Rebecca West: Lähde tulvii / This Real Night / Cousin Rosamund

Vuonna 1956 Rebecca West (1892–1983) julkaisi romaanin The Fountain Overflows, joka kertoo Aubreyn taiteellisen perheen elämästä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Romaani ilmestyi tuoreeltaan suomeksi nimellä Lähde tulvii (1957). Maija-Liisa Virtasen erinomainen suomennos on edelleen sujuvaa nykysuomea. 

Rebecca Westin kuoleman jälkeen paljastui, että Lähde tulvii on neliosaiseksi suunnitellun romaanisarjan ensimmäinen osa. Muita valmistuneita osia ei valitettavasti ole julkaistu suomeksi. Lähde tulvii on yksinäänkin lukemisen arvoinen raikas perhetarina, mutta monet sen tapahtumat saavat selityksensä vasta myöhemmissä osissa. Myös henkilöiden luonnekuvat syvenevät.

Romaanisarjan nimeksi piti tulla Cousin Rosamund – a Saga of the Century. Sarjan toisen osan koneella kirjoitettu käsikirjoitus oli valmiina kirjailijan kuollessa, ja se julkaistiin postuumisti vuonna 1984 nimellä This Real Night. Tämä toinen osa kuljettaa päähenkilöt ensimmäiseen maailmansotaan asti. Myös kolmannesta osasta kaksi kolmasosaa oli valmiina, lopun editoi käsin kirjoitetusta alkuversiosta julkaisukuntoon Rebecca Westin sihteeri. Kolmas osa – Cousin Rosamund – ilmestyi vuonna 1985. Se päättyy vuoden 1929 pörssiromahdukseen Yhdysvalloissa. Victoria Glendinning kirjoitti kolmanteen osaan jälkisanat, joissa on mukana Rebecca Westin lyhyt synopsis sarjan viimeisen osan tapahtumista. Sen oli määrä päättyä Nürnbergin oikeudenkäynteihin toisen maailmansodan jälkeen. Rebecca West oli toimittajana ollut mukana Nürnbergissä.

Sukutarinassa ovat keskiössä ihmiset. Romaanisarjassa ei siinä mielessä ole muuta juonta kuin se, miten ihmiset kohtaavat uudet elämänvaiheet ja maailman muutokset. Siinä on kylliksi: olen pari viikkoa nauranut ja itkenyt romaanisarjan henkilöiden kanssa. Enkä nyt yhtään liioittele enkä puhu vertauskuvallisesti. 

Yritän tässä kertoa tärkeimmistä henkilöistä kaikkien julkaistujen osien pohjalta. Paljastan näin monia seikkoja, jotka kirjasarjan lukijalle paljastuvat vasta vähitellen. Mikäli päätät itse lukea romaanit, jätä selostukseni lukematta. En tosin usko, että paljastukset haittaavat lukunautintoasi. Esimerkiksi kirjailija Yiyun Li on kertonut lukevansa tämän romaanisarjan uudelleen ainakin kerran vuodessa.

Aubreyn perheen isä Piers on epäkäytännöllinen ja huikentelevainen lehtimies, jolla on vaikeuksia taloudenpidossa ja työpaikkojensa säilyttämisessä. Romaanin alkupuolella hän onnistuu saamaan päätoimittajan paikan lontoolaisesta paikallislehdestä. Perhe muuttaa Edinburghista Etelä-Lontoon Lovegroven kaupunginosaan, taloon jossa Piers on viettänyt osan lapsuuttaan. Entinen säätyläisperheiden asuma-alue on vähitellen muuttumassa työläiskaupunginosaksi. Isän toimintaa kuvaa hyvin se, että hän on Edinburghista lähtiessään myynyt lupaa kysymättä vaimonsa arvokkaat perintöhuonekalut ja käyttänyt rahat epäonnistuneeseen sijoitukseen.

Isä osaa olla myös hurmaava. Hän nikkaroi upeita yksilöllisiä nukkekoteja ja linnoituksia joululahjaksi jokaiselle lapselleen ja kertoo heille niissä asuvien henkilöiden ihmeellisiä elämänkohtaloita.

Isän poliittiset mielipiteet eivät asetu totuttuihin kaavoihin. Hänellä on yläluokkaiseen taustaansa sopivia asenteita. Hän esimerkiksi katsoo, että yksityinen omistusoikeus on turva valtiota vastaan. Toisaalta hän liittoutuu anarkistien ja sosialistien kanssa puolustaessaan varattomien ihmisten oikeutta huokeaan ja terveelliseen margariinin, jonka vointuottajat haluaisivat värjäyttää purppuran väriseksi synnyttääkseen ennakkoluuloja sitä kohtaan. 

Isän ehdoton oikeudenmukaisuus tulee esiin, kun hänen tyttäriensä koulutoverin äitiä, Queenie Phillipsiä, syytetään aviomiehensä myrkyttämisestä.  Isä on vakuuttunut siitä, että oikeusjutun tuomari on mielenvikainen ja puolueellinen. Hän on valmis todistamaan tämän lehtikirjoituksissaan siitä huolimatta, että nämä paljastukset veisivät hänet vankilaan kunnianloukkauksesta. Samaan aikaan isä on täysin varma siitä, että Queenie todellakin on murhannut miehensä. Isän ponnisteluiden ansiosta Queenien kuolemantuomio muutetaan vankeusrangaistukseksi.

Queenien sisar Lily Moon ja tytär Nancy muuttavat oikeudenkäynnin ajaksi Aubreyn kotiin asumaan. Romaanisarjassa Aubreyn perhe kasvaa useilla tällaisilla "adoptoiduilla" perheenjäsenillä, joiden vaiheita seurataan sitten yhtä tarkasti kuin perheen omiakin jäseniä.

Piers Aubrey näkee tuskallisen selvästi, mihin maailma on ajautumassa. Hän ennustaa muun muassa fasismin nousun. Kun hänen maailmantuskansa saavuttaa lakipisteensä Lähde tulvii -romaanin lopussa, hän lähtee perheensä luota ja katoaa. Varmuutta hänen kohtalostaan ei saada myöhemmissäkään romaanisarjan osissa, mutta luultavasti hän on pian lähtönsä jälkeen surmannut itsensä.

Perheen äiti Clare on ollut ammattipianisti, mutta luopunut urastaan säveltäjäveljensä kuoleman jälkeen. Huumorintajuinen Clare on tarkka ihmistuntija. Hän ihailee miestään, jota pitää nerona, mutta ymmärrettävästi Piersin taloudellinen holtittomuus saa hänet lähes neuroottisen huolestuneeksi. Äiti-Claren kautta musiikista on tullut perheessä lähes uskonto. Kaikki lapset soittavat. Eksentrinen äiti on omistautunut lapsilleen, mutta hän imee lämpönsä piiriin myös koko joukon muita ihmisiä, joista tulee kuin perheenjäseniä. 

Perheenisän katoamisen jälkeen paljastuu, että rouva Aubreylla on ollut arvokkaita tauluja, joita hän on miehelleen väittänyt kopioiksi. Näiden taulujen myynnistä saaduilla tuloilla perhe pystyy elämään niukkaa mutta taloudellisesti huoletonta elämää. Rouva Aubrey tuntee kuitenkin suuria tunnontuskia siitä, että lastensa tulevaisuuden turvatakseen hän on joutunut olemaan epärehellinen miehelleen.

Taulujen myynnissä rouva Aubreyta auttaa hänen miehensä entinen työnantaja, taiteeseen intohimoisesti suhtautuva juutalainen miljonääri Morpurgo. Herra Morpurgostakin tulee perheen lisäjäsen ja ymmärtäväinen tuki kaikille perheenjäsenille.

Rouva Aubrey käy tyttärineen myös vieraisilla Morpurgojen kotona. Siellä paljastuu eräänlainen perhehelvetti. Morpurgojen varakas mutta kylmä perhe on kuin irvokkaasti vääntynyt peilikuva Aubreyn perheestä. Rouva Morpurgon kammottava ylimielisyys ja epäkohteliaisuus vieraita kohtaan ja Morpurgon tyttärien ivallisuus aiheuttavat kärsimystä herra Morpurgolle. Hän tuntee olevansa enemmän kotonaan Aubreyn perheessä. 

Aubreyn perheeltä puuttuu täysin sosiaalinen rajoittuneisuus: heille ihmisen luokka-asemalla ei ole mitään väliä. He ystävystyvät kenen tahansa kanssa, kunhan tämän mielipiteet tai luonne herättävät heidän mielenkiintonsa. Herra Morpurgo on tässä suhteessa heidän kaltaisensa. Tämän piirteen ansiosta kirjasarja antaa laajan kuvan englantilaisesta yhteiskunnasta.

Perheessä on neljä lasta. Lähde tulvii -romaanin aikana lapset kasvavat alle kymmenen ikäisistä teini-ikään. Cordelia on lapsista vanhin. Mary ja Rose ovat kaksi vuotta nuoremmat kaksoset. Nuorin lapsi, Richard Quin, joka on romaanin alussa vasta taapero, on saanut nimensä isän kuolleen veljen mukaan. 

Cordelian pyrkimys ammattiviulistiksi on yksi sarjan ensimmäisen osan keskeisiä tapahtumasarjoja. Itsepäinen Cordelia saavuttaa suuren teknisen osaamistason, mutta Clare-äidin ja sisarustensa mielestä hän on täysin epämusikaalinen, vaikka hänellä – samoin kuin Richard Quinilla – onkin absoluuttinen sävelkorva. Ilmeisesti Cordelian ongelmana on jonkinlainen taiteellisen maun puute. Äiti ei voi tämän vuoksi kannustaa Cordeliaa soittoharrastuksessaan mutta ei toisaalta haluaisi tämän joutuvan pettymään.  

Cordeliasta puuttuu muun perheen boheemisuus. Hän on kuin ankanpoika joutsenten perheessä. Koulussa hän menestyy hyvin. Hän on opettajien suosikki. Yksi opettajista, neiti Beevor, pitää Cordeliaa ihmelapsena, jota tämän oma perhe ei ymmärrä. Sekä Cordelia että neiti Beevor joutuvat lopulta pettymään, kun puolueeton asiantuntija antaa murhaavan lausuntonsa Cordelian lahjoista. Cordelialta pettymys vie melkein hengen. Äiti Clare Aubrey päätyy neiti Beevorin lohduttajaksi. Lämmöllään hän vetää neiti Beevorin pysyväksi osaksi perhepiiriä, kuten käy ilmi sarjan myöhemmissä osissa.

Cordelia solmii myöhemmin varakkaan avioliiton. Nuoremmista sisaruksista tuntuu kuin he olisivat olleet häikäilemättömiä hevoskauppiaita, jotka ovat myyneet vaarallisen hevosen kaupunkilaistollolle. Cordelian itsepäisyys ja itsekkyys tuntuvat kuitenkin katoavan avioliiton myötä. 

Cordelian muutos on väliaikainen. Hänen itsekkyytensä palaa pahimmalla mahdollisella hetkellä, kun perhe yrittää selviytyä suuresta surusta.

Mary ja Rose ovat molemmat lahjakkaita pianisteja. Lähde tulvii -romaanin lopussa he molemmat saavat opiskelustipendin ammattiin johtaviin musiikkiopintoihin. Koska kaksi ammattipianistia ei voi kilpailla keskenään samannimisinä, sovitaan, että Mary ottaa taiteilijasukunimekseen äitinsä tyttönimen Keith.

Rose on temperamentikas ja rohkea. Sekä Rose että hänen äitinsä ovat “vimmaa ja tuskaa tulvivia lähteitä”, varsinkin silloin kun heitä kohdellaan alentuvasti. Mary puolestaan vetäytyy mielellään taka-alalle. Aikuisena kaksoset matkustelevat ympäri maailmaa konserttipianisteina. Mary järkyttää sisartaan, kun toteaa, että inhoaa suosionosoituksia ja soittaisi mieluiten tyhjille saleille.

Naiseksi tulo on Rosen ja Maryn mielestä typerää. Se, mitä he ovat vanhempiensa suhteesta oppineet, saa heidät suhtautumaan torjuvasti avioliittoon. Rose myös tuntee olevansa eristyksissä muista oman ikäisistään. Ammatillisen uran tavoittelu tekee hänestä sopimattoman aviopuolisoehdokkaan ylemmän keskiluokan tai yläluokan nuorille miehille.  

Kolmannessa osassa Rose yllättäen huomaa rakastavansa säveltäjä Oliveria. Herra Morpurgon lausahdus: "There is no substitute for sex" on yksi avain Rosen elämän käännekohdassa. Rose toteaa, ettei mene naimisiin tehdäkseen hyvää tai korjatakseen jotain, vaan koska haluaa olla onnellinen. Rosen seksuaalinen nautinto on kuvattu voimakkaasti ja uskomattomalla lämmöllä. Tämä osuus on peräisin siitä osasta käsikirjoitusta, joka oli olemassa ainoastaan käsin kirjoitettuna versiona. On luultavasti meidän lukijoiden onni, että Rebecca West ei ehtinyt editoida pois tämän jakson raikkautta.

Richard Quin on pikkulapsesta lähtien monen alan huippulahjakkuus. Hänen luonteensa on poikkeuksellisen lempeä ja valoisa. Hän ystävystyy nopeasti mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänen lahjakkuutensa huilun soitossa voisi johtaa ammattiin, jos hän viitsisi harjoitella enemmän. Hän suunnittelee vakavasti myös runoilijan uraa.

Richard Quin päätyy sarjan toisessa osassa mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Hän kuolee heti päästyään rintamalle. Richard Quinin viimeinen yö ennen rintamalle lähtöä on vaikea. Hän tuntuu aavistavan kohtalonsa, ja tuntee suurta houkutusta tavalliseen yksinkertaiseen elämään. Kohtaus toi mieleeni Jeesuksen Getsemanessa – tuskin sattumalta, Richard Quinissa Rebecca West kuvaa eräänlaista pyhimystä.

Perheen kotiapulainen Kate on myös osa perhettä. Perheen lapset vierailevat Katen ja tämän äidin kodissakin.

Lähde tulvii -romaanin – kuten koko romaanisarjan – kertojana toimii Rose. Hän mainitsee ohimennen, että kertoessaan lapsuudestaan hän kuvaa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtuneita asioita. Tästä ajallisesta välimatkasta syntyy kaksoisvalotus, sillä enimmäkseen Rose pitäytyy lapsi-Rosen näkökulmaan ja tulkintoihin tapahtumista. Vain harvoin hän antaa taustatietoja jotka eivät ole kuuluneet lapsen kokemuspiiriin: “Kaiken tämän sain tietää vasta myöhemmin”, hän mainitsee kerran.

Romaanin kielessä ei kuitenkaan ole mitään lapsenomaista, joten lukijalta saattaa jäädä huomaamatta, että Rose ei paljasta kaikkea sitä, minkä aikuinen luonnollisesti tietää. Esimerkiksi Piers-isän avioliiton ulkopuolinen suhde pormestarin vaimon kanssa lukijan on pääteltävä itkuisen pormestarin vierailusta Clare-äidin puheilla. Luonteelleen uskollisena Clare onnistuu lohduttamaan kärsivää miespoloista. 

Hämmentävintä tämä lapsen näkökulman käyttäminen on kohtauksessa, jossa Rose vierailee äitinsä kanssa pikkuserkkunsa Rosamundin kotona. Rosamundin isä Jock on Clare-äidin serkku. Rosamundin äiti Constance on ollut Clare Aubreyn koulutoveri. Saapuessaan kylään Rose toteaa, että Constancen ja Rosamundin kotona riehuu poltergeist. Harja lentää oven läpi, kattilat lentelevät, verhot repeytyvät irti tangoistaan. Rose kuvaa ilmiöt täysin todellisina. Samalla tavalla hän kertoo myös heillä kotona olevista mielikuvitushevosista ja -koirista sekä Rosamundin mielikuvitusjäniksestä. Poltergeist saattaa siis olla vain merkki Rosen vilkkaasta mielikuvituksesta. Näin hän itsekin aikuisena ajattelee.

Rosamundin kodin poltergeistiin palataan myöhemmin. Clare-äiti vihjaa, että outojen tapahtumien taustalla saattoi olla Jockin, Rosamundin isän, kiusanteko. Jock on menestyvä liikemies, lahjakas huilisti, joka kuitenkin kärsii jonkinlaisesta depressiivisestä pessimismistä, toivottomuutta aiheuttavasta maailmantuskasta kuten Aubreyn perheenkin isä. Jock eristäytyy perheestään ja käyttää isoja rahasummia tuomalla ulkomailta meedioita Lontooseen. Perheelleen hän ei anna riittävästi rahaa elämiseen, vaan Constance ja Rosamund joutuvat tekemään ompelutöitä saadakseen lisää rahaa. Pitkiä aikoja Constance ja Rosamund asuvat Aubreyn perheen lisäjäseninä. Lapset suhtautuvat Rosamundiin kuin siskoonsa.

Poltergeistilla on myös symbolista merkitystä. Rosen mielestä Jockin viulunsoitto on osa samaa hävitystä, jonka räyhähenget ovat saaneet aikaan. Jockin viulunsoitto on pätevää mutta arkista, tuttua, se tulee maailmasta jossa “taide ei ollut löytö, vaan koristus”. Äitinsä soittoa Rose vertaa kirkkoon, jonka jumala on vasta ilmestymäisillään. Näin poltergeist siis asettuu teoksen maailmassa yllättävästi tuhovoimaisen arkipäiväisyyden, mitättömyyden, vertauskuvaksi, taiteen vastakohdaksi. Rosamundin kodissa hallitsee arki, Aubreyn kodissa taide. 

Rosamund herättää kaikissa myönteisiä tunteita. Hän on kaunis ja sopuisa. Hänestä saa aluksi hieman yksinkertaisen vaikutelman. Hän ei menesty erityisen hyvin koulussa, paitsi käsitöissä ja kotitaloudessa. Hän änkyttää. Hän ei omasta mielestään ole musikaalinen, mutta huomaa heti, kun pianon viritys ei ole täysin kohdallaan. Hän on myös jonkinlainen šakkilahjakkuus, edes isä Aubrey ei pärjää hänelle. Jo nuorena Rosamund löytää kutsumuksensa sairaanhoidosta.

Rebecca Westille Rosamund oli selvästi romaanisarjan avainhenkilöitä, mikä käy ilmi siitä, että hänet mainitaan nimeltä koko sarjalle suunnitellussa nimessä.

Sarjan kolmannen osan (Cousin Rosamund) loppuun liitetyissä Victoria Glendinningin jälkisanoissa on lainattu Rebecca Westin luonnehdinta romaanisarjansa kokonaismerkityksestä. Hän yritti kuvata toisaalta ihmisiä, joiden elämänpiirinä on taide, ja toisaalta ihmisiä, joiden elämänpiiri on hengellinen tai uskonnollinen. Mielestäni romaanissa on myös kolmas elämänpiiri: käytännöllinen. Moni romaanin henkilöistä elää vain yhdessä elämänpiirissä, jotkut kahdessa. Kaikissa kolmessa piirissä toimivat ongelmitta vain Richard Quin ja mahdollisesti Rosamund. Rosamund tosin ei ole suoranaisesti taiteellinen, mutta kuten hän itse toteaa, sairaanhoito on hänen musiikkiaan. Hän onnistuu siis yhdistämään käytännölliseen työhönsä taiteellisen asennoitumisen. Mary osoittaa ymmärrystä sanoessaan: "Niin, hän ei ehkä ole muusikko, mutta hän on sitä, mistä musiikki puhuu."

On hyvä huomata, että romaanisarja ei arvota eri elämänpiirejä. Täysin käytännöllisessä elämänpiirissä elävät ihmiset voivat olla hyviä ja onnellisia. Rose-kertojan mukaan he voivat saavuttaa siinä jonkinlaisen pyhyyden. Toisaalta hengellisen elämänpiirin ihmiset voivat olla käytännöllisessä elämässään kaoottisia kuten aatteidensa vuoksi marttyyriksi valmis isä Piers Aubrey tai suorastaan pahoja kuten Jock-serkku tai romaanisarjan lopulla esiintyvä säveltäjä Jasperl.

Sarjan kolmannessa osassa Rosamund menee yllättäen naimisiin upporikkaan nousukkaan, laillisuuden rajalla tasapainoilevan liikemiehen, fyysisesti epämiellyttävän Nestor Ganymedioksen kanssa. Mies on sitä mieltä, että rikkaalla miehellä pitää olla kaunis vaimo ja että kauniilla naisella pitää olla rikas mies. Sehän on vain luonnollista. 

Miehen sukujuuret vaikuttavat levittäytyneen Turkkiin, Kreikkaan ja koko Lähi-itään. Olikin huvittavaa, että Rose ja Mary ensimmäiseksi kuultuaan Rosamundin avioliitosta, arvelevat miehen nimen perusteella, että tämä saattaisi olla suomalainen tai ruotsalainen. 

Rosamund alkaa välittömästi elää miehensä rinnalla paikasta toiseen liikkuvaa kansainvälistä jetset-elämää, johon kuuluvat esimerkiksi juhlat, joissa osallistujien viihdykkeenä on villieläimiä. Rose ja Mary eivät pysty käsittämään, mitä Rosamundille on tapahtunut. Onko hänet ostettu rahalla ja ylellisillä tavaroilla?

Sarjan kolmannessa osassa, kun kertoja-Rose on jo naimisissa ja kertoo aviomiehelleen lapsuutensa poltergeist-kokemuksesta, mies sanoo, että useimpien poltergeist-ilmiöiden takana on huomiota haluava lapsi. Hän huomauttaa, että poltergeist-ilmiöt loppuivat kuin seinään samalla hetkellä kun yksinäinen Rosamund sai Rosesta ystävän. Se, että Rosamund olisi pystynyt tällaiseen ilkeyteen ja juonitteluun, ei kuitenkaan sovi Rosen käsitykseen pikkuserkustaan.

Rosamundin lopullinen kohtalo ja erikoisen käytöksen syyt olisivat paljastuneet vasta romaanisarjan neljännessä osassa, jota ei koskaan kirjoitettu. Siinä myös Rosamund olisi paljastunut samankaltaiseksi pyhimykseksi kuin oli ollut Richard Quin. Rosamundilla on ollut kyky häivyttää epätoivo. Rosen aviomies Oliver arvelee, että hänessä on ollut pyhimyksille ominaista moraalista nerokkuutta. Rosamundin moraaliset valinnat vievät hänet lopulta kuolemaan Belsenin vankileirillä.

On hyvä huomata, että Rose on jossain määrin epäluotettava kertoja. Hän säntää tulkintoihin, on äkkipikainen ja "brutaali", kuten hänen äitinsä toteaa. Hän on myös erittäin hauska kertoja. Kerronnan kevyen sävyn Rose itse selittää: “Emme olisikaan voineet kestää lapsuusaikaamme, ellemme olisi kehittäneet itsessämme taitoa olla välittämättä kaikesta epämiellyttävästä niin kauan kuin sitä ei ollut pakko ottaa huomioon.”

Rose, Mary ja Cordelia ovat voimakkaita tahtoihmisiä. Heidän äitinsä toivookin, että heissä olisi vähemmän Macbethia, Othelloa ja kuningas Learia ja vähän enemmän Hamletia. Rosamund ja Richard Quin haluavat vain, että heistä pidetään – kuten Richard Quin itse toteaa. Kuitenkin kun lapset haluavat saada jotain aikaan, esimerkiksi äidille levähdystuolin Kew Gardenissa tai äidin heittämään pois iänikuisen hylkeennahkajakkunsa, juuri Richard Quin ja Rosamund pannaan asialle. Heissä on myös käytännöllistä toimintakykyä.

Romaanisarja kuvaa myös yhteiskunnan muutosta hyvin henkilökohtaisella tasolla. Naisten asema ja osallisuus yhteiskunnassa on muutoksessa. Myös vaatetus muuttuu. Hameen helma vuoroin nousee ja laskee. 1920-luvulla Rose ja Mary jatkavat Empire-tyylisiin asuihin pukeutumista, koska ovat niihin mieltyneet eivätkä halua alistua Chanelin naisille tyrkyttämiin “hirvittäviin univormuihin”.

Autot tulevat katukuvaan ensin hevosvaunujen rinnalle ja sitten niiden tilalle. Monet vanhemmat ajurit autonkuljettajiksi siirryttyään eivät osaa olla maiskauttamatta liikkeelle lähdettäessä.

Kolmannessa osassa analysoidaan myös Yhdysvaltoja. Syyn tähän antavat Rosen ja Maryn konserttikiertueet sekä kaikkialle maailmaan vaikuttava vuoden 1929 pörssiromahdus.

Se miksi romaanisarja ei valmistunut kokonaan, johtui Victoria Glendinningin jälkisanojen mukaan suurelta osin Rebecca Westin henkilökohtaiseen elämään liittyvistä syistä. Romaanisuunnitelmaan sisältyy myös iso rakenteellinen ongelma. Kolmas osa päättyy vuoteen 1929. Neljännen osan oli määrä käsitellä vuotta 1945. Väliin jää noin viidentoista vuoden aukko. Ei voi ajatella, että romaanisarjan henkilöt muuttumattomina hyppäävät aukon yli tai nukkuvat tuon ajan Ruususen unta. Mahdollisesti Rebecca West on ymmärtänyt, että hänen romaanisarjansa olisi tarvinnut vielä yhden lisäosan. Siihen hänellä ei ehkä enää ollut voimia.

Täytyy kuitenkin olla kiitollinen, että tämä romaanisarja on ylipäätään julkaistu tässä vaillinaisessa muodossaan. Se on tällaisenaankin jättimäinen saavutus. 

Rebecca West, Lähde tulvii. WSOY 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fountain Overflows (1956) suomentanut Maija-Liisa Virtanen. 361 s.

Rebecca West, This Real Night. Virago Press 1987. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1984. Kannen kuvassa Auguste Renoirin maalaus "Lady at the piano" (1875). 266 s.

Rebecca West, Cousin Rosamund. Virago Press 1988. teos ilmestyi alun perin vuonna 1985. Jälkisanat Victoria Glendinning. Kansikuvassa William Paxtonin maalaus "Glitter". 295 s.

Eliza Haywood: Love in Excess

1700-luvun alkukymmeninä englanninkielinen kirjallisuus eli uutta dynaamista ja kokeilevaa vaihetta. Tuon ajan kolme myydyintä kaunokirjallista teosta englannin kielellä olivat Gulliver’s Travels, Robinson Crusoe ja Love in Excess. Kaksi ensimmäistä ovat tunnettuja klassikoita, kolmas lähes täysin unohtunut. Voiko unohdus johtua siitä, että Love in Excess -romaanin kirjoitti nainen? 

Love in Excess on Eliza Haywoodin (1693–1756) esikoisromaani. Se ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1719–1720. Teos herätti huomiota rohkealla eroottisen rakkauden kuvauksellaan. Omistamani painoksen liitteenä on joukko aikalaisarvioita teoksesta. Romaanin myyntimenestystä varmaan selittää se, että arviot jakautuvat haltioituneisiin ylistyksiin ja täydellisiin tyrmäyksiin. Romaani ei jättänyt ketään haaleaksi. Kehujiin kuului muiden muassa kirjailija Richard Savage, joka tosin saattoi olla puolueellinen, sillä hänet tiedettiin Eliza Haywoodin rakastajaksi. Nimekkäimmät tuomitsijat olivat Jonathan Swift ja Alexander Pope, jotka Haywood innoitti alatyylisiin hyökkäyksiin. Pope vihjailee Dunciad-runoelmassaan ensin Eliza Haywoodin kahdesta "rakkauslapsesta" ja antaa sitten Tylsyyden maan jumalattaren julistaa pissauskilpailun, jossa pisimmälle lorottanut saa palkinnoksi pissapotan. Tämä yöastia ja miehisten eritteiden vastaanottaja on juuri kirjailijatar Eliza Haywood lehmän utareineen ja häränsilmineen. Corinna -runossaan Swift vaikuttaa niputtavan yhteen Eliza Haywoodin ja toisen seksuaalisuutta käsitelleen naiskirjailijan, Delarivier Manleyn, ja toteaa heidän "tavanomaiset" romaaninsa "skandaalien runsaudensarviksi". Swift vähättelee ilkeästi:

She made a song, how little miss

     Was kiss'd and slobber'd by a lad:

And how, when master went to p[iss],

     Miss came, and peep'd at all he had.

Love in Excess ei missään vaiheessa ole yhtä alatyylinen kuin sen kriitikot. On luultavaa, että monille arvostelijoille oli liikaa se, että Eliza Haywood räjäytti tuusannuuskaksi sen käsityksen, että naisilla ei ole seksuaalisia tarpeita tai että he eivät missään tapauksessa saa niitä ainakaan ilmaista. Kuten 1700- ja 1800-luvun romaaneista – esimerkiksi Jane Austenilta – olemme oppineet, naisen siis odotettiin houkuttelevan itselleen sopivan aviomiehen, mutta hän ei saanut osoittaa kiinnostustaan mieheen, ennen kuin mies oli muodollisesti ilmaissut toiveensa mennä naisen kanssa naimisiin.

Romaani on epäilemättä oman aikansa chicklitiä, mutta se ei täysin selitä sen menestystä. Se vetosi selvästi myös miehiin, jotka kaipasivat uutta otetta tunteiden kuvaukseen. Romaanin informatiivisessa esipuheessa David Oakleaf kertoo, että 1700-luvun alkupuolella kirjat olivat vielä kalliita. Ei ollut vielä olemassa lukijamassaa, joka olisi ostanut mitä tahansa hömppää. Love in Excess -romaania ostivat samat valistuneet ja vaativat lukijat, jotka ostivat Daniel Defoen ja Jonathan Swiftin klassikkomaineen saaneita teoksia.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun alun Ranskaan ja Italiaan. Ehkä kirjailija tunsi saavansa enemmän vapauksia, kun kuvauksen kohteena eivät olleet hyveellisiksi tunnetut englantilaiset. Toisaalta eksotiikka ja ulkomaat olivat muodissa: myös Gulliverin retket ja Robinson Crusoe tapahtuvat pääosin Britannian ulkopuolella. Elizabeth Haywood oli myös kääntänyt englanniksi kaksi ranskalaisen Madeleine Angélique de Gomezin kertomuskokoelmaa, joten ranskalainen elämänpiiri oli hänelle ainakin kirjoista tuttua.

Romaanin päähenkilöt kuuluvat aatelistoon ja ylempään porvaristoon. Sosiaalisesti sen kuvaus on siis kapeaa. Aina tarvittaessa läsnä olevat palvelijat jäävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nimettömiksi. Palvelijoille on tässä romaanissa tyypillistä, että he ovat aina valmiit pettämään isäntäväkensä taloudellisen hyödyn tai jonkin muun edun takia. 

Ensimmäisellä sivullaan romaani esittelee päähenkilönsä, kreivi D'elmontin, jonka ulkomuodon ylivertainen ihanuus ja luonteen iloisuus saa miehet hakemaan hänen ystävyyttään ja naiset "elättelemään hedelmättömiä toiveita ja salassa kiroamaan sitä tapaa, joka kieltää naisia ilmaisemasta ajatuksiaan". Kreivin avut ovat sellaiset, että naiset rakastuvat häneen kuolettavasti – kirjaimellisesti: yksi nainen surmaa itsensä ja toinen kuolee turhautuneisuuteen, kun eivät saa kreivin rakkautta osakseen. Yhdessä vaiheessa kreivi jopa toivoo olevansa muotopuoli, jotta välttäisi nämä toistuvat hullaantumiset. 

Kreivin käytöksestä ja sanoista hänen erinomaisuuttaan ei aina huomaisi. Hänellä on kyllä kaunopuheista taitoa taivutella niin miehiä kuin naisiakin omaan tahtoonsa ja saada toiset tuntemaan syyllisyyttä silloinkin, kun on itse käyttäytynyt moitittavasti, mutta ainakin minua ärsytti hänen lähes täydellinen kykenemättömyytensä nähdä omia vikojaan. Sama sokeus tuntuu vaivaavan myös kirjailijaa. Hän vaikuttaa niin ihastuneelta päähenkilöönsä, ettei näe hänessä vikoja, jotka muissa tuomitsee. Minua myös enemmän huvitti kuin ärsytti kreivin outo taipumus juhlallisesti puhuessaan viitata itseensä kolmannessa persoonassa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa kreivi alkaa liehitellä vähävaraisen Sansevirinan Amena-tytärtä, joka on aivan liian köyhä aviopuolisoksi mutta muuksi huviksi kaunis tyttö kyllä kelpaisi. Amena tietysti hullaantuu kreiviin. Vain kreivin toisen kosijan, rikkaan Alovisa De La Tourin, puuttuminen asiaan estää Amenaa menettämästä neitsyyttään kreiville Tuileries'n puistossa. Puistot ovat tässä romaanissa paitsi viettelyyn sopivia paikkoja myös naisen kehon vertauskuvia. Puiston villeimmissä osissa itsehillintä helposti pettää. 

Sansevirina lähettää tyttärensä luostariin. Romaanien perusteella ne vaikuttavat olleen rangaistussiirtoloita hyveensä vaarantaneille nuorille naisille. Toisaalta ne tarjosivat pakopaikan sellaisille naisille, jotka eivät halunneet suostua järjestettyyn avioliittoon. Uskonnollista kutsumusta ei käynyt uhmaaminen. Tässä romaanissa nämä molemmat luostarien tehtävät ovat esillä. 

Kreivi menee säädylleen sopivasti naimisiin Alovisan kanssa. Kreivi ei ole tuntenut rakkautta, mutta Alovisan asema ja omaisuus tyydyttävät hänen kunnianhimonsa. Romaanissa on esitelty myös kreivin veljen, Brillianin, aitoa rakkautta Alovisan sisareen, Ansellinaan. Brillianin ja Ansellinan häiden odotetaan olevan pian vuorossa. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän. Kirjailija näyttää viehättyneen ajatukseen, että kunkin osan tärkeimpien naishenkilöiden nimet alkavat samalla kirjaimella: ensimmäisessä osassa A:lla, toisessa M:llä ja kolmannessa C:llä. Koko aakkostoa kreivi ei näin lyhyessä romaanissa ehdi käydä läpi.

Romaanin rivakka tahti jatkuu toisessa osassa. Kolmen ensimmäinen sivun aikana kreivi D’elmont, nyt ukkomies, kutsutaan entisen holhoojansa, monsieur Frankvillen, kuolinvuoteen ääreen, ja D’elmont lupaa pitää huolta holhoojansa tyttärestä, Melliorasta, joka on viettänyt tähänastisen nuoruutensa luostarissa mutta on nyt astumassa seuraelämään. D'elmont myös lupaa hoitaa holhoojansa omaisuutta siihen asti, kunnes tämän poika saapuu Euroopan kierrokseltaan. Saman tien myös Melliora saapuu isänsä kuolinvuoteen äärelle – ja isän vedellessä viimeiset henkäyksensä Melliora ja D'elmont rakastuvat toisiinsa – mikäli rakkaus nyt on oikea termi. Romaani puhuu intohimosta.

Kreivin avio-onni siis kesti vain kuukauden päivät. Sen jälkeen hän nyt romaanin toisessa osassa pyrkii vaivoja säästämättä holhottavakseen päätyneen nuoren naisen, rakastuneen mutta hyveellisen Mellioran, vuoteeseen. Samalla kreivi pyrkii välttämään himokkaan ja halunsa suoraan kertovan Melantha-neidon lähentelyä. Naisen pyrkimys säilyttää "hyveensä" – siis koskemattomuutensa – on vain voitettava este, joka kiihdyttää kreivin pyrkimyksiä; naisen halu luopua hyveestään puolestaan tekee hänestä äärimmäisen halveksuttavan ja vastenmielisen. Metsästyksessä ei ole hupia, jos saalis on liian helppo? Viattomuuden vieminen on tärkeämpää kuin omien tarpeiden tyydyttäminen? Näillä kaksilla rattailla tässä koko ajan mennään. Kolmannessa osassa himokkaan naisen roolin saa roomalainen Ciamara. Ei tämä siis mikään feminismin merkkiteos ole. Ciamaran aggressiivisen lähentelyn aiheuttama halveksunta ei estä kreiviä hieman lämpenemästä. Onhan hän kuitenkin mies, kuten kertoja kursiivilla painottaen muistuttaa.

Himokas Melantha saa Mellioraksi tekeytymällä kreivin huiputetuksi vuoteeseen kanssaan. Tässä tapauksessa yön tapahtumat jäisivät arvailujen varaan, ellei kertoja hieman myöhemmin mainitsisi ohimennen, että Melantha pian näiden tapahtumien jälkeen meni tahollaan naimisiin ja onnekseen välttyi aviomiehensä epäilyksiltä, vaikka lahjoitti tälle lapsen vain seitsemän kuukauden kuluttua häistä.

Ison osan romaanin toisesta osasta muodostavat Alovisan yritykset selvittää, kuka tai ketkä kilpailevat kreivin rakkaudesta aviopuolison ohella. Tässä tarkoituksessa hän itse joutuu antamaan seksuaalisia vapauksia paroni D'espernaylle, Melanthan veljelle, joka tuntee kreivin salaiset seikkailut. Minusta vaikuttivat hieman kaksinaismoralistisilta ne ohjeet, jotka romaanin kertoja antaa siitä, kuinka petetyn aviovaimon tulee niellä kiukkunsa ja lepytellä miestään. Ne eivät ole kunniaksi kummallekaan sukupuolelle.

Man is too arbitrary a creature to bear the least contradiction, where he pretends an absolute authority, and that wife who thinks by ill humour and perpetual taunts, to make him weary of what she would reclaim him from, only renders herself more hateful, and makes that justifiable which before was blameable in him.

Toisen osan juonittelut johtavat ylenpalttiseen kaaokseen, jossa paroni ja Alovisa saavat surmansa. Melliora tuntee olevansa syyllinen katastrofiin ja lähtee luostariin.

Kolmannessa osassa kreivi D'elmont lähtee Roomaan toipumaan vaimonsa Alovisan ja suuren rakkautensa Mellioran menettämisestä. Siellä hän ajautuu uusiin sekaviin ihmissuhdekuvioihin ja Mellioran veljen, nuoren Frankvillen, auttajaksi tämän pyrkimyksissä kauniin Camillan voittamiseksi.

Romaanin viihdyttävää juonta on mahdotonta ja varmasti tarpeetonta käydä yksityiskohtaisesti läpi. Siihen sisältyy yllättäviä käänteitä, juonittelua, hämmästyttäviä yhteensattumia, erehtymistä henkilöllisyydestä, naamioitumista toiseksi, kaksintaisteluita, murhayrityksiä, väkivaltaisia kuolemia, naisenryöstö ja itsemurha. Kirjailijalla on dramatiikan tajua ja viehätys melodraamaan, mikä kaventaa henkilöiden psykologista uskottavuutta mutta on varmasti ollut yksi syy yleisön suosioon.

Romaania kertoo enimmäkseen kaikkitietävä kertoja, mutta muutaman pitkän jakson kertoo minämuodossa sisäiskertojana joku romaanin henkilöistä.

Mukana on myös paljon kirjeitä, jotka vääriin käsiin joutuessaan tai mennessään ikävästi ristiin aiheuttavat monenlaista harmia. Kirjeissä on sama kaunopuheinen tyyli kuin romaanissa muutenkin. Tyyli ei siis ole erityisen taloudellista. Asiaintila ilmaistaan usein mieluummin mutkan kautta, ei suoraan vaan vastakohdan kieltämällä. Tähän tapaan:

"It was my good fortune," said he, "to be instrumental last night, in the rescue of a gentleman who appeared to have much bravery, and being attacked by odds, behaved himself in such a manner, as would have made him stand but little in need of my assistance, if his sword had been equal to the arm which held it; but the breaking of that, gave me the glory of not being unserviceable to him."

Seksistä ei luonnollisesti puhuta niin suoraan kuin nykyromaaneissa, mutta lukijalle ei yleensä jää epäselväksi, mitä kulloisessakin viettelytilanteessa tapahtuu. Lukija oppii pian tunnistamaan ne konkreettiset toimet, jotka on peitetty yleisluontoisilta tai yleviltä kuulostavien sanojen taakse. Näin kuvailee nuori Frankville kreiville erästä kohtaamistaan Camillan kanssa:

Yes, my lord, the soft, the trembling fair, dissolved in love; yielded without reserve, and met my transports with an equal ardor; and I truely protest to your lordship, that what in others, palls desire, added fresh force to mine; the more I knew, the more I was inflamed, and in the highest raptures of enjoyment, the bliss was dashed with fears, which proved alass, but too prophetick, that some curst chance might drive me from my heaven.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, sanojen kirjoitusasu ei ole aina ihan nykyisenlainen. Samakin sana kirjoitetaan eri kohdissa eri tavalla, eivätkä edes henkilöiden nimet johdonmukaisesti noudata samaa kirjoitusasua.

Vauhdikas romaani päättyy peräti kolmoishäihin. Kreivi saa viimein Mellioransa. Ehkä hän myös oppii uskollisuutta. Ainakin kertoja loppusanoikseen vakuuttaa hänen ja Frankvillen vaimoineen edelleen elävän "aviollisen kiintymyksen suurina ja ihanina esimerkkeinä".

Sataa valoa-blogin Ariel esitteli viime kesänä teosta, joka käsittelee Jane Austenia edeltäviä englanninkielisiä naiskirjailijoita. Jane Austen ei todellakaan putkahtanut tyhjästä. Hänen kirjoitustyylinsä oli myös tietoinen valinta eikä varmaankaan johtunut siitä, että hän ei olisi tuntenut toisella tapaa ihmissuhteita kuvaavia kirjailijoita. Naiskirjailijoiden katoaminen yleisestä tietoisuudesta kiinnosti minua, ja onnistuin Arielin lista puhelimessani löytämään kirjakaupasta viisi teosta blogissa mainituilta kirjailijoilta. Tämä oli niistä yksi. Loputkin – Penguin Classicsin ja Oxford World Classicsin julkaisemat – tulevat varmaan lukuvuoroon jossain vaiheessa. Niiden joukossa on myös Jonathan Swiftin moittima Delarivier Manleyn New Atalantis. Gutenberg.org saattaisi tarjota vielä lisää luettavaa tähän aihepiiriin.

Eliza Haywood, Love in Excess; or, The Fatal Enquiry. Broadview Press 2000. Second edition. Edited by David Oakleaf. Kansikuva: Clementina Hawardenin noin vuodelta 1863 peräisin oleva valokuva 'Study'. 291 s.

Sally Salminen: Hiekalle rakettu

Tätä ennen olin lukenut Sally Salmisen (1906–1976) tuotannosta ainoastaan romaanin Kalastajakylän prinssi (1953). Hämmästyttävän luontevasti Ahvenanmaalta syntyisin oleva kirjailija siinä asettui bretagnelaiseen mielenmaisemaan. Romaanin kuvaama katolinen maaseutu ja sodanjälkeiselle ranskalaiselle kirjallisuudelle tyypilliset motiivit – natsien myötäily ja eksistentialismin värittämä aatemaailma – saivat minut ajattelemaan, että luin onnistuneesti toteutettua ranskalaista romaania. Myöhemmin luin jostain, että Salminen oli kirjoittanut romaanin yhdellä Bretagnen matkalla syntyneiden vaikutelmien varassa. Se on mielestäni lähes uskomaton osoitus kirjailijan lahjakkuudesta.

Tässä Hiekalle rakettu -romaanissa huomioni herätti ensin sen Agricolan Uuden testamentin suomennokseen pohjautuva nimi. Suomentajan ratkaisu oli outo: ruotsinkielisen alkuteoksen nimessä På lös sand ei ole samaa vanhahtavaa sävyä, vaikka uskonnolliseen vertaukseen sekin luonnollisesti vie ajatukset.

Uskonto on romaanikirjailijalle hankala elämänalue. Irlantilainen kirjailija Colm Tóibín toteaa esseekokoelmassaan A Guest at the Feast, että romaanille on luontevampi maallinen tila, jossa ihmiset kärsivät kuolevaisten vaivoista ja epäonnistumisista, missä heidän tavoitteensa ovat materiaalisia ja toiveensa käsin kosketeltavia. Uskoisin, että Sally Salminen olisi voinut allekirjoittaa tämän ajatuksen: vaikka hänen romaaninsa käsittelee uskovaisten yhteisöä ja sen päähenkilö haluaa menestyä saarnaajan uralla, romaanin ongelmat eivät ole uskonnollisia. Päähenkilön elämää ohjaava voima on kunnianhimo. Seurakuntaelämä vain sattuu olemaan se alue, jolla hän on päättänyt päteä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla myös pokerinpeluu, kuorolaulu tai kilpahiihto.

Varoitan juonipaljastuksista.

Romaanin alku on lupaava. Vapaakirkollisen Betesdaseurakunnan jäsen, vanha postinkantaja Lukas Ström kulkee aamutuimaan halki ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sijaitsevan kotikaupunkinsa. Hänen silmiensä kautta saamme ensimmäisen näkymän Sörbyn pikkukaupunkiin. Käy ilmi, että Lukas Ström on aiemmin ollut merkittävässä asemassa saarnaajana, mutta syyllistynyt sitten jonkinlaiseen tarkemmin määrittelemättömään häväistysjuttuun. Rike vaikuttaa seksuaaliselta, ainakin hän on valmis ymmärtämään muita tässä suhteessa horjuneita. Ahaa, ajattelin, tämä teema nousee varmaan myöhemmin esiin. No, romaanin alku antoi lupauksia, jotka eivät täyttyneet.

Viimeisenä postinkantajan kierros johtaa Lindin matkustajakotiin ja ravintolaan. Siellä saamme ikään kuin ulkopuolisen silmin ensikäsityksen romaanin varsinaisesta päähenkilöstä, nuoresta Edgar Lindistä. Kuva ei ole mairitteleva: Edgar Lind on kärsimätön, heti valmis nöyryyttämään myöhässä saapuvaa postinkantajaa.

Alkuluvun jälkeen näkökulma siirtyy Edgar Lindiin ja hänen kokemuksissaan ja ajatusmaailmassaan hän-muotoinen kerronta sitten pysyykin romaanin loppuun asti. En jaksa kovin tarkasti kertoa Edgarin kääntymyksestä ja hänen nousuja ja laskuja täynnä olevasta urastaan Betesdaseurakunnan saarnaajana eri paikkakunnilla Suomessa ja Ruotsissa. Muutama havainto saa riittää.

Heräämisensä jälkeen Edgar yrittää muiden seurakuntalaisten esimerkin mukaisesti tehdä pieniä laupeudentekoja. Hän käy pilkkomassa puita eräälle "huonoksi" mainitulle naiselle. Tunnustan, että minulle oli pettymys, kun kävi ilmi, että naisen huono maine johtui siitä, että hän oli kova juoruilija.

Edgar Lind, joka on aikaisemmin ollut määränpäätä vailla oleva maatalousopintonsa keskeyttänyt haahuilija, kouluttautuu pari vuotta määrätietoisesti evankelistan tehtävään. Käy kuitenkin selväksi, että häneltä puuttuu sisäinen uskonelämä. Hän esimerkiksi rukoilee vain julkisesti. Hänen uskontonsa on esitys. Hän on valmis kestämään köyhyyttä mutta samalla hän haaveilee taideteosten ostamisesta ja taloudellisesta menestyksestä. Kirjailija kuitenkin korostaa, että Edgar ei ollut “kylmä, itsetietoinen teeskentelijä”. Edgar tuntee häpeää pinnallisuudestaan ja ymmärtää, että hengellisen elämän alueella monet tiedoiltaan vähäisemmät uskonveljet ovat häntä suurempia.

Lindin perhe edustaa monipuolista läpileikkausta toista maailmansotaa edeltävästä suomalaisesta ajatusmaailmasta. Isä ja vanhin veli Nils ovat omaisuuden kartuttamiseen suuntautuneita suojeluskuntalaisia. Alfhild-sisko on käytännöllinen ja työteliäs terveyssisar, sovinnaisen moraalin tukipylväs. Nuorin veli Birger on kommunisti. Linda-sisko liittyy Betesdaseurakuntaan pian Edgarin jälkeen. Hän ihailee veljeään rajattomasti mutta näkee samalla hänen hengellisyytensä kapeuden. Äiti pysyttelee irrallaan aatekiistoista, hän näkee lapsissaan heidän yksilölliset heikkoutensa ja vahvuutensa.

Linda oli niin onnistunut romaanihenkilö, että olisin mieluummin lukenut romaanin, jossa hän olisi päähenkilönä. Linda on hyvässä uskossa ja miehen julistaman vapaan rakkauden hengessä aloittanut sukupuolisuhteen erään kommunistin kanssa. Käy kuitenkin ilmi, että mies on levittänyt aatettaan muuallakin. Muuan konttoristi synnyttää hänelle lapsen. Kohu vältetään, kun mies lupautuu menemään naimisiin naisen kanssa. Mies kuitenkin katoaa ennen häitä. Lapsen synnyttyä konttoristi hukuttautuu, ja lapsi päätyy Betesdaseurakunnan lastenkotiin. Linda häpeää hairahtumistaan. Hänen uskonnolliselle kiinnostukselleen on siis uskottava syy.

Edgarin kunnianhimolle on tärkeää väittelyiden voittaminen. Hänen käännytystyönsä perustuu tähän. Varsinkin kommunistit ovat hänelle kova pala. Heidän näkökulmastaan uskonto on "oopiumia kansalle", joten sen perusteleminen heille tuottaa vaikeuksia. Vanhempi saarnamies kehottaa Edgaria vain julistamaan evankeliumia, missään ei sanota, että kommunistit pitäisi voittaa väittelyssä.

Edgarin puhujakokemuksissa tulevat esiin kaikki tuskat, jotka kokee sellainen puhuja, joka keskittyy itseensä eikä asiaansa:

Pelko kuristi hänen kurkkuaan: miksi hän ei aloittanut? Eikö hän ollut seisonut siinä liian kauan? Oliko hän jollakin tavoin omituinen? Ihmettelivätkö ihmiset hänen käyttäytymistään? Miten oli hänen solmionsa laita, oliko se suorassa? Ei, jollei hän pian aloittaisi, niin ihmiset luulisivat hänen sekaantuneen puheessaan ennenkuin hän oli sen alkanutkaan.
     Hän aloitti. Ääni oli kuiva ja samea, ja hänen täytyi kerran toisensa jälkeen kakistella kurkkuaan. Vähitellen hän kuitenkin lämpeni puhuessaan ja sai äänensä kantavaksi. Mutta samalla kun hän esitti perusteellisesti valmistettua puhettaan, lause lauseelta, askarteli osa hänen aivoistaan edelleen muissa asioissa. Puhuiko hän kenties kyllin kovalla äänellä, jotta myöskin salin perällä olijat saattoivat kuulla? Eikö hän näyttänyt liian jäykältä seisoessaan siinä kädet puhujan pöydällä? Eikö hänen pitäisi kääntyillä ja puhua milloin oikealle, milloin vasemmalle saliin?

Umpisuolentulehdukseen sairastuttuaan Edgar löytää itselleen puolison sairaalasta. Sairaanhoitaja Aina Reen tuo Edgarin elämään yhtä aikaa rauhaa ja toimeentulohuolia.

Juuri ennen talvisodan syttymistä Edgar Lind tekee romaanin teeman kannalta ratkaisevan päätöksen. Hän peruu Suomesta saamansa viran ja lähtee kahden kuukauden apupapin pestiin Ruotsiin. Kyse on paosta. Hän uskoo, että maailmansota leviää Suomeen. Neuvostoliitto tulee väistämättä voittamaan. Sitä auttavat Birger-veljen kaltaiset "kamarikommunistit". Hän itse, samoin kuin isä ja Nils-veli, päätyisivät Siperiaan. 

Edgar uskoo, että taistelussa hän kyllä olisi paikkansa täyttänyt. Ateenalaisten laulun sanat liikuttavat häntä.

Ei voinut olla mahdollista saada kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja että hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Kaikki hänessä nousi sitä vastaan. Hän tahtoi ensin saada maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.

Talvisota syttyy ja Suomi puolustautuu. Suuri yksimielisyys valtaa Suomen. Apua virtaa kaikkialta maailmasta.  Pari nuorta miestä Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee vapaaehtoisina Suomeen taistelemaan. Birger-velikin on kunnostautunut erityisen urhoollisena sotilaana sen jälkeen, kun Helsingin pommitukset olivat romahduttaneet hänen käsityksensä Neuvostoliiton rauhantahdosta. Kotoa tulevat kirjeet syyttävät Edgaria pelkuruudesta välillä peitellysti, välillä aivan suoraan.

Juuri kun Edgar on tehnyt päätöksen palata taistelemaan Suomen puolesta, solmitaan rauha. Edgar ei enää pysty todistamaan muille mielensä muuttumista. Aina-puolisokin on sodan aikana sairastunut vakavasti. Puhutaan epämääräisistä "sydänkohtauksista", mutta niin Edgarille kuin lukijallekin on selvää, että Ainan sydämen särkee Edgarin päätös jättää isänmaa pulaan. Isä ja Nils-veli ovat luovuttaneet ison osan omaisuuttaan Suomen hyväksi. Birger on menettänyt molemmat jalkansa, Linda-sisko henkensä.

Romaanin lopussa Edgar viimein löytää eräänlaisen uskonnon ja isä-Jumalan, jonka luo hän kuin tuhlaajapoika palaa – tämä on tietenkin hänen itse käyttämänsä vertaus. Isä jonka luo hän palaa, on isänmaa. Näin tehdään isänmaasta jumala ja nationalismista uskonto. 

Tämän romaanin julkaisu vuonna 1941 oli epäilemättä Sally Salmisen panos Suomen asialle. Sen tunnelataus on ymmärrettävä historiallisessa yhteydessään. Vielä pari vuotta sitten olisin sanonut, että se on auttamattoman vanhentunut propagandistisessa isänmaallisuudessaan. Voi olla, että joku voisi juuri nyt saada tästä rohkaisua isänmaallisuuteensa – jos sellaista tuntee kaipaavansa.

Minä toivoin koko ajan, että kirjalla olisi jokin muu sanoma kuin se, että ihmisen pitää hävetä, jos ei ole antanut isänmaalleen ruumiinsa jäseniä, omaisuuttaan tai henkeään. Minulle tämä romaani toimi propagandistista tarkoitustaan vastaan. Luin tämän varoituksena. Tällaisiin nationalistisiin asenteisiin meitä ollaan kovasti ohjailemassa. Katsokaapa keskustelua, joka on herännyt siitä, että kirjailija Magdalena Hai kieltäytyi linnanjuhlista. Veteraanien häpäisijä, maanpetturi, jäkäjäkäjäk! Suu suppuun, tyttö, sananvapauden käyttäminen on epäisänmaallista, koska jos veteraanit eivät olisi puolestamme taistelleet, meillä ei olisi sananvapautta! Naurattaisi jos ei itkettäisi.

Yksimielisyyden vaatimuksilla on juuret syvällä suomalaisuudessa. Ehkä se on ollut vahvuus. Ainakin silloin, kun yksimielisyys on vaatinut omasta luopumista heikommassa asemassa olevien hyväksi. En oikein usko sellaiseen yksimielisyyteen, joka vaatii luopumaan muutenkin hyväosaisten hyväksi tai joka haluaa vaientaa toisin ajattelevat. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suuri sovinnon ja yksimielisyyden ylistys. Kun Kivi sitten joutui omassa elämässään kokemaan kulttuurieliitin kääntymisen itseään vastaan, pettymys oli raskas. Tekisi joskus mieli huutaa kuin Kivi mielisairaalassa: "Concordia satan!" 

Sally Salmisella on oiva kyky kuljettaa tarinaa. Vaikka huokailin ja pyörittelin silmiäni, tulin kuitenkin lukeneeksi loppuun. 

Sally Salminen, Hiekalle rakettu. Otava 1941. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta På lös sand suomentanut Aukusti Simojoki. 256 s.

Frédéric Lenormand: La baronne meurt à cinq heures

Yksi salapoliisikirjallisuuden trendi näyttäisivät olevan humoristiseen sävyyn kirjoitetut dekkarit, joissa rikoksia ratkaisevat kuuluisat historialliset henkilöt. Usein amatöörietsivänä toimii kirjailija. Olen nähnyt – mutta en lukenut – kirjoja, joissa taitojaan tällä saralla pääsevät näyttämään Jane Austen, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Oscar Wilde, Josephine Tey ja Ian Fleming, ihan vain muutaman mainitakseni. Jos kirjailijalla, joka on valinnut päähenkilökseen historiallisen henkilön, on hallussaan riittävästi elämäkertatietoja ja sen lisäksi kykyä uskottavan ajankuvan luomiseen, tuloksena voisi hyvinkin olla viihdyttävä ja opettavainen romaani.

Juuri tällaisen on onnistunut kirjoittamaan ranskalainen Frédéric Lenormand (s. 1964). Hänen romaanissaan La baronne meurt à cinq heures ('Paronitar kuolee viideltä') rikoksen ratkaisee filosofi-kirjailija Voltaire, jolla muuten juuri tänään on syntymäpäivä. Paljon onnea! 330 vuotta on jo oikea miehen ikä!

Frédéric Lenormand on tämän jälkeen jatkanut Voltairen tutkimuksia vielä kahdessatoista myöhemmässä romaanissa.

Järkeen pohjautuvaa maailmankuvaa levittävä valistusfilosofi sopiikin mainiosti salapoliisiksi. Hänellä nyt ainakin luulisi olevan tarvittavat päättelykyvyt tehtävään. Tässä romaanissa ne eivät kuitenkaan pelasta häntä monilta virhepäätelmiltä ja koomisilta kommelluksilta. Romaanin sävy on kevyt ja viihdyttävä.

Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1731. Voltaire on vähän alle 40-vuotias kirjailija, joka on tullut kuuluisaksi näytelmistään. Samaan aikaan hän on salanimillä tai nimettömästi julkaissut filosofisia traktaattejaan. Ne ovat jo aiemmin vieneet hänet Bastiljin vankilaan ja lyhyeen maanpakoon Englantiin. Uuden pidätyksen uhka on koko ajan olemassa. 

Voltaire pitää erityisenä kirjallisena osaamisalueenaan runomuotoisia tragedioita. Tässä romaanissa hän mainostaa kaikkialla uutta Eriphyle-näytelmäänsä, joka hänen mukaansa yhdistää Hamletin ja Oidipuksen teemat ripaukseen Macbethia. Valitettavasti ihmiset aina hänen puhuessaan Eriphylestään kuvittelevat hänen puhuvan kiusallisesta ihotaudista.

Voltairen mesenaatti, monsieur de Maisons, on yllättäen kuollut alle 30-vuotiaana, ja Voltaire on menettänyt ilmaisen ylläpidon hänen kotonaan. Hautajaistilaisuutta Voltaire käyttää hyväkseen etsiäkseen vieraiden joukosta uuden varakkaan tukijan. Tämä onnistuukin: Voltaire muuttaa asumaan Antoinette Desbordeaux'n Pariisin hienostoalueella sijaitsevan talon ullakkohuoneistoon. Antoinette Desbordeaux, Fontaine-Martelin paronitar, on 60-vuotias filosofiaan ja vapaa-ajatteluun viehättynyt leskirouva. Paronittaren talo ja ruokapöytä ovat vapaasti Voltairen käytössä, ainoastaan yhteen lukittuun huoneeseen hänellä ei ole lupa mennä. Tämän huoneen – Siniparran huoneen, kuten Voltaire sitä mielessään nimittää – sisältämillä esineillä ja asiakirjoilla on romaanissa myöhemmin tärkeä rooli.

Puolentoista vuoden päästä, alkukeväällä vuonna 1733, paronitar yllättäen kuolee yöllä. Häntä on myrkytetty, pistetty tikarilla, kuristettu ja tukehdutettu tyynyllä. Poliisipäällikkö Réné Hérault julistaa kuoleman alustavasti luonnolliseksi välttääkseen ylemmiltä tahoilta tulevaa poliittista painostusta. Samalla hän kuitenkin haluaa saada rikollisen tai rikolliset selville. Selvitystyön hän antaa Voltairelle. Rikoksen selvittämällä Voltaire säästyy Bastiljilta, joka muuten odottaisi häntä uusien filosofisten julkaisujen takia. 

Romaanin Voltaire on vekkuli hahmo. Hän suhtautuu itseensä ironisesti mutta on samalla tietoinen omasta erityisyydestään. Hän on pummi ja nero. Hän elää toisten kustannuksella, vaikkei se olisi hänelle taloudellisesti välttämätöntä. Hänellä nimittäin on omaisuutta ja arvokkaita taideteoksia. Salanimellä hän harjoittaa rahanlainausta: monet Voltairen tieteelliset tai poliittiset vastustajat ovat tietämättään velkaa hänelle. Filosofiset kirjoitukset eivät tuo rahaa, niitä Voltaire pitää palveluksenaan yhteiskunnalle.

Voltaire huomaa pian, että paronittaren murhaaja on ilmeisesti myös hänen kintereillään. Hän pakenee jäljittäjäänsä ajurin kyydillä. Ajuri erehtyy osoitteesta, ja näin Voltaire tutustuu 26-vuotiaaseen Émilie le Tonnelier de Breteuiliin, Châtelet'n markiisittareen. Émiliestä Voltaire saa terävän apulaisen tutkimuksiinsa. Émilie on huippulahjakas matemaatikko ja tiedenainen. Matemaattista lahjakkuuttaan hän hyödyntää myös uhkapeleissä – huonolla menestyksellä, peliriippuvuus aiheuttaa hänelle suuria velkoja. Émilie on myös seitsemännellä kuulla raskaana. Aviomies pitää sotilasuraa houkuttelevampana kuin perhe-elämää. Hän piipahtaa hetkeksi kotona aivan romaanin lopussa, poikalapsen synnyttyä. Siinä vaiheessa Émiliestä ja Voltairesta on tullut rakastavaisia, ja aviomies palaa ilmeisen huojentuneena ratsumiestensä pariin.

Voltairella on rikosta ratkaistessaan myös toinen apuri: hänen sihteerinsä, 19-vuotias abbé Michel Linant. Laiskanpulskea abbé on viattomuudessaan hellyttävä hahmo, mutta helposti huiputettavissa, joten rikolliset käyttävät häntä hyväkseen.

Tarkemmin romaanin juonta paljastamatta kerron, että Voltairella on paronittaren murhaan kolme naispuolista pääepäiltyä. He kaikki ovat paronittaren mahdollisia perijöitä. Markiisitar Émilie löytää paronittaren huoneesta poltetun testamentin jäännökset. Niinpä tehtäväksi tulee etsiä aidon testamentin kopio ja erottaa esiin pulpahtavat väärennökset aidosta. Vähitellen amatöörietsivät pääsevät väärentäjän jäljille ja onnistuvat saamaan käsiinsä aidon testamentin ja siihen liittyvän paronittaren kirjeen, josta paljastuu yllättäviä asioita mahdollisesta pääperijästä, paronittaren tyttärestä. Tapa, jolla väärentäjä on piilottanut aidon testamentin, on sivumennen sanoen nerokas.

Tutkimuksien aikana on ratkaistava salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Nuotein kirjoitetut viestit ratkaisee Voltairen pyynnöstä säveltäjä Jean-Philippe Rameau. Kirjaimin laaditun viestin ratkaisee matemaattisilla päättelytaidoillaan markiisitar Émilie.

Tässä kohtaa on hyvä mainita, että kaikki edellä mainitut henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Kirjailija Frédéric Lenormand on lisännyt teokseen liiteosan, jossa on aikalaisten kuvauksia romaanin henkilöistä. Mukana on myös Voltairen 24. helmikuuta 1733 päivätty kirje herra Thiriolle. Siitä löytyvät kaikki tämän romaanin olennaiset juoniainekset. 

On onnenpotku meille lukijoille, että Frédéric Lenormand on tähän kirjeeseen törmättyään nähnyt siinä salapoliisiromaanin mahdollisuuden. Romaanin ajankuva ja kevättalven luminen Pariisi erilaisine väestöryhmineen vaikuttivat niin ikään uskottavilta.

Mahtaisikohan tällaiselle viihdyttävälle historialliselle dekkarille löytyä Suomesta niin paljon lukijoita, että jokin kustantamo voisi harkita sen kääntämistä? Suosittelen joka tapauksessa niille, jotka jonkin verran ranskaa taitavat. Aika vähällä pärjää, omasta kokemuksesta tiedän.

Romaani on vuonna 2011 saanut Ranskassa kaksi kohtuullisen merkittävää dekkareille myönnettävää palkintoa: Prix Arsène Lupin ja Prix Historia du roman policier historique.

Frédéric Lenormand, La baronne meurt à cinq heures: Voltaire mène l'enquête. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Honoré Fragonardin maalauksesta Varastettu suudelma. 332 s.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Romaanimuodon juuret ovat parodiassa ja satiirissa. Siksi on hämmästyttävää, miten moni nykykirjailija valitsee tyylilajikseen ahdistavan naturalismin tai suorastaan tragiikan. Lukijan parasta kirjailijat varmasti ajattelevat. Kaikkihan me tiedämme, että ihminen muuttuu syvällisemmäksi, kun hän saa istua otsa rypyssä tuijottamassa etäisyyteen.  

Miina Supinen (s. 1976) on valinnut toisin. Hänen vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaaninsa on tyylipuhdas koominen romaani. Se, onko se myös hauska, on makuasia. Koominen viritys ei estä käsittelemästä vakavia aiheita. Aina koomista romaania lukiessa tulee muistaa, että komiikka on myös tapa, jolla ihminen etäännyttää ajatukset, jotka voisivat satuttaa.

Liha tottelee kuria alkaa sanoilla "olipa kerran". Lukijaa on siis varoitettu. Kirja aikoo ottaa vapauksia "todellisuuden" käsittelyssä. Romaanin tyyli toi mieleeni tavan, jolla esimerkiksi elokuva Amélie (2001) on kerrottu. Hieman naivistisesti; kirkkain värein, yhtä aikaa sadunomaisesti ja ultrarealistisesti. Romaanin kieli luistaa kuin sitä olisi käsitelty liukuvoiteella. Kuvailu on tarkkaa ja oivaltavaa. Kehotan kiinnittämään huomiota erityisesti hajuhavaintoihin. Kerronnan jännite on intensiivinen; juonen käänteet houkuttelevat lukemaan hieman pitemmälle. Kirja tulee helposti ahmaistuksi muutamalla lukukerralla. Komiikka syntyy tabujen rikkomisesta ja verbaalisista oivalluksista.

Tässä tekstissä on juonipaljastuksia, joten suosittelen lukemaan eteenpäin vain, jos arvelet, ettet tule romaania itse lukemaan tai jos olet jo sen lukenut ja haluat vertailla lukukokemuksia.

Romaanin ytimessä on Silolan perhe: äiti Katriina, sisustussuunnittelija; isä Launo, maailmankuulu säveltäjä-kapellimestari, sekä lapset Astra, Silmu ja Pelagia. Romaanin kaikkitietävä kertoja eläytyy välillä jonkun henkilön näkökulmaan, eniten Astran ja Silmun. Astra on 22-vuotias opiskelija, joka ei enää asu kotona, vaikka viettääkin siellä paljon aikaa. Silmu on 18-vuotias, Pelagia nelivuotias iltatähti.

Heti alusta lähtien on selvää, että arkkitehdin suunnittelemassa talossa meren rannalla asuvassa varakkaassa perheessä ei kaikki ole kunnossa. Mistä se käy ilmi? Esimerkiksi siitä, että perhe on addiktoitunut hilloon. Hillolla hoidetaan apeata mieltä. Se kertoo myös sisäisen kontrollin puuttumisesta. Eipä ihme, että tässä perheessä kontrollia haetaan ulkopuolelta.

Astralla on sadomasokistinen suhde netissä tapaamansa Kain kanssa. Astra on kokeillut alistumista jo 16-vuotiaana myymällä itsensä sattumalta tapaamansa miehen panopuuksi. Kain kanssa suhde on Astran vaatimuksesta edennyt rajuun ryhmäseksiin Kain järjestämissä risteilyorgioissa. 

Silmu hakee ulkoista kontrollia kehonrakennuksesta. Se alkaa yrityksestä pudottaa painoa, mutta johtaa nopeasti juuri päinvastaiseen: lihasmassan kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä. Parhaiten se tietysti onnistuu steroideilla. Niillä on tunnetusti vaikutusta myös mieleen: Silmun väkivaltaisuus repeää Launo-isän 50-vuotisjuhlilla, johtaa perheen salaisuuksien paljastumiseen ja näin myös romaanin juonen kulminaatiopisteeseen.

Perheen Katriina-äidillä on itsetunto-ongelmia maalaisjuurtensa takia. Hän on salannut perheeltään ison osan taustaansa, muun muassa sen, että hänen äitinsä on elossa. Launo ei ole koskaan tavannut kuolleeksi luulemaansa anoppia eivätkä lapset isoäitiään. Katriina antaa ulospäin kuvan vahvasta ja määrätietoisesta ihmisestä. Hän tylyttää firmansa työntekijöitä. Kotona hän hoitaa epävarmuuksiaan linnoittautumalla keittiöön viinipullon kanssa. Hän on perustanut perheen valheen päälle ja jatkanut valheiden kartuttamista myöhemminkin.

Nelivuotias Pelagia on yksi näistä valheista. Tai oikeastaan hän on ihastuttava lapsi, joka piilottelee pehmoeläimiään perheenjäsenten laukkuihin. Hän ei kuitenkaan ole Launon biologinen lapsi. Hän on matkamuisto Launon ja Katriinan sukellusmatkalta Israeliin. Siellä Katriinalla oli lyhyt suhde sukellusopas Tom Naalin kanssa. Nyt tämä kettu on Suomessa ja kiristää Katriinaa. Tom myös seurustelee Pelagian lastenhoitajan, Piia Kilisen, kanssa ja sitten myöhemmin Pelagian lastentarhanopettajan, Elisabet Pylkin, kanssa. Tom uhkailee sieppaavansa Pelagian ulkomaille, jos hänen lunnasvaatimuksiinsa ei suostuta. Naali, Kilinen, Elisabet Pölkki – tuleeko kenellekään mieleen Veikko Huovinen? Joel Lehtonen?

Launo-isä on enimmäkseen pihalla perheen salaisuuksista. Hän ei ole henkisesti täysin läsnä. Työt painavat. Stressaavia perhetilanteita hän käsittelee siivoamalla, mitä ei normaalisti tee, koska ei tee kotona oikeastaan mitään. Amsterdamissa keikkamatkalla hän on istunut hotellihuoneessa lukemassa lehtiä, kun Katriina on tutustunut nähtävyyksiin. Ensin ajattelin, että Launo on hieman kliseinen hajamielinen mies, mutta ehkä hänessä on muutakin – jonkinlainen idiot savant tuli mieleen.

Näin koomiseksi romaaniksi kirja on harvinaisen surullinen. Sen loppu ei ole varsinaisesti onnellinen mutta kuitenkin toiveikas. Salaisuudet aiheuttavat eniten vaurioita silloin, kun ne yritetään salata. Kun ne lakkaavat olemasta salaisuuksia, ne menettävät tuhovoimansa. Onni löytyy – jos on löytyäkseen – vasta kun lihan kurittaminen loppuu.

Liha tottelee kuria on luettu useissa blogeissa, esimerkiksi seuraavissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Pihin naisen elämää, Järjellä ja tunteella sekä Savannilla.

Miina Supinen, Liha tottelee kuria. WSOY 2010. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2007. Kansikuva: Elina Warsta. 335 s.

 

Yiyun Li: Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life

Vuonna 2012 amerikankiinalainen kirjailija Yiyun Li (s. 1972) sairastui syvään masennukseen. Kahteen otteeseen hän yritti itsemurhaa. Molempien yritysten jälkeen hän sai laitoshoitoa. Tässä kirjassa Yiun Li kahdeksassa esseessä ja teoksen jälkisanoissa yrittää käsitellä kokemuksiaan. Kyse on todellakin yrityksestä: esseet ovat syntyneet vähitellen parin vuoden aikana ja niissä on näkyvissä ajattelun muuttuminen ja toivon ja epätoivon vuorottelu. Kirja ei ole aina helppoa luettavaa.

Kirjailijaa vaivaa se, miksi hän nyt kertoo näin suoraan omista kokemuksistaan. Hän oli aina aiemmin ajatellut, ettei ole omaelämäkerrallinen kirjailija. Suoraan kysyttäessä hän oli aina kiistänyt kirjoittavansa omista kokemuksistaan. Tässä teoksessa Yiyun Li lopulta myöntää, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään. Jos ei siinä mitä kertoo, niin sitten siinä mitä jättää kertomatta.

One writes about what haunts one. Thus looked at, no one is exempt from being autobiographical.

Jo aiemmin Li on selittänyt haunt-sanan etymologian. Sen alkumuodot eri kielissä viittaavat alkuperään ja kotiin.

When we feel haunted, it is the pull of our old home we're experiencing, but a more upsetting possibility is that the past has become homeless, and we are offering it a place to inhabit in the present.

Tässä kirjassa Yiyun Li antaa puheenvuoron sille menneisyydelle, jonka hän on yrittänyt painaa näkymättömiin. Hän kertoo lapsuudestaan Kiinassa, asevelvollisuusajan kokemuksistaan, immunologian opiskelustaan Pekingin yliopistossa ja sitten myöhemmin Yhdysvalloissa. Hänellä oli edessään lupaava ura uudessa kotimaassaan, kun hän äkisti muutti suuntaa: hylkäsi luonnontieteellisen alan ja opiskeli kirjailijaksi Iowan yliopiston kirjoittajaohjelmassa. Hän myös vaihtoi kielensä: hän ei ole kirjoittanut kaunokirjallisuutta kiinan kielellä eikä ole antanut lupaa julkaista kirjoittamiaan kirjoja kiinaksi. Tästä syystä häntä on Kiinassa syytetty oman kulttuurinsa pettämisestä. Väite on järjetön, minkä voi todeta jokainen Lin kirjoja lukenut.

Kiertäen ja kaartaen Li lähestyy menneisyytensä kipupisteitä. Hän pelkää eksyvänsä sivupoluille ja harhauttavansa lukijaa. "Any word is the wrong word when it is too close to the unspeakable." Vähitellen paljastuu kuva lapsuuden perheestä, jonka ilmapiiri oli ahdistava. Opettajaäiti joka imi kaiken ilman ympäriltään ja fyysikkoisä joka vastasi alistumalla kaikkeen. Yiyun toteaa yhdessä kohtaa, että äiti oli perheen ainoa lapsi. Isän äärimmilleen viety kohtalonusko ei tarjonnut emotionaalista turvaa Yiyunille ja tämän isollesiskolle, vaikka isä sillä tavalla yrittikin epäilemättä suojella lapsiaan.

En ryhdy tässä kertomaan enempää Yiyunin vaikeasta äitisuhteesta. Yksi esimerkki lapsuudesta saa riittää. Siirryttyään työelämään Yiyunin isosisko antoi pikkusiskolle lahjaksi kaksi hamsteria. Yiun kiintyi niihin. Pian ne kuitenkin katosivat. Äiti kertoi luovuttaneensa ne pois, koska Yiyun antoi niille enemmän huomiota kuin vanhemmilleen. Englanniksi kirjoittaminen oli epäilemättä vapauttavaa siksi, ettei äiti osannut lukea englantia.

Masennuskautensa aikana Yiyun Li luki paljon. Kirjoittaminen oli käynyt mahdottomaksi, siispä hän luki. Tämän kirjan esseissä hän kertoo, mitä kirjailijat hänelle opettivat. Aluksi kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kirjat veivät ajatukset pois hänestä itsestään. Parhaiten tämä onnistui lukemalla kuolleiden kirjailijoiden teoksia, ennen kaikkea päiväkirjoja ja kirjeitä. Toisten elämästä hän haki turvaa omaan epävarmaksi käyneeseen elämäänsä. Li kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamasta lohdusta.

Some days, going from one book to another, preoccupied with thoughts that were of no importance, I would feel a rare moment of serenity: all that could not be solved in my life was merely a trifle as long as I kept it at a distance. Between that suspended life and myself were these dead people and imagined characters. One could spend one's days among them as a child arranges a circle of stuffed animals when the darkness of night closes in.

Kirjailijoita, joilta Yiyun Li sai tukea, oli useita: Stefan Zweig (joka päätyi kaksoisitsemurhaan puolisonsa Lotten kanssa), Thomas Hardy, Ivan Turgenev (jolla oli omistushaluinen äiti ja joka päätyi vapaaehtoiseen maanpakoon), Marianne Moore (omistushaluinen äiti täälläkin), Elizabeth Bowen, Søren Kierkegaard, Philip Larkin ja John McGahern mainitakseni näkyvimmin esillä olevat. William Trevor, jota Yiyun Li pitää kirjallisena oppi-isänään, oli vielä elossa ja kutsui Yiyunin vieraakseen sekä tarjosi tukeaan kuuntelemalla ja kertomalla omasta elämästään. Kirjan lopussa on luettelo esseissä mainituista teoksista.

Vähitellen elämä alkoi voittaa. Yiyun Li toteaa tulleensa pisteeseen, jossa ymmärtää, että hänen etsimänsä vastaukset eivät löydy yhdestäkään kirjasta.

Esseekokoelman nimi on peräisin Katherine Mansfieldin muistikirjasta. Mansfieldiltä Yiyun Li löysi myös lohdullisen ajatuksen, jonka Mansfield oli kirjannut ylös vähän ennen kuin kuoli keuhkotautiin: "Kun juna pysähtyy avoimessa maastossa, on mahdotonta olla pistämättä päätään ulos ikkunasta ja olla katsomatta, mitä on edessäpäin."

Yiyun Li toteaa, että juna pysähtyy aina menneisyyden ja tulevaisuuden välille, mikä saa nykyhetken näyttämään siltä, ettei se ole missään. Tästä ei mistään on osattava hyötyä. "One has made it this far; perhaps this is enough of a reason to journey on."

On syytä varoittaa tässä lopuksi, että Yiyun Lin teos ei ole terapiakirja, joka neuvoo, miten masennuksesta päästään pois tai miten elämään löydetään mielekkyys. Se on yritys katsoa rohkeasti kuilun pohjaan. 

Yiyun Lin elämään on kuulunut raskaita vaiheita tämän kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Se mikä sai alkunsa Kiinassa, on vaatinut veronsa myös yhdysvaltalaisessa perheessä. En halua nyt kuitenkaan tässä kertoa siitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Yiyun Li, Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life. Hamish Hamilton 2017. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 208 s.

Claudine Desmarteau: Le petit Gus en grandes vacances

Kun olin noin kymmenen ikäinen, samassa kerrostalossa asuva kaverini yritti houkutella minua Sempén ja Goscinnyn Nikke-kirjojen pariin. Muutamia niistä oli silloin melko äskettäin ilmestynyt suomeksi.  Luin niistä yhden, mutta en ihastunut juonen puuttumiseen tai Niken ja hänen kavereidensa touhottamiseen. Palasin siis Jennings-kirjojen mielestäni hienostuneemman huumorin pariin. Arvelin, että ne täyttäisivät kaunokirjallisen huumorin kaipuuni pitkäksi aikaa, mahdollisesti koko loppuelämäkseni.

Ranskalaisella Nikellä on kuitenkin Suomessakin omat kannattajansa. Jokken kirjanurkka on esitellyt myönteiseen sävyyn kaikki Nikke-kirjat. Myös Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius on viihtynyt Niken (tai Nicolasin) parissa sekä lapsena että aikuisena. Arvelisin myös, että kirjailija Timo Parvelalle Nikke-kirjat ovat ainakin tuttuja: niin samanlaisesta komiikan perinteestä ammentavat hänen Ella- ja varsinkin Pate-kirjansa. 

Nyt jo minäkin voin myöntää, että hauskojahan nämä Niket ja Patet ovat. Vaikeata olisi pysyä vakavana niiden anarkistisen huumorin ja vauhdin äärellä. Tätä juttua aloittaessani tokaluokkalainen tyttärenpoikani istui meillä keittiön pöydän ääressä, luki Paten seikkailuja ja nauroi katketakseen. Aina välillä piti muffankin ehdottomasti tulla kuuntelemaan jokin hyvä juttu.

Ranskassa Petit Nicolas -kirjat ovat luonnollisesti klassikkoja. Eipä siis ihme, että lastenkirjailija Claudine Desmarteau (s. 1963) keksi hieman päivittää niiden ideaa. Vuonna 2010 hän julkaisi teoksen Le petit Gus, ensimmäisen osan neliosaisesta sarjasta, jonka päähenkilönä ja minäkertojana on nykyajan pariisilaispoika Gustave. Nyt lukemani Le petit Gus en grandes vacances on sarjan kolmas osa. Siinä 11-vuotias Gus on juuri päättänyt alakoulun ja jäänyt kesälomalle. Loman jälkeen häntä odottaa uusi jännittävä elämänvaihe: collège – yläkoulu.

Pidin kovasti Gusista ja hänen seikkailuistaan. En kuitenkaan ole varma, pitävätkö lapset. Romaanista puuttuu lähes täysin Nikke- ja Pate-kirjojen kohellus. Romaanin sattumukset ovat melko tavanomaisia, arkisia, vaikka lomalla ollaankin. Kuten Nikke-kirjoissakin romaanista puuttuu yhtenäinen juoni, erilaiset lomanviettotavat tarjoavat tarinalle riittävän kehyksen.

Romaanin huumori on myhäilevän hyväntuulista. Hieman komiikkaa saadaan muutamasta Gusin väärin kirjoittamasta tai väärin ymmärtämästä sanasta. Tärkeässä osassa teoksessa on Claudine Desmarteaun itse tekemä kuvitus, joka osuvasti jäljittelee noin 10-vuotiaan piirtämistapaa. Nykyaika näkyy romaanin sanastossa: puhekieltä on mukana runsaasti, eikä kirosanojakaan erityisemmin vältellä.

Koska loman jälkeen on edessä yläkoulu, Gusin tunnollinen äiti on hankkinut Gusille tehtävävihkon kesälomalle. Näitä tehtävävihkoja on kirjakaupoissa myytävänä kaikille luokka-asteille, ja voi ne tulostaa netistäkin. Tämä on suosittu ranskalainen tapa pilata lasten loma. Ja samaan hengenvetoon on todettava, että varmaan osa lapsista pitää näistä tehtävistä, ainakin ne on yritetty laatia hieman tavallisia koulutehtäviä viihteellisemmiksi.

Gus suhtautuu tehtävävihkoon ymmärrettävällä tavalla:

Et en plus ces hypocrites, ils écrivent "cahier de vacances"; sur la couverture y a même pas le mot "devoirs", comme si c'était un cahier de jeux super chouette qui n'a rien à voir avec l'école. Pour s'amuser comme des petits fous à faire des exercices de maths et de conjugaison au lieu d'aller s'éclater dans les vagues. Faut arrêter de nous prendre pour des crétins de base avec leur "cahier de vacances", y a rien que des devoirs chiants dedans et puis c'est tout ! De toute façon, tous les ans, je remplis la première page et ensuite, je me débrouille pour plus y toucher.  

(Kaiken lisäksi nämä tekopyhät kirjoittavat "lomavihko"; kannessa ei edes ole sanaa "kotitehtävät", ikään kuin se olisi superhieno pelikirja, jolla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa. Voimme huvitella kuin pienet hölmöt tekemällä matikan ja taivutuksen harjoituksia sen sijaan, että menisimme pulikoimaan aaltoihin. Meidän on lakattava pitämästä itseämme idiootteina heidän "lomavihkonsa" kanssa, siinä on vain tylsiä kotitehtäviä ja siinä kaikki! Joka tapauksessa, joka vuonna, minä täytän ensimmäisen sivun ja sitten selviän koskematta siihen enää.)

On muuten kuvaavaa, että Ranskassa käytetään läksyistä nimitystä devoirs joka siis tarkoittaa myös velvollisuutta. Ranskalainen koululaitos kasvattaa lapsista pienestä pitäen kansalaisia, citoyens, joille koulutehtävätkin ovat velvollisuus. Ranskassa keskustelu siitä, saako koulu kieltää oppilailta jonkin opetusta häiritsevän asian, olisi absurdi. 

Keskustelu vapauksien ja velvollisuuksien tasapainottamisesta näyttäisi Suomen kouluissa olevan vasta alkamassa kännykkäkiellon myötä. Toivoisin joka tapauksessa, että jokainen lapsi – niin Suomessa kuin Ranskassa – saisi edes kesäisin vähän aikaa olla “villi”, nukkua pitkään, syödä herkkuja ja leikkiä itse keksimiään leikkejä – kuten Gus tässä romaanissa. 

Lomalla Gus perheineen matkustaa isoisän luo Bretagneen. Siellä on myös tätejä, setiä ja serkkuja, ennen kaikkea suunnilleen Gusin ikäinen Elliot-serkku, jonka kanssa Gus kokee useimmat pikku seikkailunsa. Loman lopuksi Gusin perhe vielä matkustaa lyhyelle rantalomalle Korsikaan.

Gusin perheeseen kuuluvat isän ja äidin lisäksi isommat sisarukset Delphine ja Romain sekä Monica-kissa. Isommat sisarukset ja kirjan aikuiset riitelevät melko paljon. Gus ja Elliot tuntuvat tässä suhteessa kirjan sopuisimmilta henkilöiltä. Aikuiset ovat välillä typeriä ja käyttäytyvät lapsellisemmin kuin lapsensa, mutta heidän kustannuksellaan ei jatkuvasti pilailla. 

Gus on melko herkkätunteinen poika. Aikuisten riitely ja toisten selän takana puhuminen harmittavat häntä. Hän suree luonnon saastumista ja rantojen roskaantumista. Monica-kissan tapa rääkätä hiiriä saa hänet suuttumaan. Hummerin keittäminen elävältä kauhistuttaa häntä, mutta sen Gus kuitenkin lopulta hyväksyy, koska hummeri päätyy ruoaksi, toisin kuin hiiret, joilla Monica vain leikkii.

Mitä kesällä sitten puuhataan? Katsellaan ilotulitusta, tehdään itse jousipyssyt, tutkitaan elämää laskuveden jättämissä lammikoissa, syödään eväsleipiä rannalla, osallistutaan purjehduskurssille. Kaikkea kivaa, mutta ei hirveän jännittävää. Gus ja Elliot seuraavat myös teini-ikäisten sisarustensa bilejuttuja ja yrityksiä löytää tyttö- ja poikaystäviä. Gus ja Elliot saavat eräänlaisina väliinputoajina keksiä itse omat puuhansa. Isommilla on seurustelukuvionsa, heitä pienemmille taas on vapaa-ajanohjaajien järjestämiä leikkejä ja leikkivälineitä.

Isojen sisarusten innoittamina Gus ja Elliot pussaavat naapuriin tulleita itsensä ikäisiä lomalaistyttöjä. Sitten he menevät pesemään suunsa.

Franchement c'est trop dégueulasse de s'embrasser sur la bouche avec la salive qui se m'elange et la langue comme un morceau de limace. C'est ça les feux de l'amour? Ben non merci.

(Suoraan sanottuna on liian inhottavaa pussata suulle, kun sylki sekoittuu ja kieli on kuin etanan palanen. Onko tämä rakkauden tulta? Joo, kiitti ei.)

Korsikan matkalta parhaiten jäävät mieleen paratiisimaiset maisemat, joista nauttimista haittaavat ampiaiset, paarmat ja hyttyset. Gusin isä yrittää myös kovasti järjestää isän ja pojan yhteisiä kokemuksia ja vie Gusin kalaretkille. Ne menevät aina hieman pieleen. Milloin päädytään nudistirannalle, milloin taas ongen vieminen vuokrakanoottiin kielletään. Lopulta kalatkin on ostettava kaupasta.

Tuli mieleen se kesä kaksikymmentä vuotta sitten, kun päätimme noin kymmenvuotiaan poikani kanssa, että eläisimme mökillä viikon pelkästään luonnon antimilla. Sattui hirveä hellejakso, eikä matoja löytynyt mistään. Muovisiin matoihin ei kala tarttunut. Lopulta päätimme, että Joensuun kauppahallista ostettu muikkukukko lasketaan luonnon antimeksi.

Korsikan lomalla Gusin vanhempien riitely lakkaa. Ehkäpä Bretagnen sukulaisvierailun aiheuttama sosiaalinen paine lopulta hellittää.

Papa et Maman nous font les feux de l'amour sur leur serviette, je sais pas ce qui leur arrive, tout d'un coup. Entre parenthèses, je trouve pas ca très correct de s'embrasser comme ca en se tripotant devant ses enfants quand on est mariés comme des vieux. Enfin, je préfère avoir des parents ridicules que des parents divorcés.

(Isä ja Äiti näyttävät meille rakkauden tulia pyyhkeensä päällä, en tiedä mikä heille tuli yhtäkkiä. Sivumennen sanoen minusta ei ole oikein korrektia suudella tuolla tavalla hipelöimällä lastensa edessä, kun on naimisissa kuten vanhukset. Kuitenkin, haluan mieluummin naurettavat vanhemmat kuin eronneet vanhemmat.)

 

Claudine Desmarteau, Le petit Gus en grandes vacances. Albin Michel 2011. 157 s. 

Miina Supinen: Säde

Ajauduin vähän aikaa sitten internetissä Miina Supisen muutaman vuoden takaiseen Miina <3 William -blogiin, jossa kirjailija käy hauskalla tavalla läpi kaikki WSOY:n julkaisemat toistaiseksi uusimmat Shakespeare-suomennokset. Hauskoista kirjoista minulla on jatkuva haku päällä. Päätinpä siis tutkia, löytyisikö blogissa esiin tullutta hauskuutta myös Miina Supisen kirjoista. Ensimmäisenä löysin tämän Säde-romaanin vuodelta 2013.

Löytyikö sitä hauskuutta? No, kyllä löytyi, mutta samalla täytyy varoittaa, että hauskuus ei tarkoita kepeyttä. Tämä romaani kaivaa komiikkansa vakavista aiheista ja henkilöiden psykologisesta ahdistuksesta. Koomisuus pirskahtelee esiin paikoista, jotka voivat aiheuttaa hämmennystä. Jos olisin kuuntelemassa tämän kirjan ääneen lukemista, luultavasti vilkuilisin ympärilleni, nauravatko muut. Myös romaanin ronski suhtautuminen seksiin voisi seurassa aiheuttaa punastelua. Onneksi lukea voi myös ihan intiimisti itsensä kanssa.

Romaanin päähenkilö, Säde, on entinen arkeologian opiskelija, joka asuu jossain metrolinjan varren nukkumalähiössä yhdessä poikaystävänsä Antin kanssa. Säde ja Antti ovat ystävystyneet jo päiväkodissa, jossa molemmat ovat saaneet apua erityislastentarhanopettajalta – Säde ylivilkkauteensa ja Antti aspergertyyppiseen aistikuormitukseen. Ihmissuhteet ovat taakka varsinkin Antille. Säde on oikeastaan ainoa, joka ymmärtää Antin tarvetta eristäytymiseen. Nykyisin Antti koodaa työkseen tietokonepelejä. 

Säde on opiskeluunsa kuuluneilla kaivauksilla Kreikan Thessalonikissa tutustunut itseään selvästi vanhempaan Viciin, sittemmin Kreikan talousongelmien takia yliopistosta potkut saaneeseen arkeologiin. Antin ja Säteen suhde on polyamorinen. Heillä on siis ollut myös sivusuhteita. Näin ollen Säteelle ei ole tuottanut tunnontuskia ryhtyä suhteeseen myös Vicin kanssa. 

Vic on melko niljakas naisten hyväksikäyttäjä ja alfauros, jonka on vaikea hyväksyä sitä, että Säteellä voi olla suhde – vieläpä ilmeisen antoisa – myös Antin kanssa. Vicin hieman osoitteleva koko nimi onkin Victor Allcock. Entäpä Antti? Onko hänkään aivan välinpitämätön Säteen sivusuhteista? Voiko Antti ylipäätään tuntea mustasukkaisuutta?

Kolmiodraama alkaa ajautua kohti ratkaisuaan, kun Vic saapuu Suomeen tekemään epävirallisia kaivauksia ystävänsä Voula Papadopouloksen pyynnöstä. Voula johtaa Tiedon Akatemia -nimistä kansanopistoa lähellä Säteen ja Antin kotia. Tiedon Akatemian lähelle on rakenteilla uusi Kahdeksaisen asuntoalue. Toistaiseksi metrolinja päättyy metsän keskelle. Rakennustyöt ovat vasta aluillaan. Voula haluaa Vicin tutkivan alueella olevat muinaishaudat ja uhripaikat ennen kaivinkoneiden saapumista. Vic suostuu tehtävään sillä ehdolla, että saa ottaa Säteen assistentikseen. Säde suostuu tehtävään.

Tiedon Akatemia on Voulan komennossa muuttunut eräänlaisten elämäntapaintiaanien yhteisöksi. Siellä tehdään maatöitä aamusta iltaan, ja liikenevällä ajalla palvotaan muinaissuomalaisia jumalia ja osallistutaan riitteihin. Lehdistössä opistoa syytetään saatananpalvonnasta ja nuorten kaappaamisesta Kahdeksaisen kultin jäseniksi. 

"Saatana ja Perkele ovat kaksi täysin eri asiaa", Voula sanoi. "Ihmettelen miten kukaan ei ymmärrä sitä."

Voulan äidinpuoleinen suku on suomalainen. Hänen isoäitinsä äiti, Elspeth Kaakuri, on aikanaan asunut opistolla. Elspeth on julkaissut pienen kirjasen täynnä makaabereja ja karmeita satuja. Elspethin väitetään myös kummittelevan vanhassa huoneessaan, jonka Säde saa opistolla asuttavakseen. Muutamia Elspethin kertomuksia on mukana romaanissa.

Säteen suhtautuminen yliluonnolliseen on aluksi kielteinen. Hän pitää opiston väkeä sekopäinä. Säteen edesmennyt isä on ollut Suomen tunnetuimpia ateisteja. Isän kuolema on järkyttänyt Sädettä kovasti. Ateistien vastaukset siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, ovat kyllä järjellä käsitettävissä mutta läheisensä menettäneelle ne eivät tarjoa paljonkaan lohtua. Säteen suhtautuminen kuolemaan ja uskontoihin sekä tutustuminen Tiedon Akatemian opiskelijoihin tuovat romaaniin paljon hengellisyyden pohdintaa. Käsittelyssä ovat ateismi, kristinusko, kultit, luonnonuskonnot, new age ja tiedeusko ja uskomusten yhteys mielenterveyteen.

Voula Papadopouloksen ja Säteen aluksi hyisen vihamielinen suhde lämpenee vähitellen. Säde on ihastunut Voulaan ja samalla pelkää tätä. Voula rohkaisee Sädettä lukemaan kansatiedettä. Romaanin loppu vihjaa siihen, että Säde on folkloresta löytänyt joitakin vastauksia ja ainakin ammatin itselleen. Voula on jäänyt osaksi hänen elämäänsä.

Menin päästäni pyörälle: onko tämä uskonnon vai maallistumisen kritiikkiä? Ehkä se ei ole kumpaakaan. Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti rakkaustarina, jonka päähenkilöt eivät ole ihan tavallisimmasta ja helpoimmasta päästä – kaksi on "kirjolla" ja yksi on paskiainen, päivänsäde ja pari menninkäistä.

Brittiprofessori Vicistä syntyy aluksi epämiellyttävä kuva. On kuitenkin joitain seikkoja, jotka saavat lukijan suhtautumaan häneen myönteisemmin. Romaanin mittaan käy ilmi, että Vicissä on myös inhimillistä lämpöä. Alkaa jopa tuntua, että Säteen valinta Antin kylmyyden ja Vicin lämmön välillä on liiankin helppo. Varsinkin kun Vic lupaa viedä Säteen mukanaan Kreikan lämpöön. 

Suhtautumista Viciin muuttaa myönteisemmäksi se, että hän on minäkertojana suunnilleen puolet kirjan sivuista. Yleensä lukija kokee jonkinlaista kiintymystä minäkertojaan, hänen tekonsa on helppo tulkita parhain päin. Toinen puoli kirjasta on kirjoitettu hän-muodossa Säteen näkökulmasta.

Ehkä tärkein syy suhtautua Viciin myönteisemmin on kuitenkin se, että hän on kuollut ja kertoo tapahtumista haudan takaa. Hän on eräänlaisessa Limbossa. Siinäpä lisähaaste niille, jotka haluavat tehdä tulkinnan teoksen suhteesta uskontoihin. Romaani täytyy lukea loppuun, että Vicin kuoleman mysteeri selviää. Onko kyseessä ehkä murha?

Seuraavan juonipaljastuksen voit halutessasi jättää lukematta.

Voula Papadopoulos näyttää olevan ainoa, jolle Vicin väkivaltainen kuolema ja kohtalo on päivänselvä. Hiisi on saanut uhrin. Näin on uusi asuinalue suojattu pahan voimilta. Niljakkaasta ja totaalisen maallisesta Vic-parasta on tahtomattaan tullut Kahdeksaisen suojeluspyhimys ja mahdollisesti myös Säteen myöhempää perhe-elämää suojaava hyvä enkeli.

No niin. Jos et tästä selostuksestani saanut oikein tolkkua, suosittelen lukemaan itse tämän moniaineksisen – ja hauskan – romaanin. Minä ainakin aion jatkaa jossain vaiheessa tutustumista Miina Supisen tuotantoon. 

Tähän loppuun lainaan vielä romaanin mainion oivalluksen luonnon hengistä ja markkinavoimista:

Markkinavoimat – salaperäiset, pelottavat, näkymättömät rahan liikkeet. Ne saattoivat nostaa ihmisiä ja kokonaisia kansoja kukoistukseen tai syöstä kurjuuteen. Riippui ihan siitä, miten taitavasti voimia oli palveltu, kuinka fiksu tietomies luupusseineen oli peräsimessä. Kreikan tietomiehet olivat hoitaneet homman vähän vasemmalla lapasella. Toivo oli Euroopan keskuspankin tietäjien noitapusseissa.

Minuakin on aina huvittanut taloustieteen nimittäminen tieteeksi.

Säde-romaania on käsitelty myös useissa blogeissa. Yöpöydän kirjat nostaa esiin romaanin oikoluvun puutteet, jotka minäkin kyllä noteerasin, mutta en tällä kertaa halunnut niistä kirjoittaa, koska kuitenkin pidin kirjasta. Luulisi, että kunnollinen kustannustoimittaminen ja oikoluku olisivat kirjan kustannusprosessissa perustehtäviä eivätkä lisä, johon voi satsata, jos aikaa ja rahaa riittää.

Romaanista on kirjoitettu myös blogeissa Kaiken voi lukea ja Lumiomena sekä kirja-arvostelujen verkkolehdessä Kiiltomadossa.

Miina Supinen, Säde. WSOY 2013. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 328 s.