavat riittävästi rahaa talouden tarpeisiin. Varoja ei kuitenkaan käytetä esimerkiksi rappeutuvan kotitalon kunnostamiseen tai vaatteisiin. Villieläimet pesiytyvät talon tyhjiin huoneisiin, ja sekä isä että poika kulkevat rääsyissä.
Jo poikasena Arturo laatii "Täydellisen Totuuden Lakikokoelman". Hänen lakinsa on lapsellinen kokoelma protofasistisia ja ylimielisiä asenteita. Esimerkiksi neljäs tuon lain määräys kuuluu seuraavasti: "Yksikään Procidan saarella elävä kansalainen ei ole Wilhelm Geracen eikä hänen poikansa arvoinen. Jos joku Geraceista osoittaisi luottamusta näitä kansalaisia kohtaan, alentaisi hän itsensä."
Kun valitsin tämän kirjan luettavakseni, tarkoitukseni oli paeta fiktion avulla Suomen marraskuuta etelän lämpöön. Alun kuvailujen jälkeen Arturon havainnot luonnosta ja säästä ovat kuitenkin melko satunnaisia. Ihmisvihaajaksi hän on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut juuri toisista ihmisistä.
Lukija alkaa melko pian odottaa, missä vaiheessa Arturolle paljastuu, että hänen isänsä on kelju tyyppi ja että hänestä itsestään on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen. Arturon kasvu alkaa kunnolla, kun hän 14-vuotiaana menettää ensin koiransa Immacolatellan ja heti sen jälkeen hänen isänsä tuo saarelle uuden vaimonsa, 16-vuotiaan Nunziatan.
Nunziatan yksinkertainen luonnollisuus ja vahva oikeudentunto tulevat näkyviin selvästi, vaikka ne suodattuvatkin minäkertoja Arturon puolueellisuuden ja ailahtelevan tunne-elämän lävitse.
Arturon ylimielisyys paljastuu nyt suojakeinoksi, joka piilottaa hänen valtavan rakkaudenkaipuunsa. Arturon mustasukkaisuus kohdistuu ensin Nunziataan, joka saa osakseen liikaa isän huomiota. Ja myöhemmin, kun Arturo rakastuu koko teini-ikäisen ehdottomuudella äitipuoleensa, hän on mustasukkainen isälleen. Ja kun Nunziata pian synnyttää poikalapsen, Arturo on mustasukkainen tälle lapselle. Arturon murhaava raivo saattaa todelliseen hengenvaaraan pikkuisen Carminen ja Arturon itsensäkin.
Romaanin loppupuolella isän salaperäiset matkat saavat ainakin osittaisen selityksen. Minulle paljastukset isästä tulivat yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ymmärsin, että selviä vihjeitä oli ripoteltu kirjaan alusta asti. Isään kohdistuneen ihailun murskauduttua Arturon on palasista koottava ymmärrys, hyväksyminen ja rakkaus. Tässä vaiheessa Arturon tunnelukot ovat kuitenkin jo avautuneet, joten tehtävä ei ole mahdoton.
Romaanin lopussa Arturo lähtee saarelta liittyäkseen sotaan. Ilmenee myös, että kerrottavien tapahtumien ja kerrontahetken välissä on kulunut pitkä aika, ehkä jopa kymmeniä vuosia. Kertoja ei kuitenkaan kirjan mittaan sanottavasti viittaa tulevaan. Hän pitäytyy nuoren Arturon havainnoissa ja tulkinnoissa. Jälkiviisautta on vain muutamassa kohdassa. Lukijalle tarinan salaisuudet siis paljastuvat sitä mukaa kuin Arturollekin – vihjeitä tarkasti lukevalle lukijalle ehkä jo vähän ennemmin.
Arturon saari sai arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon vuonna 1957. Olen nähnyt tätä romaania mainittavan jopa pieneksi klassikoksi.
Alli Holman suomennos on kestänyt aikaa hyvin.
Elsa Morante, Arturon saari. WSOY 1958. Italiankielisestä alkuteoksesta L'isola di Arturo (1957) suomentanut Alli Holma. 307 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!