Yiyun Li: Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life

Vuonna 2012 amerikankiinalainen kirjailija Yiyun Li (s. 1972) sairastui syvään masennukseen. Kahteen otteeseen hän yritti itsemurhaa. Molempien yritysten jälkeen hän sai laitoshoitoa. Tässä kirjassa Yiun Li kahdeksassa esseessä ja teoksen jälkisanoissa yrittää käsitellä kokemuksiaan. Kyse on todellakin yrityksestä: esseet ovat syntyneet vähitellen parin vuoden aikana ja niissä on näkyvissä ajattelun muuttuminen ja toivon ja epätoivon vuorottelu. Kirja ei ole aina helppoa luettavaa.

Kirjailijaa vaivaa se, miksi hän nyt kertoo näin suoraan omista kokemuksistaan. Hän oli aina aiemmin ajatellut, ettei ole omaelämäkerrallinen kirjailija. Suoraan kysyttäessä hän oli aina kiistänyt kirjoittavansa omista kokemuksistaan. Tässä teoksessa Yiyun Li lopulta myöntää, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään. Jos ei siinä mitä kertoo, niin sitten siinä mitä jättää kertomatta.

One writes about what haunts one. Thus looked at, no one is exempt from being autobiographical.

Jo aiemmin Li on selittänyt haunt-sanan etymologian. Sen alkumuodot eri kielissä viittaavat alkuperään ja kotiin.

When we feel haunted, it is the pull of our old home we're experiencing, but a more upsetting possibility is that the past has become homeless, and we are offering it a place to inhabit in the present.

Tässä kirjassa Yiyun Li antaa puheenvuoron sille menneisyydelle, jonka hän on yrittänyt painaa näkymättömiin. Hän kertoo lapsuudestaan Kiinassa, asevelvollisuusajan kokemuksistaan, immunologian opiskelustaan Pekingin yliopistossa ja sitten myöhemmin Yhdysvalloissa. Hänellä oli edessään lupaava ura uudessa kotimaassaan, kun hän äkisti muutti suuntaa: hylkäsi luonnontieteellisen alan ja opiskeli kirjailijaksi Iowan yliopiston kirjoittajaohjelmassa. Hän myös vaihtoi kielensä: hän ei ole kirjoittanut kaunokirjallisuutta kiinan kielellä eikä ole antanut lupaa julkaista kirjoittamiaan kirjoja kiinaksi. Tästä syystä häntä on Kiinassa syytetty oman kulttuurinsa pettämisestä. Väite on järjetön, minkä voi todeta jokainen Lin kirjoja lukenut.

Kiertäen ja kaartaen Li lähestyy menneisyytensä kipupisteitä. Hän pelkää eksyvänsä sivupoluille ja harhauttavansa lukijaa. "Any word is the wrong word when it is too close to the unspeakable." Vähitellen paljastuu kuva lapsuuden perheestä, jonka ilmapiiri oli ahdistava. Opettajaäiti joka imi kaiken ilman ympäriltään ja fyysikkoisä joka vastasi alistumalla kaikkeen. Yiyun toteaa yhdessä kohtaa, että äiti oli perheen ainoa lapsi. Isän äärimmilleen viety kohtalonusko ei tarjonnut emotionaalista turvaa Yiyunille ja tämän isollesiskolle, vaikka isä sillä tavalla yrittikin epäilemättä suojella lapsiaan.

En ryhdy tässä kertomaan enempää Yiyunin vaikeasta äitisuhteesta. Yksi esimerkki lapsuudesta saa riittää. Siirryttyään työelämään Yiyunin isosisko antoi pikkusiskolle lahjaksi kaksi hamsteria. Yiun kiintyi niihin. Pian ne kuitenkin katosivat. Äiti kertoi luovuttaneensa ne pois, koska Yiyun antoi niille enemmän huomiota kuin vanhemmilleen. Englanniksi kirjoittaminen oli epäilemättä vapauttavaa siksi, ettei äiti osannut lukea englantia.

Masennuskautensa aikana Yiyun Li luki paljon. Kirjoittaminen oli käynyt mahdottomaksi, siispä hän luki. Tämän kirjan esseissä hän kertoo, mitä kirjailijat hänelle opettivat. Aluksi kyse oli yksinkertaisesti siitä, että kirjat veivät ajatukset pois hänestä itsestään. Parhaiten tämä onnistui lukemalla kuolleiden kirjailijoiden teoksia, ennen kaikkea päiväkirjoja ja kirjeitä. Toisten elämästä hän haki turvaa omaan epävarmaksi käyneeseen elämäänsä. Li kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamasta lohdusta.

Some days, going from one book to another, preoccupied with thoughts that were of no importance, I would feel a rare moment of serenity: all that could not be solved in my life was merely a trifle as long as I kept it at a distance. Between that suspended life and myself were these dead people and imagined characters. One could spend one's days among them as a child arranges a circle of stuffed animals when the darkness of night closes in.

Kirjailijoita, joilta Yiyun Li sai tukea, oli useita: Stefan Zweig (joka päätyi kaksoisitsemurhaan puolisonsa Lotten kanssa), Thomas Hardy, Ivan Turgenev (jolla oli omistushaluinen äiti ja joka päätyi vapaaehtoiseen maanpakoon), Marianne Moore (omistushaluinen äiti täälläkin), Elizabeth Bowen, Søren Kierkegaard, Philip Larkin ja John McGahern mainitakseni näkyvimmin esillä olevat. William Trevor, jota Yiyun Li pitää kirjallisena oppi-isänään, oli vielä elossa ja kutsui Yiyunin vieraakseen sekä tarjosi tukeaan kuuntelemalla ja kertomalla omasta elämästään. Kirjan lopussa on luettelo esseissä mainituista teoksista.

Vähitellen elämä alkoi voittaa. Yiyun Li toteaa tulleensa pisteeseen, jossa ymmärtää, että hänen etsimänsä vastaukset eivät löydy yhdestäkään kirjasta.

Esseekokoelman nimi on peräisin Katherine Mansfieldin muistikirjasta. Mansfieldiltä Yiyun Li löysi myös lohdullisen ajatuksen, jonka Mansfield oli kirjannut ylös vähän ennen kuin kuoli keuhkotautiin: "Kun juna pysähtyy avoimessa maastossa, on mahdotonta olla pistämättä päätään ulos ikkunasta ja katsomasta, mitä on edessäpäin."

Yiyun Li toteaa, että juna pysähtyy aina menneisyyden ja tulevaisuuden välille, mikä saa nykyhetken näyttämään siltä, ettei se ole missään. Tästä ei mistään on osattava hyötyä. "One has made it this far; perhaps this is enough of a reason to journey on."

On syytä varoittaa tässä lopuksi, että Yiyun Lin teos ei ole terapiakirja, joka neuvoo, miten masennuksesta päästään pois tai miten elämään löydetään mielekkyys. Se on yritys katsoa rohkeasti kuilun pohjaan. 

Yiyun Lin elämään on kuulunut raskaita vaiheita tämän kirjan julkaisemisen jälkeenkin. Se mikä sai alkunsa Kiinassa, on vaatinut veronsa myös yhdysvaltalaisessa perheessä. En halua nyt kuitenkaan tässä kertoa siitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Yiyun Li, Dear Friend, from My Life I Write to You in Your Life. Hamish Hamilton 2017. Kansikuva: R. Kikuo Johnson. 208 s.