Frédéric Lenormand: La baronne meurt à cinq heures

Yksi salapoliisikirjallisuuden trendi näyttäisivät olevan humoristiseen sävyyn kirjoitetut dekkarit, joissa rikoksia ratkaisevat kuuluisat historialliset henkilöt. Usein amatöörietsivänä toimii kirjailija. Olen nähnyt – mutta en lukenut – kirjoja, joissa taitojaan tällä saralla pääsevät näyttämään Jane Austen, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Oscar Wilde, Josephine Tey ja Ian Fleming, ihan vain muutaman mainitakseni. Jos kirjailijalla, joka on valinnut päähenkilökseen historiallisen henkilön, on hallussaan riittävästi elämäkertatietoja ja sen lisäksi kykyä uskottavan ajankuvan luomiseen, tuloksena voisi hyvinkin olla viihdyttävä ja opettavainen romaani.

Juuri tällaisen on onnistunut kirjoittamaan ranskalainen Frédéric Lenormand (s. 1964). Hänen romaanissaan La baronne meurt à cinq heures ('Paronitar kuolee viideltä') rikoksen ratkaisee filosofi-kirjailija Voltaire, jolla muuten juuri tänään on syntymäpäivä. Paljon onnea! 330 vuotta on jo oikea miehen ikä!

Frédéric Lenormand on tämän jälkeen jatkanut Voltairen tutkimuksia vielä kahdessatoista myöhemmässä romaanissa.

Järkeen pohjautuvaa maailmankuvaa levittävä valistusfilosofi sopiikin mainiosti salapoliisiksi. Hänellä nyt ainakin luulisi olevan tarvittavat päättelykyvyt tehtävään. Tässä romaanissa ne eivät kuitenkaan pelasta häntä monilta virhepäätelmiltä ja koomisilta kommelluksilta. Romaanin sävy on kevyt ja viihdyttävä.

Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1731. Voltaire on vähän alle 40-vuotias kirjailija, joka on tullut kuuluisaksi näytelmistään. Samaan aikaan hän on salanimillä tai nimettömästi julkaissut filosofisia traktaattejaan. Ne ovat jo aiemmin vieneet hänet Bastiljin vankilaan ja lyhyeen maanpakoon Englantiin. Uuden pidätyksen uhka on koko ajan olemassa. 

Voltaire pitää erityisenä kirjallisena osaamisalueenaan runomuotoisia tragedioita. Tässä romaanissa hän mainostaa kaikkialla uutta Eriphyle-näytelmäänsä, joka hänen mukaansa yhdistää Hamletin ja Oidipuksen teemat ripaukseen Macbethia. Valitettavasti ihmiset aina hänen puhuessaan Eriphylestään kuvittelevat hänen puhuvan kiusallisesta ihotaudista.

Voltairen mesenaatti, monsieur de Maisons, on yllättäen kuollut alle 30-vuotiaana, ja Voltaire on menettänyt ilmaisen ylläpidon hänen kotonaan. Hautajaistilaisuutta Voltaire käyttää hyväkseen etsiäkseen vieraiden joukosta uuden varakkaan tukijan. Tämä onnistuukin: Voltaire muuttaa asumaan Antoinette Desbordeaux'n Pariisin hienostoalueella sijaitsevan talon ullakkohuoneistoon. Antoinette Desbordeaux, Fontaine-Martelin paronitar, on 60-vuotias filosofiaan ja vapaa-ajatteluun viehättynyt leskirouva. Paronittaren talo ja ruokapöytä ovat vapaasti Voltairen käytössä, ainoastaan yhteen lukittuun huoneeseen hänellä ei ole lupa mennä. Tämän huoneen – Siniparran huoneen, kuten Voltaire sitä mielessään nimittää – sisältämillä esineillä ja asiakirjoilla on romaanissa myöhemmin tärkeä rooli.

Puolentoista vuoden päästä, alkukeväällä vuonna 1733, paronitar yllättäen kuolee yöllä. Häntä on myrkytetty, pistetty tikarilla, kuristettu ja tukehdutettu tyynyllä. Poliisipäällikkö Réné Hérault julistaa kuoleman alustavasti luonnolliseksi välttääkseen ylemmiltä tahoilta tulevaa poliittista painostusta. Samalla hän kuitenkin haluaa saada rikollisen tai rikolliset selville. Selvitystyön hän antaa Voltairelle. Rikoksen selvittämällä Voltaire säästyy Bastiljilta, joka muuten odottaisi häntä uusien filosofisten julkaisujen takia. 

Romaanin Voltaire on vekkuli hahmo. Hän suhtautuu itseensä ironisesti mutta on samalla tietoinen omasta erityisyydestään. Hän on pummi ja nero. Hän elää toisten kustannuksella, vaikkei se olisi hänelle taloudellisesti välttämätöntä. Hänellä nimittäin on omaisuutta ja arvokkaita taideteoksia. Salanimellä hän harjoittaa rahanlainausta: monet Voltairen tieteelliset tai poliittiset vastustajat ovat tietämättään velkaa hänelle. Filosofiset kirjoitukset eivät tuo rahaa, niitä Voltaire pitää palveluksenaan yhteiskunnalle.

Voltaire huomaa pian, että paronittaren murhaaja on ilmeisesti myös hänen kinterillään. Hän pakenee jäljittäjäänsä ajurin kyydillä. Ajuri erehtyy osoitteesta, ja näin Voltaire tutustuu 26-vuotiaaseen Émilie le Tonnelier de Breteuiliin, Châtelet'n markiisittareen. Émiliestä Voltaire saa terävän apulaisen tutkimuksiinsa. Émilie on huippulahjakas matemaatikko ja tiedenainen. Matemaattista lahjakkuuttaan hän hyödyntää myös uhkapeleissä – huonolla menestyksellä, peliriippuvuus aiheuttaa hänelle suuria velkoja. Émilie on myös seitsemännellä kuulla raskaana. Aviomies pitää sotilasuraa houkuttelevampana kuin perhe-elämää. Hän piipahtaa hetkeksi kotona aivan romaanin lopussa, poikalapsen synnyttyä. Siinä vaiheessa Émiliestä ja Voltairesta on tullut rakastavaisia, ja aviomies palaa ilmeisen huojentuneena ratsumiestensä pariin.

Voltairella on rikosta ratkaistessaan myös toinen apuri: hänen sihteerinsä, 19-vuotias abbé Michel Linant. Laiskanpulskea abbé on viattomuudessaan hellyttävä hahmo, mutta helposti huiputettavissa, joten rikolliset käyttävät häntä hyväkseen.

Tarkemmin romaanin juonta paljastamatta kerron, että Voltairella on paronittaren murhaan kolme naispuolista pääepäiltyä. He kaikki ovat paronittaren mahdollisia perijöitä. Markiisitar Émilie löytää paronittaren huoneesta poltetun testamentin jäännökset. Niinpä tehtäväksi tulee etsiä aidon testamentin kopio ja erottaa esiin pulpahtavat väärennökset aidosta. Vähitellen amatöörietsivät pääsevät väärentäjän jäljille ja onnistuvat saamaan käsiinsä aidon testamentin ja siihen liittyvän paronittaren kirjeen, josta paljastuu yllättäviä asioita mahdollisesta pääperijästä, paronittaren tyttärestä. Tapa, jolla väärentäjä on piilottanut aidon testamentin, on sivumennen sanoen nerokas.

Tutkimuksien aikana on ratkaistava salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Nuotein kirjoitetut viestit ratkaisee Voltairen pyynnöstä säveltäjä Jean-Philippe Rameau. Kirjaimin laaditun viestin ratkaisee matemaattisilla päättelytaidoillaan markiisitar Émilie.

Tässä kohtaa on hyvä mainita, että kaikki edellä mainitut henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Kirjailija Frédéric Lenormand on lisännyt teokseen liiteosan, jossa on aikalaisten kuvauksia romaanin henkilöistä. Mukana on myös Voltairen 24. helmikuuta 1733 päivätty kirje herra Thiriolle. Siitä löytyvät kaikki tämän romaanin olennaiset juoniainekset. 

On onnenpotku meille lukijoille, että Frédéric Lenormand on tähän kirjeeseen törmättyään nähnyt siinä salapoliisiromaanin mahdollisuuden. Romaanin ajankuva ja kevättalven luminen Pariisi erilaisine väestöryhmineen vaikuttivat niin ikään uskottavilta.

Mahtaisikohan tällaiselle viihdyttävälle historialliselle dekkarille löytyä Suomesta niin paljon lukijoita, että jokin kustantamo voisi harkita sen kääntämistä? Suosittelen joka tapauksessa niille, jotka jonkin verran ranskaa taitavat. Aika vähällä pärjää, omasta kokemuksesta tiedän.

Romaani on vuonna 2011 saanut Ranskassa kaksi kohtuullisen merkittävää dekkareille myönnettävää palkintoa: Prix Arsène Lupin ja Prix Historia du roman policier historique.

Frédéric Lenormand, La baronne meurt à cinq heures: Voltaire mène l'enquête. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Honoré Fragonardin maalauksesta Varastettu suudelma. 332 s.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Romaanimuodon juuret ovat parodiassa ja satiirissa. Siksi on hämmästyttävää, miten moni nykykirjailija valitsee tyylilajikseen ahdistavan naturalismin tai suorastaan tragiikan. Lukijan parasta kirjailijat varmasti ajattelevat. Kaikkihan me tiedämme, että ihminen muuttuu syvällisemmäksi, kun hän saa istua otsa rypyssä tuijottamassa etäisyyteen.  

Miina Supinen (s. 1976) on valinnut toisin. Hänen vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaaninsa on tyylipuhdas koominen romaani. Se, onko se myös hauska, on makuasia. Koominen viritys ei estä käsittelemästä vakavia aiheita. Aina koomista romaania lukiessa tulee muistaa, että komiikka on myös tapa, jolla ihminen etäännyttää ajatukset, jotka voisivat satuttaa.

Liha tottelee kuria alkaa sanoilla "olipa kerran". Lukijaa on siis varoitettu. Kirja aikoo ottaa vapauksia "todellisuuden" käsittelyssä. Romaanin tyyli toi mieleeni tavan, jolla esimerkiksi elokuva Amélie (2001) on kerrottu. Hieman naivistisesti; kirkkain värein, yhtä aikaa sadunomaisesti ja ultrarealistisesti. Romaanin kieli luistaa kuin sitä olisi käsitelty liukuvoiteella. Kuvailu on tarkkaa ja oivaltavaa. Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti hajuhavaintoihin. Kerronnan jännite on intensiivinen; juonen käänteet houkuttelevat lukemaan hieman pitemmälle. Kirja tulee helposti ahmaistuksi muutamalla lukukerralla. Komiikka syntyy tabujen rikkomisesta ja verbaalisista oivalluksista.

Tässä tekstissä on juonipaljastuksia, joten suosittelen lukemaan eteenpäin vain, jos arvelet, ettet tule romaania itse lukemaan tai jos olet jo sen lukenut ja haluat vertailla lukukokemuksia.

Romaanin ytimessä on Silolan perhe: äiti Katriina, sisustussuunnittelija; isä Launo, maailmankuulu säveltäjä-kapellimestari, sekä lapset Astra, Silmu ja Pelagia. Romaanin kaikkitietävä kertoja eläytyy välillä jonkun henkilön näkökulmaan, eniten Astran ja Silmun. Astra on 22-vuotias opiskelija, joka ei enää asu kotona, vaikka viettääkin siellä paljon aikaa. Silmu on 18-vuotias, Pelagia nelivuotias iltatähti.

Heti alusta lähtien on selvää, että arkkitehdin suunnittelemassa talossa meren rannalla asuvassa varakkaassa perheessä ei kaikki ole kunnossa. Mistä se käy ilmi? Esimerkiksi siitä, että perhe on addiktoitunut hilloon. Hillolla hoidetaan apeata mieltä. Se kertoo myös sisäisen kontrollin puuttumisesta. Eipä ihme, että tässä perheessä kontrollia haetaan ulkopuolelta.

Astralla on sadomasokistinen suhde netissä tapaamansa Kain kanssa. Astra on kokeillut alistumista jo 16-vuotiaana myymällä itsensä sattumalta tapaamansa miehen panopuuksi. Kain kanssa suhde on Astran vaatimuksesta edennyt rajuun ryhmäseksiin Kain järjestämissä risteilyorgioissa. 

Silmu hakee ulkoista kontrollia kehonrakennuksesta. Se alkaa yrityksestä pudottaa painoa, mutta johtaa nopeasti juuri päinvastaiseen: lihasmassan kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä. Parhaiten se tietysti onnistuu steroideilla. Niillä on tunnetusti vaikutusta myös mieleen: Silmun väkivaltaisuus repeää Launo-isän 50-vuotisjuhlilla, johtaa perheen salaisuuksien paljastumiseen ja näin myös romaanin juonen kulminaatiopisteeseen.

Perheen Katriina-äidillä on itsetunto-ongelmia maalaisjuurtensa takia. Hän on salannut perheeltään ison osan taustaansa, muun muassa sen, että hänen äitinsä on elossa. Launo ei ole koskaan tavannut kuolleeksi luulemaansa anoppia eivätkä lapset isoäitiään. Katriina antaa ulospäin kuvan vahvasta ja määrätietoisesta ihmisestä. Hän tylyttää firmansa työntekijöitä. Kotona hän hoitaa epävarmuuksiaan linnoittautumalla keittiöön viinipullon kanssa. Hän on perustanut perheen valheen päälle ja jatkanut valheiden kartuttamista myöhemminkin.

Nelivuotias Pelagia on yksi näistä valheista. Tai oikeastaan hän on ihastuttava lapsi, joka piilottelee pehmoeläimiään perheenjäsenten laukkuihin. Hän ei kuitenkaan ole Launon biologinen lapsi. Hän on matkamuisto Launon ja Katriinan sukellusmatkalta Israeliin. Siellä Katriinalla oli lyhyt suhde sukellusopas Tom Naalin kanssa. Nyt tämä kettu on Suomessa ja kiristää Katriinaa. Tom myös seurustelee Pelagian lastenhoitajan, Piia Kilisen, kanssa ja sitten myöhemmin Pelagian lastentarhanopettajan, Elisabet Pylkin, kanssa. Tom uhkailee sieppaavansa Pelagian ulkomaille, jos hänen lunnasvaatimuksiinsa ei suostuta. Naali, Kilinen, Elisabet Pölkki – tuleeko kenellekään mieleen Veikko Huovinen? Joel Lehtonen?

Launo-isä on enimmäkseen pihalla perheen salaisuuksista. Hän ei ole henkisesti täysin läsnä. Työt painavat. Stressaavia perhetilanteita hän käsittelee siivoamalla, mitä ei normaalisti tee, koska ei tee kotona oikeastaan mitään. Amsterdamissa keikkamatkalla hän on istunut hotellihuoneessa lukemassa lehtiä, kun Katriina on tutustunut nähtävyyksiin. Ensin ajattelin, että Launo on hieman kliseinen hajamielinen mies, mutta ehkä hänessä on muutakin – jonkinlainen idiot savant tuli mieleen.

Näin koomiseksi romaaniksi kirja on harvinaisen surullinen. Sen loppu ei ole varsinaisesti onnellinen mutta kuitenkin toiveikas. Salaisuudet aiheuttavat eniten vaurioita silloin, kun ne yritetään salata. Kun ne lakkaavat olemasta salaisuuksia, ne menettävät tuhovoimansa. Onni löytyy – jos on löytyäkseen – vasta kun lihan kurittaminen loppuu.

Liha tottelee kuria on luettu useissa blogeissa, esimerkiksi seuraavissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Pihin naisen elämää, Järjellä ja tunteella sekä Savannilla.

Miina Supinen, Liha tottelee kuria. WSOY 2010. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2007. Kansikuva: Elina Warsta. 335 s.

 

Yiyun Li: Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life

Vuonna 2012 amerikankiinalainen kirjailija Yiyun Li (s. 1972) sairastui syvään masennukseen. Kahteen otteeseen hän yritti itsemurhaa. Molempien yritysten jälkeen hän sai laitoshoitoa. Tässä kirjassa Yiun Li kahdeksassa esseessä ja teoksen jälkisanoissa yrittää käsitellä kokemuksiaan. Kyse on todellakin yrityksestä: esseet ovat syntyneet vähitellen parin vuoden aikana ja niissä on näkyvissä ajattelun muuttuminen ja toivon ja epätoivon vuorottelu. Kirja ei ole aina helppoa luettavaa.

Kirjailijaa vaivaa se, miksi hän nyt kertoo näin suoraan omista kokemuksistaan. Hän oli aina aiemmin ajatellut, ettei ole omaelämäkerrallinen kirjailija. Suoraan kysyttäessä hän oli aina kiistänyt kirjoittavansa omista kokemuksistaan. Tässä teoksessa Yiyun Li lopulta myöntää, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään. Jos ei siinä mitä kertoo, niin sitten siinä mitä jättää kertomatta.

One writes about what haunts one. Thus looked at, no one is exempt from being autobiographical.

Jo aiemmin Li on selittänyt haunt-sanan etymologian. Sen alkumuodot eri kielissä viittaavat alkuperään ja kotiin.

When we feel haunted, it is the pull of our old home we're experiencing, but a more upsetting possibility is that the past has become homeless, and we are offering it a place to inhabit in the present.

Tässä kirjassa Yiyun Li antaa puheenvuoron sille menneisyydelle, jonka hän on yrittänyt painaa näkymättömiin. Hän kertoo lapsuudestaan Kiinassa, asevelvollisuusajan kokemuksistaan, immunologian opiskelustaan Pekingin yliopistossa ja sitten myöhemmin Yhdysvalloissa. Hänellä oli edessään lupaava ura uudessa kotimaassaan, kun hän äkisti muutti suuntaa: hylkäsi luonnontieteellisen alan ja opiskeli kirjailijaksi Iowan yliopiston kirjoittajaohjelmassa. Hän myös vaihtoi kielensä: hän ei ole kirjoittanut kaunokirjallisuutta kiinan kielellä eikä ole antanut lupaa julkaista kirjoittamiaan kirjoja kiinaksi. Tästä syystä häntä on Kiinassa syytetty oman kulttuurinsa pettämisestä. Väite on järjetön, minkä voi todeta jokainen Lin kirjoja lukenut.

Kiertäen ja kaartaen Li lähestyy menneisyytensä kipupisteitä. Hän pelkää eksyvänsä sivupoluille ja harhauttavansa lukijaa. "Any word is the wrong word when it is too close to the unspeakable." Vähitellen paljastuu kuva lapsuuden perheestä, jonka ilmapiiri oli ahdistava. Opettajaäiti joka imi kaiken ilman ympäriltään ja fyysikkoisä joka vastasi alistumalla kaikkeen. Yiyun toteaa yhdessä kohtaa, että äiti oli perheen ainoa lapsi. Isän äärimmilleen viety kohtalonusko ei tarjonnut emotionaalista turvaa Yiyunille ja tämän isollesiskolle, vaikka isä sillä tavalla yrittikin epäilemättä suojella lapsiaan.

En ryhdy tässä kertomaan enempää Yiyunin vaikeasta äitisuhteesta. Yksi esimerkki lapsuudesta saa riittää. Siirryttyään työelämään Yiyunin isosisko antoi pikkusiskolle lahjaksi kaksi hamsteria. Yiun kiintyi niihin. Pian ne kuitenkin katosivat. Äiti kertoi luovuttaneensa ne pois, koska Yiyun antoi niille enemmän huomiota kuin vanhemmilleen. Englanniksi kirjoittaminen oli epäilemättä vapauttavaa siksi, ettei äiti osannut lukea englantia.

Masennuskautensa aikana Yiyun Li luki paljon. Kirjoittaminen oli käynyt mahdottomaksi, siispä hän luki. Tämän kirjan esseissä hän kertoo, mitä kirjailijat hänelle opettivat. Aluksi kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kirjat veivät ajatukset pois hänestä itsestään. Parhaiten tämä onnistui lukemalla kuolleiden kirjailijoiden teoksia, ennen kaikkea päiväkirjoja ja kirjeitä. Toisten elämästä hän haki turvaa omaan epävarmaksi käyneeseen elämäänsä. Li kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamasta lohdusta.

Some days, going from one book to another, preoccupied with thoughts that were of no importance, I would feel a rare moment of serenity: all that could not be solved in my life was merely a trifle as long as I kept it at a distance. Between that suspended life and myself were these dead people and imagined characters. One could spend one's days among them as a child arranges a circle of stuffed animals when the darkness of night closes in.

Kirjailijoita, joilta Yiyun Li sai tukea, oli useita: Stefan Zweig (joka päätyi kaksoisitsemurhaan puolisonsa Lotten kanssa), Thomas Hardy, Ivan Turgenev (jolla oli omistushaluinen äiti ja joka päätyi vapaaehtoiseen maanpakoon), Marianne Moore (omistushaluinen äiti täälläkin), Elizabeth Bowen, Søren Kierkegaard, Philip Larkin ja John McGahern mainitakseni näkyvimmin esillä olevat. William Trevor, jota Yiyun Li pitää kirjallisena oppi-isänään, oli vielä elossa ja kutsui Yiyunin vieraakseen sekä tarjosi tukeaan kuuntelemalla ja kertomalla omasta elämästään. Kirjan lopussa on luettelo esseissä mainituista teoksista.

Vähitellen elämä alkoi voittaa. Yiyun Li toteaa tulleensa pisteeseen, jossa ymmärtää, että hänen etsimänsä vastaukset eivät löydy yhdestäkään kirjasta.

Esseekokoelman nimi on peräisin Katherine Mansfieldin muistikirjasta. Mansfieldiltä Yiyun Li löysi myös lohdullisen ajatuksen, jonka Mansfield oli kirjannut ylös vähän ennen kuin kuoli keuhkotautiin: "Kun juna pysähtyy avoimessa maastossa, on mahdotonta olla pistämättä päätään ulos ikkunasta ja olla katsomatta, mitä on edessäpäin."

Yiyun Li toteaa, että juna pysähtyy aina menneisyyden ja tulevaisuuden välille, mikä saa nykyhetken näyttämään siltä, ettei se ole missään. Tästä ei mistään on osattava hyötyä. "One has made it this far; perhaps this is enough of a reason to journey on."

On syytä varoittaa tässä lopuksi, että Yiyun Lin teos ei ole terapiakirja, joka neuvoo, miten masennuksesta päästään pois tai miten elämään löydetään mielekkyys. Se on yritys katsoa rohkeasti kuilun pohjaan. 

Yiyun Lin elämään on kuulunut raskaita vaiheita tämän kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Se mikä sai alkunsa Kiinassa, on vaatinut veronsa myös yhdysvaltalaisessa perheessä. En halua nyt kuitenkaan tässä kertoa siitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Yiyun Li, Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life. Hamish Hamilton 2017. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 208 s.

Claudine Desmarteau: Le petit Gus en grandes vacances

Kun olin noin kymmenen ikäinen, samassa kerrostalossa asuva kaverini yritti houkutella minua Sempén ja Goscinnyn Nikke-kirjojen pariin. Muutamia niistä oli silloin melko äskettäin ilmestynyt suomeksi.  Luin niistä yhden, mutta en ihastunut juonen puuttumiseen tai Niken ja hänen kavereidensa touhottamiseen. Palasin siis Jennings-kirjojen mielestäni hienostuneemman huumorin pariin. Arvelin, että ne täyttäisivät kaunokirjallisen huumorin kaipuuni pitkäksi aikaa, mahdollisesti koko loppuelämäkseni.

Ranskalaisella Nikellä on kuitenkin Suomessakin omat kannattajansa. Jokken kirjanurkka on esitellyt myönteiseen sävyyn kaikki Nikke-kirjat. Myös Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius on viihtynyt Niken (tai Nicolasin) parissa sekä lapsena että aikuisena. Arvelisin myös, että kirjailija Timo Parvelalle Nikke-kirjat ovat ainakin tuttuja: niin samanlaisesta komiikan perinteestä ammentavat hänen Ella- ja varsinkin Pate-kirjansa. 

Nyt jo minäkin voin myöntää, että hauskojahan nämä Niket ja Patet ovat. Vaikeata olisi pysyä vakavana niiden anarkistisen huumorin ja vauhdin äärellä. Tätä juttua aloittaessani tokaluokkalainen tyttärenpoikani istui meillä keittiön pöydän ääressä, luki Paten seikkailuja ja nauroi katketakseen. Aina välillä piti muffankin ehdottomasti tulla kuuntelemaan jokin hyvä juttu.

Ranskassa Petit Nicolas -kirjat ovat luonnollisesti klassikkoja. Eipä siis ihme, että lastenkirjailija Claudine Desmarteau (s. 1963) keksi hieman päivittää niiden ideaa. Vuonna 2010 hän julkaisi teoksen Le petit Gus, ensimmäisen osan neliosaisesta sarjasta, jonka päähenkilönä ja minäkertojana on nykyajan pariisilaispoika Gustave. Nyt lukemani Le petit Gus en grandes vacances on sarjan kolmas osa. Siinä 11-vuotias Gus on juuri päättänyt alakoulun ja jäänyt kesälomalle. Loman jälkeen häntä odottaa uusi jännittävä elämänvaihe: collège – yläkoulu.

Pidin kovasti Gusista ja hänen seikkailuistaan. En kuitenkaan ole varma, pitävätkö lapset. Romaanista puuttuu lähes täysin Nikke- ja Pate-kirjojen kohellus. Romaanin sattumukset ovat melko tavanomaisia, arkisia, vaikka lomalla ollaankin. Kuten Nikke-kirjoissakin romaanista puuttuu yhtenäinen juoni, erilaiset lomanviettotavat tarjoavat tarinalle riittävän kehyksen.

Romaanin huumori on myhäilevän hyväntuulista. Hieman komiikkaa saadaan muutamasta Gusin väärin kirjoittamasta tai väärin ymmärtämästä sanasta. Tärkeässä osassa teoksessa on Claudine Desmarteaun itse tekemä kuvitus, joka osuvasti jäljittelee noin 10-vuotiaan piirtämistapaa. Nykyaika näkyy romaanin sanastossa: puhekieltä on mukana runsaasti, eikä kirosanojakaan erityisemmin vältellä.

Koska loman jälkeen on edessä yläkoulu, Gusin tunnollinen äiti on hankkinut Gusille tehtävävihkon kesälomalle. Näitä tehtävävihkoja on kirjakaupoissa myytävänä kaikille luokka-asteille, ja voi ne tulostaa netistäkin. Tämä on suosittu ranskalainen tapa pilata lasten loma. Ja samaan hengenvetoon on todettava, että varmaan osa lapsista pitää näistä tehtävistä, ainakin ne on yritetty laatia hieman tavallisia koulutehtäviä viihteellisemmiksi.

Gus suhtautuu tehtävävihkoon ymmärrettävällä tavalla:

Et en plus ces hypocrites, ils écrivent "cahier de vacances"; sur la couverture y a même pas le mot "devoirs", comme si c'était un cahier de jeux super chouette qui n'a rien à voir avec l'école. Pour s'amuser comme des petits fous à faire des exercices de maths et de conjugaison au lieu d'aller s'éclater dans les vagues. Faut arrêter de nous prendre pour des crétins de base avec leur "cahier de vacances", y a rien que des devoirs chiants dedans et puis c'est tout ! De toute façon, tous les ans, je remplis la première page et ensuite, je me débrouille pour plus y toucher.  

(Kaiken lisäksi nämä tekopyhät kirjoittavat "lomavihko"; kannessa ei edes ole sanaa "kotitehtävät", ikään kuin se olisi superhieno pelikirja, jolla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa. Voimme huvitella kuin pienet hölmöt tekemällä matikan ja taivutuksen harjoituksia sen sijaan, että menisimme pulikoimaan aaltoihin. Meidän on lakattava pitämästä itseämme idiootteina heidän "lomavihkonsa" kanssa, siinä on vain tylsiä kotitehtäviä ja siinä kaikki! Joka tapauksessa, joka vuonna, minä täytän ensimmäisen sivun ja sitten selviän koskematta siihen enää.)

On muuten kuvaavaa, että Ranskassa käytetään läksyistä nimitystä devoirs joka siis tarkoittaa myös velvollisuutta. Ranskalainen koululaitos kasvattaa lapsista pienestä pitäen kansalaisia, citoyens, joille koulutehtävätkin ovat velvollisuus. Ranskassa keskustelu siitä, saako koulu kieltää oppilailta jonkin opetusta häiritsevän asian, olisi absurdi. 

Keskustelu vapauksien ja velvollisuuksien tasapainottamisesta näyttäisi Suomen kouluissa olevan vasta alkamassa kännykkäkiellon myötä. Toivoisin joka tapauksessa, että jokainen lapsi – niin Suomessa kuin Ranskassa – saisi edes kesäisin vähän aikaa olla “villi”, nukkua pitkään, syödä herkkuja ja leikkiä itse keksimiään leikkejä – kuten Gus tässä romaanissa. 

Lomalla Gus perheineen matkustaa isoisän luo Bretagneen. Siellä on myös tätejä, setiä ja serkkuja, ennen kaikkea suunnilleen Gusin ikäinen Elliot-serkku, jonka kanssa Gus kokee useimmat pikku seikkailunsa. Loman lopuksi Gusin perhe vielä matkustaa lyhyelle rantalomalle Korsikaan.

Gusin perheeseen kuuluvat isän ja äidin lisäksi isommat sisarukset Delphine ja Romain sekä Monica-kissa. Isommat sisarukset ja kirjan aikuiset riitelevät melko paljon. Gus ja Elliot tuntuvat tässä suhteessa kirjan sopuisimmilta henkilöiltä. Aikuiset ovat välillä typeriä ja käyttäytyvät lapsellisemmin kuin lapsensa, mutta heidän kustannuksellaan ei jatkuvasti pilailla. 

Gus on melko herkkätunteinen poika. Aikuisten riitely ja toisten selän takana puhuminen harmittavat häntä. Hän suree luonnon saastumista ja rantojen roskaantumista. Monica-kissan tapa rääkätä hiiriä saa hänet suuttumaan. Hummerin keittäminen elävältä kauhistuttaa häntä, mutta sen Gus kuitenkin lopulta hyväksyy, koska hummeri päätyy ruoaksi, toisin kuin hiiret, joilla Monica vain leikkii.

Mitä kesällä sitten puuhataan? Katsellaan ilotulitusta, tehdään itse jousipyssyt, tutkitaan elämää laskuveden jättämissä lammikoissa, syödään eväsleipiä rannalla, osallistutaan purjehduskurssille. Kaikkea kivaa, mutta ei hirveän jännittävää. Gus ja Elliot seuraavat myös teini-ikäisten sisarustensa bilejuttuja ja yrityksiä löytää tyttö- ja poikaystäviä. Gus ja Elliot saavat eräänlaisina väliinputoajina keksiä itse omat puuhansa. Isommilla on seurustelukuvionsa, heitä pienemmille taas on vapaa-ajanohjaajien järjestämiä leikkejä ja leikkivälineitä.

Isojen sisarusten innoittamina Gus ja Elliot pussaavat naapuriin tulleita itsensä ikäisiä lomalaistyttöjä. Sitten he menevät pesemään suunsa.

Franchement c'est trop dégueulasse de s'embrasser sur la bouche avec la salive qui se m'elange et la langue comme un morceau de limace. C'est ça les feux de l'amour? Ben non merci.

(Suoraan sanottuna on liian inhottavaa pussata suulle, kun sylki sekoittuu ja kieli on kuin etanan palanen. Onko tämä rakkauden tulta? Joo, kiitti ei.)

Korsikan matkalta parhaiten jäävät mieleen paratiisimaiset maisemat, joista nauttimista haittaavat ampiaiset, paarmat ja hyttyset. Gusin isä yrittää myös kovasti järjestää isän ja pojan yhteisiä kokemuksia ja vie Gusin kalaretkille. Ne menevät aina hieman pieleen. Milloin päädytään nudistirannalle, milloin taas ongen vieminen vuokrakanoottiin kielletään. Lopulta kalatkin on ostettava kaupasta.

Tuli mieleen se kesä kaksikymmentä vuotta sitten, kun päätimme noin kymmenvuotiaan poikani kanssa, että eläisimme mökillä viikon pelkästään luonnon antimilla. Sattui hirveä hellejakso, eikä matoja löytynyt mistään. Muovisiin matoihin ei kala tarttunut. Lopulta päätimme, että Joensuun kauppahallista ostettu muikkukukko lasketaan luonnon antimeksi.

Korsikan lomalla Gusin vanhempien riitely lakkaa. Ehkäpä Bretagnen sukulaisvierailun aiheuttama sosiaalinen paine lopulta hellittää.

Papa et Maman nous font les feux de l'amour sur leur serviette, je sais pas ce qui leur arrive, tout d'un coup. Entre parenthèses, je trouve pas ca très correct de s'embrasser comme ca en se tripotant devant ses enfants quand on est mariés comme des vieux. Enfin, je préfère avoir des parents ridicules que des parents divorcés.

(Isä ja Äiti näyttävät meille rakkauden tulia pyyhkeensä päällä, en tiedä mikä heille tuli yhtäkkiä. Sivumennen sanoen minusta ei ole oikein korrektia suudella tuolla tavalla hipelöimällä lastensa edessä, kun on naimisissa kuten vanhukset. Kuitenkin, haluan mieluummin naurettavat vanhemmat kuin eronneet vanhemmat.)

 

Claudine Desmarteau, Le petit Gus en grandes vacances. Albin Michel 2011. 157 s. 

Miina Supinen: Säde

Ajauduin vähän aikaa sitten internetissä Miina Supisen muutaman vuoden takaiseen Miina <3 William -blogiin, jossa kirjailija käy hauskalla tavalla läpi kaikki WSOY:n julkaisemat toistaiseksi uusimmat Shakespeare-suomennokset. Hauskoista kirjoista minulla on jatkuva haku päällä. Päätinpä siis tutkia, löytyisikö blogissa esiin tullutta hauskuutta myös Miina Supisen kirjoista. Ensimmäisenä löysin tämän Säde-romaanin vuodelta 2013.

Löytyikö sitä hauskuutta? No, kyllä löytyi, mutta samalla täytyy varoittaa, että hauskuus ei tarkoita kepeyttä. Tämä romaani kaivaa komiikkansa vakavista aiheista ja henkilöiden psykologisesta ahdistuksesta. Koomisuus pirskahtelee esiin paikoista, jotka voivat aiheuttaa hämmennystä. Jos olisin kuuntelemassa tämän kirjan ääneen lukemista, luultavasti vilkuilisin ympärilleni, nauravatko muut. Myös romaanin ronski suhtautuminen seksiin voisi seurassa aiheuttaa punastelua. Onneksi lukea voi myös ihan intiimisti itsensä kanssa.

Romaanin päähenkilö, Säde, on entinen arkeologian opiskelija, joka asuu jossain metrolinjan varren nukkumalähiössä yhdessä poikaystävänsä Antin kanssa. Säde ja Antti ovat ystävystyneet jo päiväkodissa, jossa molemmat ovat saaneet apua erityislastentarhanopettajalta – Säde ylivilkkauteensa ja Antti aspergertyyppiseen aistikuormitukseen. Ihmissuhteet ovat taakka varsinkin Antille. Säde on oikeastaan ainoa, joka ymmärtää Antin tarvetta eristäytymiseen. Nykyisin Antti koodaa työkseen tietokonepelejä. 

Säde on opiskeluunsa kuuluneilla kaivauksilla Kreikan Thessalonikissa tutustunut itseään selvästi vanhempaan Viciin, sittemmin Kreikan talousongelmien takia yliopistosta potkut saaneeseen arkeologiin. Antin ja Säteen suhde on polyamorinen. Heillä on siis ollut myös sivusuhteita. Näin ollen Säteelle ei ole tuottanut tunnontuskia ryhtyä suhteeseen myös Vicin kanssa. 

Vic on melko niljakas naisten hyväksikäyttäjä ja alfauros, jonka on vaikea hyväksyä sitä, että Säteellä voi olla suhde – vieläpä ilmeisen antoisa – myös Antin kanssa. Vicin hieman osoitteleva koko nimi onkin Victor Allcock. Entäpä Antti? Onko hänkään aivan välinpitämätön Säteen sivusuhteista? Voiko Antti ylipäätään tuntea mustasukkaisuutta?

Kolmiodraama alkaa ajautua kohti ratkaisuaan, kun Vic saapuu Suomeen tekemään epävirallisia kaivauksia ystävänsä Voula Papadopouloksen pyynnöstä. Voula johtaa Tiedon Akatemia -nimistä kansanopistoa lähellä Säteen ja Antin kotia. Tiedon Akatemian lähelle on rakenteilla uusi Kahdeksaisen asuntoalue. Toistaiseksi metrolinja päättyy metsän keskelle. Rakennustyöt ovat vasta aluillaan. Voula haluaa Vicin tutkivan alueella olevat muinaishaudat ja uhripaikat ennen kaivinkoneiden saapumista. Vic suostuu tehtävään sillä ehdolla, että saa ottaa Säteen assistentikseen. Säde suostuu tehtävään.

Tiedon Akatemia on Voulan komennossa muuttunut eräänlaisten elämäntapaintiaanien yhteisöksi. Siellä tehdään maatöitä aamusta iltaan, ja liikenevällä ajalla palvotaan muinaissuomalaisia jumalia ja osallistutaan riitteihin. Lehdistössä opistoa syytetään saatananpalvonnasta ja nuorten kaappaamisesta Kahdeksaisen kultin jäseniksi. 

"Saatana ja Perkele ovat kaksi täysin eri asiaa", Voula sanoi. "Ihmettelen miten kukaan ei ymmärrä sitä."

Voulan äidinpuoleinen suku on suomalainen. Hänen isoäitinsä äiti, Elspeth Kaakuri, on aikanaan asunut opistolla. Elspeth on julkaissut pienen kirjasen täynnä makaabereja ja karmeita satuja. Elspethin väitetään myös kummittelevan vanhassa huoneessaan, jonka Säde saa opistolla asuttavakseen. Muutamia Elspethin kertomuksia on mukana romaanissa.

Säteen suhtautuminen yliluonnolliseen on aluksi kielteinen. Hän pitää opiston väkeä sekopäinä. Säteen edesmennyt isä on ollut Suomen tunnetuimpia ateisteja. Isän kuolema on järkyttänyt Sädettä kovasti. Ateistien vastaukset siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, ovat kyllä järjellä käsitettävissä mutta läheisensä menettäneelle ne eivät tarjoa paljonkaan lohtua. Säteen suhtautuminen kuolemaan ja uskontoihin sekä tutustuminen Tiedon Akatemian opiskelijoihin tuovat romaaniin paljon hengellisyyden pohdintaa. Käsittelyssä ovat ateismi, kristinusko, kultit, luonnonuskonnot, new age ja tiedeusko ja uskomusten yhteys mielenterveyteen.

Voula Papadopouloksen ja Säteen aluksi hyisen vihamielinen suhde lämpenee vähitellen. Säde on ihastunut Voulaan ja samalla pelkää tätä. Voula rohkaisee Sädettä lukemaan kansatiedettä. Romaanin loppu vihjaa siihen, että Säde on folkloresta löytänyt joitakin vastauksia ja ainakin ammatin itselleen. Voula on jäänyt osaksi hänen elämäänsä.

Menin päästäni pyörälle: onko tämä uskonnon vai maallistumisen kritiikkiä? Ehkä se ei ole kumpaakaan. Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti rakkaustarina, jonka päähenkilöt eivät ole ihan tavallisimmasta ja helpoimmasta päästä – kaksi on "kirjolla" ja yksi on paskiainen, päivänsäde ja pari menninkäistä.

Brittiprofessori Vicistä syntyy aluksi epämiellyttävä kuva. On kuitenkin joitain seikkoja, jotka saavat lukijan suhtautumaan häneen myönteisemmin. Romaanin mittaan käy ilmi, että Vicissä on myös inhimillistä lämpöä. Alkaa jopa tuntua, että Säteen valinta Antin kylmyyden ja Vicin lämmön välillä on liiankin helppo. Varsinkin kun Vic lupaa viedä Säteen mukanaan Kreikan lämpöön. 

Suhtautumista Viciin muuttaa myönteisemmäksi se, että hän on minäkertojana suunnilleen puolet kirjan sivuista. Yleensä lukija kokee jonkinlaista kiintymystä minäkertojaan, hänen tekonsa on helppo tulkita parhain päin. Toinen puoli kirjasta on kirjoitettu hän-muodossa Säteen näkökulmasta.

Ehkä tärkein syy suhtautua Viciin myönteisemmin on kuitenkin se, että hän on kuollut ja kertoo tapahtumista haudan takaa. Hän on eräänlaisessa Limbossa. Siinäpä lisähaaste niille, jotka haluavat tehdä tulkinnan teoksen suhteesta uskontoihin. Romaani täytyy lukea loppuun, että Vicin kuoleman mysteeri selviää. Onko kyseessä ehkä murha?

Seuraavan juonipaljastuksen voit halutessasi jättää lukematta.

Voula Papadopoulos näyttää olevan ainoa, jolle Vicin väkivaltainen kuolema ja kohtalo on päivänselvä. Hiisi on saanut uhrin. Näin on uusi asuinalue suojattu pahan voimilta. Niljakkaasta ja totaalisen maallisesta Vic-parasta on tahtomattaan tullut Kahdeksaisen suojeluspyhimys ja mahdollisesti myös Säteen myöhempää perhe-elämää suojaava hyvä enkeli.

No niin. Jos et tästä selostuksestani saanut oikein tolkkua, suosittelen lukemaan itse tämän moniaineksisen – ja hauskan – romaanin. Minä ainakin aion jatkaa jossain vaiheessa tutustumista Miina Supisen tuotantoon. 

Tähän loppuun lainaan vielä romaanin mainion oivalluksen luonnon hengistä ja markkinavoimista:

Markkinavoimat – salaperäiset, pelottavat, näkymättömät rahan liikkeet. Ne saattoivat nostaa ihmisiä ja kokonaisia kansoja kukoistukseen tai syöstä kurjuuteen. Riippui ihan siitä, miten taitavasti voimia oli palveltu, kuinka fiksu tietomies luupusseineen oli peräsimessä. Kreikan tietomiehet olivat hoitaneet homman vähän vasemmalla lapasella. Toivo oli Euroopan keskuspankin tietäjien noitapusseissa.

Minuakin on aina huvittanut taloustieteen nimittäminen tieteeksi.

Säde-romaania on käsitelty myös useissa blogeissa. Yöpöydän kirjat nostaa esiin romaanin oikoluvun puutteet, jotka minäkin kyllä noteerasin, mutta en tällä kertaa halunnut niistä kirjoittaa, koska kuitenkin pidin kirjasta. Luulisi, että kunnollinen kustannustoimittaminen ja oikoluku olisivat kirjan kustannusprosessissa perustehtäviä eivätkä lisä, johon voi satsata, jos aikaa ja rahaa riittää.

Romaanista on kirjoitettu myös blogeissa Kaiken voi lukea ja Lumiomena sekä kirja-arvostelujen verkkolehdessä Kiiltomadossa.

Miina Supinen, Säde. WSOY 2013. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 328 s.

Stella Benson: I Pose

Stella Bensonin (1892–1933) esikoisromaani I Pose julkaistiin ensimmäisen kerran tammikuussa 1916. Sen miljöössä ja teemoissa on yhtymäkohtia Virginia Woolfin – Stella Bensonin ystävän – edellisen vuoden maaliskuussa julkaistuun esikoisromaaniin Menomatka. Molemmissa romaaneissa tehdään laivamatka tropiikkiin, ja molemmissa naisten asema ja äänioikeus ovat keskeisesti esillä. Molemmat romaanit on ilmeisesti kirjoitettu ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista. Ainakaan sotaa ei niissä mainita. 

Bensonin romaanin keskeisenä aiheena on se, kuinka ihmisten persoonallisuus jakautuu siihen, mikä on aitoa, ja siihen, mitä he muille esittävät. Siitä siis romaanin nimi: I Pose – minä poseeraan. Romaanin kaikki henkilöt ovat tässä suhteessa enemmän tai vähemmän jakaantuneita. Oikeastaan vain sen 26-vuotias päähenkilö, josta käytetään vain nimitystä suffragetti, vaikuttaa läpikotaisin aidolta. Rakastuminen saa kirjan lopulla hänetkin piilottamaan omat toiveensa itseltään ja pohtimaan olemuksensa kahta puolta. Juuri kun lopussa kuvittelemme, että päähenkilön kuori halkeaa ja militantin suffragetin sisältä paljastuu "nainen", kirjailija vetää maton jalkojemme alta.

Romaanin toinen päähenkilö, jota nimitetään puutarhuriksi, on 23-vuotias poseerauksen mestari. Hän uskoo olevansa kovasti naisten mieleen. Hänen hellyttävin piirteensä on hänen kykynsä heittäytyä täysin rinnoin uusiin tilanteisiin. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä huolettomaksi kulkuriksi – tra-la-laa – ja lähtee välittömästi tien päälle Hildan kanssa. Hilda on koristekrassi ruukussa.

The gardener was a dreamer of dreams, and a weaver of many theories. His theories were not even tangible enough to make a philosophy, yet against them he measured his world. And any shortcoming he placed to the world's account. He wrapped himself in theories to such an extent that facts were crowded from his view, he posed until he lost himself in a wilderness of poses.

Päähenkilöiden nimeäminen pelkästään suffragetiksi ja puutarhuriksi tuo kertomukseen allegorian ja satiirin sävyjä. Viittaukset Liisa Ihmemaassa -teokseen kertovat niin ikään yhdestä tyylillisestä esikuvasta. Henkilöt ovat todellakin aatteiden edustajia. Samalla he kuitenkin ovat myös yksilöitä, jotka elävät ja hengittävät. 

Romaanin tapahtumia sivusta seuraava minäkertoja tarkastelee välillä päähenkilöiden mielenliikkeitä sisältä päin, välillä kertoja taas ottaa henkilöihin etäisyyttä ilkikurisen komiikan keinoin. Runsaasti komiikkaa syntyy siitä, että henkilöt puhuvat ja toimivat vastoin odotuksia. Minäkertoja ei myöskään aina malta pysyä sivussa: hän kertoo omista mudanvärisistä hiuksistaan ja pohtii omaperäisellä mutta aukottomalla logiikallaan sukupuolien eroja. Monet kirjan lauseet toimisivat nokkelina aforismeina. Myös kertoja itse tunnustautuu suffragetiksi.

Puutarhuri saa sattumalta tapaamaltaan majatalonpitäjältä tehtävän. Puutarhurin täytyy lähteä risteilylaivalla tropiikkiin ja houkutella laivan matkustajana oleva majatalonpitäjän rikas äiti tukemaan poikansa yritystä rahallisesti. Tässä puutarhuri muuten onnistuukin ymmärrettyään, että rikas rouva Rust toimii aina juuri päinvastoin kuin hänen odotetaan toimivan. Hänen taivuttelemisekseen tarvitaan siis vain ripaus käänteispsykologiaa.

Tässä vaiheessa puutarhuri ja suffragetti ovat jo tavanneet toisensa ja rakastuneet, vaikka suffragetti ei sitä halua myöntääkään. Häntä kuitenkin miellyttää ajatus, että puutarhuri pitää hänen kasvojensa muotoa sievänä. Puutarhuri pelkää, että jos suffragetti jää Englantiin, tämä syyllistyy pian tuhopolttoihin tai rakennusten räjäytyksiin. Pelkoon on hyvät syyt. Tämän takia puutarhuri lähes kaappaa suffragetin mukaan merimatkalle. Hän uskottelee muille, että suffragetti on hänen vaimonsa. Tästä seuraa koomisia tilanteita, sillä suffragetti harvoin suostuu teeskentelemään yhtään mitään.

Puutarhurin ja suffragetin sanailu läpi koko romaanin tuo mieleen George Bernard Shaw'n naisten vapautumista käsittelevien näytelmien miesten ja naisten vuoropuhelut. Näissä keskusteluissa suffragetti on aavistuksen verran niskan päällä, ehkä siksi, ettei suostu myöntämään olevansa rakastunut. Puutarhurin silmissä rakastetun viatkin muuttuvat avuiksi. Sinnikkään puutarhurin lohdutukseksi romaanin kertoja toteaa: “It isn’t love that makes the world go round, it’s the optimism of men.”

Laivalla on mukana myös pappi, joka uskoo olevansa erityisen suvaitsevainen. Kertojan sanoin: “The man who aims at unlimited tolerance, as a rule, only achieves the absorbent and rather undecided status of spiritual blotting-paper. But he is a dreadfully difficult man to anger.” Papin suvaitsevaisuus osoittautuukin pian poseeraukseksi. Suffragetin ja puutarhurin valeavioliiton paljastuminen tekee papista ennen kaikkea suffragetin ja tämän aatteiden vastustajan. Pappi saa romaanissa edustaa tekopyhyyttä ja muutosvastarintaa. Hän paljastaa todellisen ihmisten hädästä piittaamattoman karvansa jo laivalla, kun hänellä on mahdollisesti syöpää sairastavalle palvelustytölle tarjottavana vain latteuksia. Tyttö päätyy hukuttamaan itsensä. Myöhemmin Englannissa pappi johtaa järjestöä, joka näennäisesti etsii varattomille naisille työpaikkoja mutta todellisuudessa järjestää työnantajille lähes ilmaista työvoimaa.

Trooppiselle saarelle päästyään suffragetti ja puutarhuri kokevat maanjäristyksen ja joutuvat eroon toisistaan. Suffragetti pakenee tietoisesti puutarhuria ja tiedostamattaan omia tunteitaan. Takaa-ajo tuo päähenkilöt lopulta takaisin Englantiin.

Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin naisilla ei Isossa-Britanniassa vielä ollut äänioikeutta mutta jolloin sitä näkyvästi vaadittiin. Suffragetit sytyttivät tulipaloja ja räjäyttivät taloja – tosin aina ihmisuhreja välttäen. Suffragettien protestimielenosoitukset johtivat usein väkivaltaisuuksiin. Myös tässä romaanissa sen päähenkilö lyödään verille mielenosoituksessa. Poliisit eivät huolehdi mielenosoittajien turvallisuudesta vaan lähinnä liikenteen sujuvuudesta.

Kuvaus toi mieleen etsimättä Elokapinan. Tekisi mieli lohduttaa suffragetin sanoin elokapinallisia, joita varmasti turhauttaa, kun huomio aina kiinnittyy heidän keinoihinsa eikä asiaansa:

"In what we do, we're poor argument for the Franchise. In what we are, we're the very best. It's not possible for the community to be hit without deserving it. It must look round and find out why it is hit – not how. Punishment is no good to a smasher of windows. Any woman can see if she's wrong without punishment. If she thinks she's right, punishment can never alter her opinion."

"Let's," said the suffragette, relaxing her militant expression. "Only let me have the last word – a rather long one. Of one thing I am certain – when we have the vote, men will see what a small gift it was, and future generations will ask why it was grudged so bitterly. Only to us who have suffered for it, it will always seem high and splendid – like a flag captured in battle..."

Ensimmäisen maailmansodan ajaksi suffragetit pistivät aktivisminsa tauolle. Jonkinlaisena kiitoksena tästä Iso-Britannian naisille myönnettiin äänioikeus heti sodan jälkeen vuonna 1918. Ei tosin tietenkään alle 30-vuotiaille tytönhupakoille. Vasta vuonna 1928 naisten äänioikeusikäraja pudotettiin samaan kuin se oli ollut miehillä, eli 21 ikävuoteen.

Pidin romaanin tavasta kertoa vakavasta aiheesta ilman otsan rypistelyä. Suurin moitteeni kohdistuu siihen piilottelemattomaan rasismiin, jolla romaanin kertoja suhtautuu kuvitteellisen Karibian saaren asukkaisiin. Pilaa tehdään mustien sivistymättömyydestä ja karkeudesta, jopa heidän tavastaan pukeutua ja ehostaa itseään.

Lontoon työläisnaisia kirjailija puolustaa näin: "Oletteko koskaan yrittäneet kieltää olennolta ruoan jota se tarvitsee? Uskon, että huomaisitte, että jopa valkoinen hiiri olisi karkea, jos nälkiinnyttäisitte sitä." Sama kirjailija, joka näkee kirkkaasti sen, miten yhteiskunta kohtelee naisia alentuvasti, ei pysty näkemään, että hänen oma yhteisönsä vie ihmisarvon myös erirotuisilta. On surullista, että valkoinen hiiri saa hänen silmissään enemmän sympatiaa kuin mustat köyhät. 

Epäoikeudenmukaisuuden näkee aina se joka siitä kärsii, ei se, joka siitä hyötyy.

Stella Bensonin romaani I Pose tuli tietoisuuteeni Guardian-lehden haastattelusta, jossa kirjailija Yiyun Li mainitsee sen kirjana, joka sai hänet viimeksi nauramaan ääneen. Muutama virkistävä tirskahdus pääsi minultakin.

Stella Benson, I Pose. E-kirja. Copyright Group 2024. Julkaistu alun perin vuonna 1916. 164 s.

Georges Perec: Elämä Käyttöohje

Ensimmäisen kerran sain tietää Georges Perecin (1936–1982) Elämä Käyttöohje -teoksen olemassaolosta parikymmentä vuotta sitten, kun luin Hannu Mäkelän kirjan Ruhtinas unelmain mailla (2005), jossa Mäkelä kuvaa oman lukemisensa ja kirjoittamisensa historiaa. Mäkelään Perec oli selvästi tehnyt vaikutuksen. Minäkin innostuin sen verran, että luin Perecin esikoisromaanin Les Choses (1965). Muistan kyllä pitäneeni kirjasta, mutta en sitten kuitenkaan etsiskellyt käsiini muita Perecin tekstejä. Luulin kai jo tämän yhden kirjan perusteella ymmärtäneeni Perecin ominaislaadun. Paha virhe! Minulta oli siis jäänyt ymmärtämättä se, minkä Hannu Mäkelä aivan selvästi sanoo:

Hänessä minua kiinnostaa kuitenkin se, millaiseksi itsekin kirjallisuuden koen: etsiminen, lajien ja rajojen tunnustelu, kokeilu (johon itse en ole lähtenyt) ja into ja rakkaus kieleen, jollaista harvoin tapaa. Perec sanookin esseessään, että häntä kiinnostavat juuri nämä neljä aluetta: maailma joka häntä ympäröi, hänen oma henkilöhistoriansa, kieli, fiktio ja sitten se, ettei hän koskaan kulkisi omia jälkiään uudelleen.

Vuonna 2005 Hannu Mäkelä arveli pessimistisesti, että saamme turhaan odottaa romaanin Elämä Käyttöohje ilmestymistä suomeksi. Se ennustus ei toteutunut. Ville Keynäs luultavasti jo viimeisteli käännöstään siinä vaiheessa, kun Mäkelä ennustuksensa kirjoitti. Loki-Kirjat julkaisi Elämä Käyttöohje -romaanin suomeksi vuonna 2006. Löysin nyt yllättäen teoksen omasta kirjahyllystäni, kun etsiskelin luettavaa pitkähkölle junamatkalle.

Elämä Käyttöohje on saanut alaotsikon "Romaaneja". Se on melkoisen osuva. Kirja nimittäin kertoo huikean määrän tarinoita kuvitteellisesta pariisilaisesta kerrostalosta, sen asunnoista ja "maantieteestä" sekä talon nykyisistä ja entisistä asukkaista. Romaanin nykyhetkenä on kesäkuu vuonna 1975, mutta sen tarinat ulottuvat myös kauas menneisyyteen. Vertauskohtana teokselle voisivat toimia vaikkapa Tuhannen ja yhden yön sadut tai Decamerone.

Romaanissa on 99 lukua sekä esipuhe ja epilogi. Se sopii luultavasti parhaiten lukijalle, joka etsii kirjoista kieli- ja älypelejä. Romaanissa on runsaasti viittauksia go-peliin, shakkiin, sanaristikoihin ja palapeleihin. En ole tässä suhteessa romaanin ideaalilukija. Peliviittaukset eivät jaksaneet innostaa minua niin paljon, että olisin selvittänyt, mistä niissä on kysymys. Pidän kielipeleistä välipaloina, mutta yli kuusisataasivuinen romaani ei ole enää välipala.

Romaani koostuu monenlaisesta aineksesta. Simon-Crubellier-kadun kerrostalon huoneiden yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuivat aluksi puuduttavilta, mutta vähitellen huomasin nauttivani niistäkin: esineet kertovat yllättävän paljon huoneissa asuneista henkilöistä. 

Mikä tahansa esine saattoi johtaa vielä tarkempiin ja yksityiskohtaisempiin selvittelyihin. Esimerkiksi Moreaun lesken asunnon kuvaus keskeytyy siihen, että romaanissa esitellään sivukaupalla lesken rautakaupan tuoteluettelosta repäistyä materiaalia. Tohtori Dintevillen halu jäädä historiaan jonkin ruokalajin kehittelijänä osoitetaan liittämällä mukaan Dintevillen rapusalaatin yksityiskohtaiset valmistusohjeet. Mukana on myös luettelo rappukäytävään vuosien saatossa unohtuneista löytötavaroista. 

Kun lukijana jo huokailin, onko tällaisten luetteloiden lukemisessa mitään mieltä, seurasikin heti kohta aivan mainio veijaritarina, jossa Josef Arimatialaisen malja myytiin amerikkalaiselle keräilijälle miljoonasta dollarista. Malja ja useat siitä kertovat dokumentit olivat luonnollisesti väärennöksiä. Tarinan lopussa on vielä yllättävä käänne. Kuka huijasikaan ketä? Kaikki asuntoihin ja asukkaisiin liittyvä voi johtaa ilahduttavaan tarinaan. 

Kirja sisältää niin monenlaisia tekstejä, että pystyt niiden avulla helposti tunnistamaan omat mieltymyksesi. Minä pidin eniten tarinoista, henkilökuvista ja tunnelmapaloista. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja piiloutuu näkyvistä. Joskus mietin, voisiko hän olla joku romaaniin kirjoitetuista henkilöistä. Esimerkiksi vanha taidemaalari Valène. Hän nimittäin maalaa taulua, jossa hänen itsensä lisäksi on mukana koko kerrostalo kaikkine esineineen ja jossa on kuvallisesti esitettynä 179 numeroitua tarina-aihetta. Romaanin puolessa välissä nämä aiheet luetellaan. Osa niistä on lukijalle jo tullut tutuksi tässä vaiheessa, ja on helppo arvata, että loput tulevat esiin jäljellä olevilla sivuilla – niin kuin sitten tulivatkin. Romaanin epilogissa Valène kuolee. Romaani päättyy siis siihen, mihin vanhan taiteilijan elämäkin.

Esipuheessa kirjailija vertaa romaania palapeliin. Hän väittää, että kaikkien palojen yhteydet toisiinsa ovat ennalta suunniteltuja: "jokaisen liikkeen, jonka palapelin ratkaisija tekee, sen valmistaja on tehnyt ennen häntä". Hauska ajatus, mutta tietenkin joko hybristä tai tarkoituksellista huiputusta. Sen jälkeen, kun kirja on tullut painokoneesta, lukijasta tulee itsevaltias. Hän ymmärtää lukemansa omalla tavallaan, tuo siihen oman elämänsä sivumerkitykset ja runnoo palapelin kokoon ihan haluamallaan tavalla.  Saattaapa hän hukatakin osan paloista, eikä kukaan voi häntä estää.

Palapelivertaus muuten toistuu romaanin keskellä sanatarkasti. Tosin tällä kertaa se on pistetty yhden romaanihenkilön, Gaspard Wincklerin, nimiin. Niin että mietipä siinä lukijana, uskooko kirjailija teoriaansa vai onko se hänen romaanihenkilönsä käsitys.

Palapelit ovat romaanissa kovasti esillä muutenkin. Sen yhden keskeisen juonen muodostaa taiteilija Bartleboothin hullun innovatiivinen taideprojekti. Kaksikymmentä vuotta Bartlebooth matkusti ympäri maailmaa palvelijansa Smautfin kanssa. Matkoilla taiteilija maalasi viisisataa akvarellia, jotka esittivät satamia ja merimaisemia. Aina kun hän sai maalauksen valmiiksi, hän lähetti sen Pariisiin, jossa Gaspard Winckler liimasi akvarellin taustalevyyn ja leikkasi sen palasiksi. Valmis palapeli laitettiin rasiaan odottamaan. Kun kaikki viisisataa palapeliä olivat valmiit, Bartlebooth palasi Pariisiin ja alkoi projektin toinen vaihe. Bartlebooth kokosi yhden palapelin kerrallaan. Valmis palapeli käsiteltiin sitten monimutkaisella kemiallisella prosessilla, jossa akvarelli jälleen eheytyi ja se saatiin kokonaisena irti paloista. Tämän jälkeen akvarelli huuhdeltiin niin, että jäljelle jäi vain puhdas valkoinen paperi. Viimeisessä vaiheessa valkoinen paperi vietiin tai toimitettiin paikalle, jossa kuva siihen alun perin maalattiin. Siellä paperi tuhottiin.

Romaanin nimi Elämä on osuva. Tällaisesta sälästä meidän kaikkien elämä koostuu. Mutta Käyttöohje? Sen luen ironiana: ei elämällä voi olla käyttöohjeita. Sen suunnittelu edeltä käsin voi olla hauskaa, mutta elämä ei näitä suunnitelmia kunnioita. Bartleboothin yksityiskohtainen suunnitelma elämäntyöstä, joka järjestelmällisesti tuhoaa itsensä, ei sekään toteudu. Jotain jää sittenkin jäljelle.

Romaanissa on mukana kattava hakemisto sekä useita muita liitteitä: kerrostalon pohjapiirros, luettelo kronologisista kiinnekohdista ja luettelo teokseen sisältyvistä kertomuksista. Mukana on myös luettelo kirjailijoista, joilta on teoksessa – joskus vähän muokattuja – sitaatteja. Kääntäjä Ville Keynäs on liittänyt mukaan myös luettelon suomentajista, joilta romaanissa on – joskus vähän muokattuja – lainauksia.

Ihailen Ville Keynäsin suomennosta. Romaanin kannessa kääntäjä on syystäkin mainittu. Tämän tavan soisi yleistyvän. Pienen ärsytyksen aiheutti ainoastaan mitä-vahvistuksen jälkeen tuleva komparatiivi. Siis "mitä mielettömämpiä tarinoita" kun minun itäsuomalainen korvani vaatii superlatiivia: mitä mielettömimpiä.  Hämäläisystäväni ovat kyllä tästä tiukasti eri mieltä: he eivät tätä ns. absoluuttista superlatiivia tunnista eivätkä tunnusta.

Yhden blogitekstin löysin tästä romaanista: ranskalaista(kin) kirjallisuutta uutterasti esittelevä Gregorius on kirjoittanut teoksesta vanhassa Hyönteisdokumentti-blogissaan.

Elämä Käyttöohje sai Prix Mèdicis -palkinnon vuonna 1978. Tämä palkinto myönnetään “romaanille, tarinalle, novellikokoelmalle, jonka kirjoittaja on vasta aloittamassa tai jolla ei ole vielä lahjakkuuttaan vastaavaa mainetta”. 

Georges Perec, Elämä Käyttöohje: Romaaneja. Loki-Kirjat 2008. 3. p. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie mode d'emploi. Romans (1978) suomentanut Ville Keynäs. Kansi: Terhi Ekebom. 618 s.

Marie-Aude Murail: Scénario catastrophe

Tämä katastrofiskenaario on viides osa nuorille suunnatusta dekkarisarjasta, jonka päähenkilönä on arkeologi Nils Hazard – arvoitusten metsästäjä. Sarja on edetessään muuttunut siten, että nyt parissa viimeisimmässä lukemassani osassa juoni on liitetty johonkin nuortenkin elämään vaikuttavaan yhteiskunnalliseen ilmiöön. Tässä osassa tutustutaan nuoriin, jotka ekokatastrofin uhka on pelotellut jäseniksi pelastusta tarjoavaan kulttiin. "Millenaristien" järjestö käyttää hyväkseen ihmisten alttiutta uskoa salaliittoteorioihin. Romaanin mottona on G. K. Chestertonin nimiin merkitty toteamus siitä, että kun ihmiset eivät enää usko mihinkään, he uskovat kaikkeen. 

Tässä osassa Nilsistä on tv-julkisuuden myötä – etruskikuningatar Porsennan haudan löytäjänä – tullut entistä omahyväisempi, itsekeskeisempi ja töykeämpi. Tämä vaikuttaa hänen kykyihinsä arvoitusten metsästäjänä ja varsinkin niiden ratkaisijana. Juonen loppuselvittelyissä käy ilmi, että Nils on ollut väärässä lähes kaikissa tulkinnoissaan. Jopa aiempien osien koominen komisario Berthier on tällä kertaa ollut paremmin perillä asioiden oikeasta laidasta. 

Romaanissa eletään vuotta 1993. Ensimmäinen Jurassic Park -elokuva on juuri ilmestynyt, ja maailman huomio on hetkeksi kohdistunut paleontologiaan. Amerikkalainen paleontologi Harvey Liver on saapunut Pariisiin esitelmöimään kehittämästään katastrofiteoriasta. Hänen mukaansa Swift-Tuttle-meteori törmää maapalloon elokuussa vuonna 2000 ja aiheuttaa ilmakehässä kymmentä miljoonaa vetypommia vastaavan räjähdyksen, jota seuraa kasvillisuuden tuhoava ydintalvi. Harvey Liverin mukaan Yhdysvaltain avaruushallinto on tietoinen meteorin uhasta, mutta pimittää tiedon levottomuuksien välttämiseksi.

Meteori muuten Harvey Liverin laskelmien mukaan iskeytyy Ukrainaan. Paikan valinnassa ei varmaankaan ole kyse kirjailijan ennustuksesta ja viittauksesta nykyhetken tapahtumiin. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Ukraina on luultavasti johtunut ensimmäisenä mieleen seuraavan ison katastrofin tapahtumapaikkana.

Ainoastaan pieni osa ihmiskunnasta voi selvitä ydinlaskeumasta Yhdysvaltoihin rakenteilla olevan valtavan kupolin sisällä. Harvey Liver on perustanut kupolin rakentamiseen tarvittavien varojen keräämiseksi Millénarisme AHL -järjestön. Järjestön jäsenet on jaettu kolmeen ryhmään: kutsutut, initioidut ja valitut. Initioidut käyvät läpi kaksikymmentä koulutustasoa, ennen kuin heillä on mahdollisuus päästä valituiksi. Valitut – tai ainakin osa heistä – pääsee turvaan kupoliin. 

Järjestön toimintatavoissa on merkkejä nuorten kannattajien psyykkisestä manipuloinnista ja kiristyksestä. Ranskan poliisikin on siitä kiinnostunut. Komisario Berthier ehdottaa, että Nils ja hänen tyttöystävänsä Catherine värväytyisivät mukaan järjestön toimintaan eräänlaisina kaksoisagentteina. Nils ilmoittaa heti, ettei lähde pilaamaan akateemista mainettaan. Catherine sen sijaan on kiinnostunut. Hän on useiden lyhyiden työsuhteiden jälkeen päätynyt hajuvesien esittelijäksi. Kaksoisagentin työ tuntuu nykyiseen työhön verrattuna houkuttelevalta.

Myös Nils ajautuu vasten tahtoaan selvittelemään millenaristien toimintaa. Monet hänen opiskelijoistaan Sorbonnessa näyttävät nimittäin olevan kytköksissä liikkeeseen. Osa opiskelijoista toimii järjestön värvääjinä, osa on mukana ehkä tahtomattaan. Nils alkaa epäillä, että miesopiskelijat Bertrand Monty ja Bodin painostavat jollain tavalla Sophie Tardieu -nimistä opiskelijatyttöä, johon Nils on lievästi ihastunut. Mielessään hän kutsuu tyttöä "Lumikoksi". Isabelle Lanvin -niminen naisopiskelija on jopa mahdollisesti painostettu vakavaan rikokseen, jonka tarkoituksena on saada hänen perimänsä rahat millenaristien käyttöön. 

Lopullisen virikkeen tutkimuksilleen Nils saa, kun hän illalla odotellessaan tyttöystäväänsä tämän asunnon ulkopuolella näkee Catherinen saapuvan autolla yhdessä Bertrand Montyn kanssa. Piilopaikastaan Nils näkee Montyn ja Catherinen suutelevan kerrostalon alaovella. Lyhyen neuvottelun jälkeen Monty sitten jatkaa matkaansa kävellen.

Nilsin käsitys omasta erinomaisuudestaan saa kovan kolauksen. Hän ajattelee katkerasti, että Catherine luonnollisesti etsii nuorempaa rakastettua. Jonkin aikaa hän vastaa vältellen Catherinen yhteydenottoihin. 

Nils myös lähtee millenaristien viikonloppukurssille selvittääkseen, mistä oikein on kyse. Aluksi näyttää siltä, että liikkeen piirissä todellakin uskotaan meteorin törmäykseen ja kyseessä on aito pyrkimys valmistautua maapalloa tulevaisuudessa uhkaavaan vaaraan. Nils seuraa, miten naureskelijat lakkaavat nauramasta ja epäilijät muuttuvat uskovaisiksi. Hän alkaa epäillä, että ilmapiiriä säädellään syöttämällä osallistujille jotain huumetta. Kyseessä näyttää sittenkin olevan huijaus, jonka tarkoituksena on rahan keruu liikkeen johtajille. Nuoret joutuvat maksamaan koulutuksestaan sitä enemmän mitä ylemmälle tasolle he siirtyvät. Erityisessä vaarassa näyttävät olevan haavoittuvassa tilassa olevat yksinäiset tai masentuneet nuoret.

Viikonloppukurssin jälkeen Nils saa komisario Berthieriltä kuulla, että Catherine on liittynyt järjestöön. Lisäksi hänen opiskelijaansa "Lumikkoa" luultavasti pidetään koulutuskeskuksessa vastoin tahtoaan. Nils tekee tämän jälkeen vielä kaksi retkeä koulutuskeskukseen. Skitsofreniasta kärsivän Michel-salametsästäjän kanssa hän seuraa järjestön yöllisiä metsäkoulutuksia. Hän myös saa käsiinsä järjestön yksityiskohtaiset indoktrinaatio-ohjeet. Ne noudattavat useista kulteista tuttuja aivopesukäytäntöjä. Ja romaanisarjan perinteitä seuraten Nils tietenkin joutuu hengenvaaraan, josta Catherine hänet jälleen pelastaa – tällä kertaa opiskelijapoika Montyn avustuksella.

Monty on todellakin ollut rakastunut Catherineen. Se, missä määrin Catherine on ollut ihastunut Montyyn, jää avoimeksi. Nils ei uskalla sitä kysyä. Asia sitä paitsi on poissa päiväjärjestyksestä, koska Monty muuttaa Yhdysvaltoihin rakentamaan turvakupolia.

Nils on lopun vauhdikkaassa menossa nöyrtynyt toteamaan, että ehkä hänen oikea paikkansa onkin pölyisissä arkistoissa eikä vaarallisissa seikkailuissa. Sorbonnen kirjastossa hän sentään on kuin sivumennen onnistunut selvittämään tavaroita siirtelevän poltergeistin arvoituksen.

Dekkarina Scénario catastrophe ei ole kaksinen. Siinä ei anneta lukijalle riittäviä vihjeitä arvoitusten ratkaisemiseen. Totuuden ymmärtäminen edellyttää melko pitkää loppuselvittelyä ja taustojen avaamista. Sarjan myötä olen kuitenkin jo ehtinyt kiintyä sen päähenkilöihin, joten luin tämänkin osan mielelläni. Vauhdikkaan, kevyen viihteen varjolla lukija saa lisäksi aika hyvän perehdytyksen niihin keinoihin, joilla kultit pyrkivät jäsenistönsä mielten hallintaan. 

Marie-Aude Murail, Scénario catastrophe. L'École des loisirs 2012. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1995. Kansikuva: Gabriel Gay. 152 s.

Suzanne Prou: Terassilla

Suzanne Proun (1920–1995) romaani kertoo päällisin puolin melko tavanomaisen tarinan. Kyseessä on maaseutukaupungin kolmiodraama. Tapa, jolla romaani on kerrottu, ja loppua kohti yhä dramaattisemmiksi muuttuvat paljastukset tekivät kirjasta kuitenkin jännittävän lukukokemuksen. Kirja tuli ahmituksi loppuun parilla lukukerralla.

Kirjassa on minäkertoja, joka kirjan alussa mainitsee, että hänen äitinsä on yksi Bernardinin säätyläistalon terassilla kokoontuvista vanhoista naisista. Sen jälkeen minäkertoja ei suoraan viittaa itseensä. Mieleen tuli etsimättä toinen provinssikaupungin kolmiodraaman kuvaus – Flaubertin Rouva Bovary – joka alkaa me-muodossa, mutta ensimmäisen luvun jälkeen kertoja katoaa kokonaan näkyvistä. 

Vaikka minämuoto katoaakin, Terassilla-romaanin kertoja sen sijaan pysyy näkyvillä ja vaikuttaa tarinan kulkuun koko kirjan ajan. Koko romaani on kirjoitettu muistojen – ehkä osittain väärin muistettujen – sekä kuulopuheiden ja päätelmien varaan. Siinä toistuvat usein ilmaukset "voi kuvitella", "epäilemättä", "varmaan", "ehkä"... kun kertoja arvailee, mitä tarinan henkilöt ovat tehneet ja ajatelleet.

Vanhojen naisten kokoontumisissa Bernardinin terassilla emäntänä toimii leskirouva Laure Bernardini. Syksyn tullen naiset siirtyvät sisälle saliin takkatulen ääreen. Mukana on aina myös Laure-rouvan seuraneiti Thérèse, jonka hieman höpsähtänyt aviomies Théodore toimii virallisesti talon puutarhurina mutta uhraa enimmän aikansa kaniinien kasvatukselle. Muut naiset ovat olleet emännän ystäviä nuoruusvuosista lähtien. Oman arvonsa tuntevien rouvien teehetket toivat hymyn huulille: ajanvietteeksi tarkoitettu joutava jutustelu saa välillä yhden tai toisen tuohtumaan, niin kuin asenteisiinsa piintyneillä vanhoilla ihmisillä joskus on tapana. Intetään asioista, joista kellään ei ole oikeastaan kovin vahvoja mielipiteitä tai edes muistikuvia. Varsinkin Thérèsen kärkevät kommentit herättävät muissa närää.

     Rouva Cygne sanoo, että niitetty heinä aiheuttaa hänelle astmakohtauksia.

     Thérèse-rouva väittää, että astma on hermosairaus.

     Ja vanhemman Cygnen rouva kysyy terävästi, pitääkö Thérèse häntä hulluna.

     Pieni uunin ympärille supistunut maailma on kuohuksissa. Varjot liikkuvat seinillä. Huudahdellaan. Tulee mieleen rauhallinen kanalauma, johon auringonlaskun jälkeen äkkiä tunkeutuu näätä ja aiheuttaa kiihtyneen kaakatuksen ja avautuvien siipien kahahtelun.

Romaanin huomio kiinnittyy ennen kaikkea Laureen ja Thérèseen. Vanhojen naisten korrektius kätkee paljon aggressiota. Laure-rouvan nukkuessa Thérèse hiipii hänen sänkynsä viereen ja osoittaa emäntänsä päätä kuvitteellisella kiväärillä. Laure-rouva käy läpi perhevalokuvia ja leikkaa tai raaputtaa pois Thérèsen jokaisesta kuvasta.

Väkivaltaisia mielikuvia on myös Théodorella. Hänen päässään sekoittuvat kaniinin synnyttämä kuollut poikanen ja Laure-rouvan ensimmäisen lapsen verinen keskenmeno. Théodorella on myös fantasioita vaimonsa Thérèsen surmaamisesta. 

Kertojan arvailujen varassa etenevä kerronta paljastaa vähitellen Bernardinin taloon liittyvän draaman. Laure on ollut teurastajan tytär, jota on kasvatettu hyvään avioliittoon. Perheen lihakaupassa häntä ei ole nähty. Hän on viettänyt aikansa pensionaatin neitien opetuksessa sekä lukemalla romaaneja, jotka ovat antaneet hänelle romanttisen kuvan rakkaudesta ja hyvin epämääräisen käsityksen sen fyysisestä puolesta.

Laure on ihastunut seudun varakkaimman perheen poikaan, Paul Bernardiniin. Paremmin poikaan tutustuttuaan hänelle käy ilmi, että Paulilla on suhde Thérèseen, kylän ompelimon modistiin. Paul käyttää Laurea lemmenviestiensä juoksutyttönä. Paulille närkästystä aiheuttaa se, ettei hän ole Thérèsen ainoa rakastaja. Kirjan mittaan käy ilmi, että ajoittain Thérèse on hankkinut lisätuloa prostituutiolla. Paul on yhdessä vaiheessa ollut Thérèsestä niin mustasukkainen, että on kuristanut tämän lähes kuoliaaksi.

Ensimmäisen kerran Lauren luonteen kunnianhimoinen puoli välähtää esiin, kun hän päättää taistella Paulin itselleen. Hän pitää itseään Thérèseä viehättävämpänä ja saa vähitellen Paulinkin, ainakin ajoittain, ajattelemaan samoin.

Laure ja Paul menevät naimisiin. Aviovuoteen todellisuus on Laurelle järkytys. Paul puolestaan alkaa pian uudelleen vierailla Thérèsen luona. Heidän suhteensa katkeilee välillä mutta jatkuu lopulta aina uudelleen. Romaanin kertoja toteaa, että henkilöiden luonteet ovat avoimia useille tulkinnoille. Oliko Laure rakastunut tyttöparka, jota huikentelevainen ja itsekäs seksuaalinen nautiskelija käytti hyväkseen? Vai oliko Laure kunnianhimoinen ja laskelmoiva peluri, joka miehensä toiveisiin juuri sopivan niukasti alistumalla oli saanut tämän hallintaansa?

Siinä määrin ihmissuhteet ovat ristiriitaisia; siinä määrin heidän salaiset vaikuttimensa jäävät jopa heiltä itseltään usein piiloon.

Laure ja Paul saavat kaksi poikaa. Paul käy ensimmäisessä maailmansodassa haavoittumatta tai erityisemmin kunnostautumatta. Thérèsen viinikauppiasrakastaja, jonka mukana hän on muuttanut toiselle paikkakunnalle, sen sijaan kuolee sodassa ja Thérèse palaa kotikaupunkiinsa. Kun espanjantauti iskee Bernardinin taloon, sen palvelijat kaikkoavat. Silloin ovelle ilmaantuu Thérèse, jonka Laure yllättävästi ottaa palvelukseen ja sitten seuraneidikseen. Juorujen välttämiseksi Thérèse ja Théodore naitetaan, vaikka onkin selvää, että Thérèsen vuoteessa vierailee useammin talon isäntä kuin tuore aviomies.

Yllättäen myös Thérèsen ja Lauren suhde syvenee.

Ei uskalla sanoa, että Laure ja Thérèse rakastelivat keskenään. Kukaan ei osaisi vahvistaa sitä. Mutta he elivät kuin kaksi kissaa kyhnytellen toisiaan vasten, nautiskellen, ja toisen seura oli tullut kummallekin välttämättömäksi.

Tämä räjähdysherkkä tilanne ei voi jatkua ilman seurauksia. Luultavasti on kuitenkin parasta, etten paljasta juonesta enempää. Romaanin lopun tapahtumat ovat avoimia monille tulkinnoille. Tapahtuuko täydellinen rikos? Onko tässä romaanissa mukana ihmisiä, joilla on vahvoja sadistisia taipumuksia? Irmeli Ilmasen suomalaisen painoksen kanteen tekemässä kuvassa ei ole veripisaroita sattumalta.

Nautinnollista kirjallisuutta. Kuviteltu muuttuu todeksi – niin kuin kirjallisuudessa aina. Tässä romaanissa se kuitenkin tapahtuu harvinaisen näkyvästi juuri silmiemme edessä. Niin tarina kertoo…
 
Terassilla sai Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1973. Leena Kirstinän suomennos on vakuuttava.

Romaanista on perusteellinen kirjoitus myös blogissa Puutarhat ja nurkat.

Suzanne Prou, Terassilla. WSOY 1977. Ranskankielisestä alkuteoksesta La terrasse des Bernardini (1973) suomentanut Leena Kirstinä. Esipuhe: Tuukka Kangasluoma. Päällys: Irmeli Ilmanen. 175 s.

L. P. Hartley: Simonetta Perkins

Venetsian kaupunkiin liittyy kirjallisuudessa aistillisen rakkauden mielleyhtymiä. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa kertoo viisissäkymmenissä olevasta kirjailijasta, joka hullaantuu Venetsiassa teinipoikaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin päähenkilön sydämessä Venetsialla ja sen eroottisella houkutuksella on erityinen paikka: sinne "Marcel" ryhtyy aina puuhaamaan lähtöä, kun mahla alkaa kiertää puissa.  

Myös kirjailija L. P. Hartley kuunteli kosteiden kanavien kutsua. Vuonna 1925 julkaistussa Simonetta Perkins -romaanissa hän kertoo rikkaan amerikkalaisen perijättären ihastumisesta venetsialaiseen gondolieeriin. Romaanin esipuheessa Margaret Drabble arvelee, että Leslie Pole Hartley (1895–1972) tässä pienoisromaanissa kuvaa kätketysti omaa rakastumistaan komeaan soutajaan.

Romaani oli markkinoinnin kannalta hankalan mittainen. Myönteisistä kritiikeistä huolimatta kirjailija ansaitsi tästä romaanista vain 12 puntaa. Se vastaa nykyrahassa vähän yli tuhatta euroa. Taloudellinen menestys sai siis vielä odottaa. Varsinainen jättipotti tuli lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Sananviejä-romaanin myötä. Siitä tuli kansainvälinen bestseller. Tällä romaanilla ja siitä tehdyillä elokuvilla on luultavasti paljon ystäviä Suomessakin – ainakin siitä päätellen, että romaanista kirjoittamani blogikirjoitus on bloggauksistani kolmanneksi suosituin blogin koko olemassaolon aikana.

Simonetta Perkins -romaanissa on selviä vaikutteita L. P. Hartleyn kirjallisilta esikuvilta. Uusrikas puritaaninen amerikkalainen, joka sortuu vanhan ja moraalittoman Euroopan viettelyksiin, oli Henry Jamesin vakioaihe. L. P. Hartley on myös ottanut oppia E. M. Forsterilta – ehkä jopa kirjailjanimessä käytettyjen pelkkien alkukirjainten osalta. Pieni viittaus Forsterin A Room with a View -romaaniin on Simonetta Perkinsissä näkyvällä paikalla.  

Bostonilainen neiti Lavinia Johnstone on Euroopan kiertomatkallaan päätynyt Venetsiaan äitinsä kanssa. Tunnollisesti äiti ja tytär kiertävät nähtävyyksiä opaskirjan ehdotusten mukaan. Jännitteitä äidin ja tyttären välille luo se, että tytär on kotimaassa antanut rukkaset jo neljälle varteenotettavalle kosijalle. Kolme heistä on nopeasti löytänyt itselleen aviopuolison toisaalta; neljäs on tulossa Venetsiaan ilmeisesti uudistaakseen kosintansa. 

Kun amerikkalainen Stephen sitten aikanaan saapuu Venetsiaan, Lavinia antaa tälle uudelleen rukkaset niin suoraan ja loukkaavasti, että uudesta yrityksestä ei enää ole puhettakaan. Äidin mielestä tyttären, jolla on ikää jo 27 vuotta, olisi pitänyt suostua.

Lavinia on toista mieltä. Hän lukee jonkun nimeltä mainitsemattoman kirjailijan pohdintoja rakkaudesta ja pitää niitä hölynpölynä. Hän tuhahtelee ajatukselle, että kukaan ei ole turvassa rakkauden nuolilta. Hän uskoo olevansa immuuni tälle intohimolle ja että menee naimisiin – jos ollenkaan – pelkästään käytännöllisistä syistä.

Amor näyttää ottavan haasteen vastaan heti näiden pohdintojen jälkeen. Kaksi miespuolista turistia kulkee Lavinian ohitse. "Kaunis?" kysyy toinen. "No, ei," vastaa toinen, "ei oikeastaan kaunis." Lavinia hämmentyy, ja heti perään hänen silmänsä osuvat komeaan gondolieeriin. Näin kirjailija kuvaa tuota ensivaikutelmaa:

Posted in front of her, though how it got there unobserved she could not imagine, a gondola lay rocking. At either end it was lashed to those blue posts, whose function, apart from picturesqueness, Miss Johnstone for the first time dimly understood; and the gondolier was sitting on the poop and staring at the hotel. No, not at the hotel, decided Miss Johnstone, at me.

     She tried to return the stare; it troubled her. It was vivid, abstracted, and unrecognising. It seemed to be projected up at her out of those fierce blue eyes.

Lavinia ja hänen äitinsä palkkaavat Emilion, gondolieerin, kuljettamaan heitä nähtävyyksille. Emilio on korrekti, itse asiassa melko etäisen kohtelias, mutta siitä huolimatta Lavinian kiinnostus mieheen muuttuu melko nopeasti pakkomielteeksi. Kun Lavinian äiti sairastuu, Lavinia haluaisi jatkaa retkiä kahdestaan Emilion kanssa. Emilio kuitenkin kieltäytyy ja perustelee sitä sillä, että muut gondolieerit loukkaantuisivat, jos heille ei anneta mahdollisuutta saada kyytejä. Lavinia valehtelee äidilleen, että Idän pikajuna on täyteen varattu ja järjestää näin itselleen viikon lisäajan Venetsiassa.

Lavinia lyöttäytyy kolmanneksi pyöräksi Kolynopulon pariskunnan matkaan ja saa näin jatkaa kyytejä Emilion gondolissa. Kolynopulot naureskelevat ihmisten ihastukselle gondolieereihin ja mainitsevat, että yksinäisillä turisteilla on näihin "suhteita". Hämmentyneelle Lavinialle rouva Kolynopulo toteaa, että gondolieerit eivät varmaankaan tee sitä ilmaiseksi. 

Tarina on enimmäkseen kerrottu kolmannessa persoonassa Lavinian näkökulmasta, mutta siinä on myös runsaasti suoria lainausmerkein osoitettuja Lavinian ajatuksia. Lavinian pohdiskelut jatkuvat hänen päiväkirjassaan, josta romaaniin on liitetty useita jaksoja. Hänellä on kärkeviä mielipiteitä ja hieman ilkeä komiikan taju, joka usein kohdistuu äidin sanomisiin. Lavinia kuitenkin ottaa moraaliset kysymykset tosissaan. Ne vaivaavat aidosti hänen omaatuntoaan.

Päiväkirjassaan Lavinia moittii itseään:

I am the Lavinia who was cruel to Stephen, who snapped the head off a poor hairdresser, who shocked her mother with an indecent word, and imperilled her health with a lie, who worried two boon companions into disclosing a scandal as untrue as it was vile. This is the house Lavinia has built, and a proper pigsty it is; but real, quite real, unlike the decorous edifice whose pleasing lines are discernible in the pages of this diary and which is a fake, a fallacious façade with nothing behind it.

Lavinia tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Hän kirjoittaa Roomassa olevalle ystävälleen Elizabethille kirjeen, jossa kertoo tutustuneensa Venetsiassa tyttöön nimeltä Simonetta Perkins. Simonetta on ihastunut gondolieeriin, jonka haluaisi viedä mukanaan Amerikkaan. Mitä Simonettan pitäisi Elizabethin mielestä tehdä?

Lavinia saa Elizabethilta pian sähkeen, jossa tämä neuvoo neiti Perkinsiä viipymättä poistumaan Venetsiasta. Hieman myöhemmin Elizabethiltä tulee pitempi kirje: ystävä on heti arvannut, ettei Simonetta Perkinsiä ole olemassakaan. Hän käskee Laviniaa suhtautumaan tilanteeseen käytännöllisesti: laatimaan vierailun loppuajaksi niin tiukan aikataulun, että Emiliolle ei jää aikaa. Ei pidä tehdä asiasta moraalista kysymystä. Joku toinen voisi ehkä ryhtyä lyhyeen suhteeseen – varovaisuutta noudattaen – mutta Lavinialle se ei sopisi.

Lavinian sisäinen taistelu kasvaa suureksi, hän kamppailee omantuntonsa kanssa mutta myös koko amerikkalaisen puritaaniperintönsä kanssa. Useaan otteeseen hän viittaa Nathaniel Hawthornen romaaniin Tulipunainen kirjain, joka kertoo Hester Prynnen luvattomasta suhteesta ja hänen rangaistuksestaan.

'If Hester Prynne had lived in Venice,' she thought, 'she needn't have stood in the pillory.' For a moment she wished that Hawthorne's heroine could have found a country more congenial to her temperament. 'It was my ancestors who punished her,' she thought. 'They had to: they had to stick at something. One must mind something, or else the savour goes out of life, and it stinks.'

Lavinia etsii kirjoista apua dilemmaansa aivan samoin kuin hän on kirjojen avulla tutustunut Venetsiaan. Sopivaa uskonnollista traktaattia ei ole saatavilla, ja löytämäänsä ranskalaiseen opukseen hän ei voi luottaa. Onko hän vain liian tunnollinen ja kunnollinen? Onko tullut aika luopua opituista ohjeista?

Viimeisenä iltana Venetsiassa Lavinia lähtee ajelulle Emilion gondolissa. Hän on hotellissa sanakirjan avulla opetellut sanomaan: "Ti amo."  Se mitä illalla tapahtuu, sinun täytyy itse lukea. Lavinian ratkaisuun on kasattu isot panokset.

Lavinian pohdinnat saivat minut usein pohtimaan omia ja lähipiirini eettisiä valintoja. En tunne vetoa venetsialaisiin gondolieereihin, mutta on minullakin asioita, joilla en mielelläni rehentele ja joissa järki ja tunne ovat ristiriidassa. Hyvä ystäväni Simo Perkiö lentelee etelään tuon tuostakin, syö lihaa ja ajaa dieselautolla. Mitä ohjeita minä hänelle antaisin?

L. P. Hartley, Simonetta Perkins. Hesperus Classics 2004. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1925. Esipuhe: Margaret Drabble. Kannen suunnittelu: Fraser Muggeridge. Kansikuva: Getty Images. 87 s.