Vanhemmassa kirjallisuudessa viittaillaan usein Jacques Henri Bernardin de Saint-Pierren romaaniin Paul ja Virginia. Piti siis selvittää, mistä on kysymys. Ilman juonipaljastuksia en selviä tälläkään kertaa.
Romaani sijoittuu Mauritiuksen saarelle ja ajoittuu 1700-luvun alkupuolelle. Kirjan kehyskertomuksen minäkertoja sattuu Port Louisin kaupunkia ympäröivillä vuorenrinteillä paikalle, jossa sijaitsee kahden pienen talon rauniot. Hänen seurakseen saapuu vanha mies, joka on tuntenut talojen asukkaat asuessaan heidän lähimpänä naapurinaan. Vanhuksen kertomus muodostaa suurimman osan kirjasta.
Taloissa asui ennen kaksi naista lapsineen ja orjineen. Heidän kohtalonsa oli monessa suhteessa samanlainen: he olivat jääneet yksin ja heillä oli molemmilla pieni lapsi. Toisen naisen vastoinkäymisten takana oli kuitenkin suhde ilman avioliittoa; toisella taas ongelmana oli avioliitto ilman suvun hyväksyntää. Samanlaisten kokemustensa takia naiset ystävystyivät nopeasti ja asettuivat asumaan vierekkäisiin taloihin.
Marguerite oli raskaaksi tultuaan joutunut rakastajansa, "herrasmiehen", hylkäämäksi ja siten menetettyään "köyhän ja kunniallisen tytön ainoat myötäjäiset, maineensa" paennut siirtomaihin viljelemään pientä maatilkkuaan viimeisillä roposillaan ostamansa vanhan orjan Dominguen kanssa. Siellä hän synnytti pojan, joka sai nimen Paul.
Rouva de La Tour oli karannut Mauritiukselle alempisäätyisen miehensä kanssa, sillä naisen perhe ei hyväksynyt avioliittoa. Mies kuoli kuumetautiin melkein heti heidän saavuttuaan saarelle. Raskaana ollut nainen jäi saarelle mustan orjattarensa Marien kanssa ja synnytti tyttären, joka sai nimen Virginia.
Lapset kasvavat luonnon keskellä ilman muita yhteiskunnan rajoitteita kuin heidän äitiensä lempeä uskonnollisuus. Pieninä he nukkuvat samassa kehdossa ja kylpevät yhdessä. Imettäessään heidän äitinsä usein vaihtoivat lapsiaan. Kummallakin oli "kaksi lasta ja kumpaisellakin kaksi äitiä".
Kun lapset varttuvat, he ovat erottamattomia. Sekä äidit että lapset itse uskovat, että he lähes sisarussuhteestaan huolimatta aikanaan tulevat menemään naimisiin keskenään.
Äitien ystävyyttä kuvatessaan romaani uskaltautuu katsomaan myös jatkuvan läheisyyden seurauksiin:
Samojen tarpeiden yhdistäminä ja melkein samanlaisia vastoinkäymisisä kokeneina he näkivät toisissaan ystävättären, seuralaisen ja sisaren, niin että heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus, yksi ruokatalous. Kaikki oli heidän kesken yhteistä. Ja jos entisestä hehkusta virisi heidän sielussaan jopa ystävyyden tunnetta voimakkaampia haluja, niin puhdas uskonnollisuus siveiden tapojen tukemana ohjasi heitä toista elämää kohti niinkuin liekki, joka leijailee taivaaseen päin silloin, kun se ei enää löydä kulutettavaa maan päältä.
Tässä tulee ensimmäistä kertaa esiin yksi romaanin keskeinen teema: sublimaatio – viettien purkaminen henkiseen toimintaan, tässä romaanissa hartauteen ja uskonnolliseen kilvoitteluun sekä asuinympäristön kaunistamiseen istutuksin, jossa varsinkin Paul on taitava. Lapsetkin varttuessaan oppivat piilottamaan toisiltaan fyysiset halunsa.
Tässä suhteessa Virginia kehittyy nopeammin kuin Paul. Seuraavassa lainauksessa Virginia teini-ikäisenä kokee uusia tunteita eräänä helleyönä Paulin kaivaman ja kahden palmun reunustaman kylpyaltaan äärellä. Kirjan kertojaratkaisun kannalta on tietysti outoa, että tarinaa kertova vanha naapuri näin hyvin tuntee tytön syvimmät ajatukset.
Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, suloisempaa kuin tuoksut, puhtaampaa kuin lähteiden vedet, voimakkaampaa kuin yhtyneet palmut, ja hän huokasi. Hän ajatteli yötä, yksinäisyyttä, ja hänet valtasi kalvava kuume. Varjot herättivät hänessä äkkiä vaaran tunnetta, vesi tuntui polttavammalta kuin kuuman vyöhykkeen päivänpaiste, ja kiireesti hän poistui lähteeltä, juosten etsimään äidiltä tukea omaa itseään vastaan. Moneen kertaan hän tahtoessaan tehdä selkoa vaivastaan puristi äidin käsiä omissaan; monta kertaa hän oli lausumaisillaan Paulin nimen, mutta ahdistunut sydän ei päästänyt sitä kirpoamaan kieleltä. Laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kastella sitä kyynelillään.
Rouva de La Tour kyllä ymmärtää, mistä Virginian levottomuus johtuu. Ainoaksi parannukseksi hän tarjoaa uskonnollista kilvoittelua:
"Lapsoseni", sanoi hän, "käänny Jumalan puoleen, joka määrää terveydestä ja elämästä niinkuin hyväksi näkee. Hän koettelee sinua tänään, palkitakseen huomenna. Pidä mielessäsi, että me olemme maan päällä ainoastaan harjoitellaksemme hyveen noudattamista."
Kun sopeuduin teoksen tunteelliseen ilmaisuun, huomasin pitäväni aika lailla romaanin – tai idyllin, kuten se on nimetty alaotsikossaan – maallisen paratiisin kuvauksesta. Pienten perheiden elämä on monessa suhteessa ihastuttavaa. He elävät sopusoinnussa luonnon kanssa ja nauttivat luonnon tarjoamia herkkuja, "jotka eivät olleet maksaneet ainoankaan elollisen henkeä". Romaanin kieltäymystä korostava aatemaailma kuitenkin alkoi tuntua aina vain epämukavammalta.
Estääkseen nuorten liian varhaista intiimisuhdetta äidit suunnittelevat Paulin lähettämistä Intiaan oppimaan kaupankäyntiä. Suunnitelma kuitenkin perutaan, kun rouva de La Tourin varakas sukulaisnainen tarjoutuu ottamaan Virginian Ranskaan koulutettavaksi. Vasten tahtoaan Virginia purjehtii Ranskaan, missä hänet lähes täysin luku- ja kirjoitustaidottomana lähetetään heti luostarikouluun.
Ilman ystäväänsä jäänyt Paul lohduttautuu romaaneja lukemalla. Vanhalle naapurille hän myös kertoo suunnitelmistaan matkustaa Ranskaan Virginian luo ja osoittaa siellä taitavuutensa jonkin ammatin parissa. Naapuri kuitenkin tuo ilmi Paulin heikot mahdollisuudet saavuttaa menestystä millään alalla Euroopassa. Ihmisen syntyperä – ei hänen lahjakkuutensa – määrää siellä hänen paikkansa. Tässä on havaittavissa selvää kritiikkiä Ranskan sääty-yhteiskuntaa kohtaan. Kannattaa panna merkille, että romaani ilmestyi vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta ja on saanut kipinänsä samasta lähteestä kuin yhteiskunnallinen murroskin.
Yhteiskunnallinen kantaaottavuus romaanista muuten puuttuu lähes kokonaan. Esimerkiksi orjuutta ei kyseenalaisteta, vaikka romaani puhuukin orjien inhimillisen kohtelun puolesta.
Lopulta tulee tieto, että Virginia on palaamassa. Täti on suuttunut häneen, koska Virginia on kieltäytynyt naimasta tädin hänelle valitsemaa miestä. Virginia on tehty perinnöttömäksi ja lähetetty takaisin Mauritiukselle. Häntä tuova laiva on jo Mauritiuksen edustalla, kun syntyy myrsky, joka ajaa laivan karille jouluaattona.
Rannalla olijat seuraavat laivan vääjäämätöntä tuhoa ja Paulin epätoivoisia yrityksiä päästä uimalla Virginian luo. Lopulta laivan kannella on enää Virginia ja yksi merimies. Merimies yrittää saada Virginian riisumaan hameensa, jotta se ei vetäisi häntä syvyyksiin, kun he joutuvat veden varaan. Häveliäisyydestä Virginia kieltäytyy – ja hukkuu Paulilta saamaansa riipusta nyrkkiinsä puristaen. Ylimitoitettu siveys, johon koko Virginian kasvatus oli perustunut ja jota ranskalainen luostarikoulu vielä oli epäilemättä ruokkinut, oli siis tärkeä syy hänen kuolemaansa.
Jäljelle jääneet yrittävät parhaansa mukaan nähdä kuoleman lohdullisena: se on portti hyveellisen elämän tuomaan palkintoon. Yksi toisensa jälkeen romaanin henkilöt sen kertojaa, vanhaa naapuria, lukuun ottamatta kuolevat inhimillisesti katsoen liian varhain. Ranskassa oleva täti joutuu hourulaan. Romaani korostaa, että tuonpuoleinen palkinto korvaa kovat koettelemukset.
Minua parempi uskovainen saattaisi kokea romaanin haikean lopun liikuttavana, jopa kauniina. Minusta se oli makaaberi. Olen sen sortin idealisti, jonka mielestä hyve on oma palkintonsa jo tässä maailmassa. Tästä huolimatta on helppo nähdä, miksi romaani on tehnyt suuren vaikutuksen moniin lukijoihin. Siinä on jännittävä ristiriita täysin luonnollisen elämäntavan ja pingoittuneen hyveellisyyden välillä. Tähän ristiriitaan lukija joutuu jollain tavalla itse ottamaan kantaa.
Romaanin suomenkielisessä painoksessa on 1700-luvun lopun romanttiseen tyyliin tehty piirroskuvitus, jonka tekijää kirjassa ei kuitenkaan mainita. Myös kansikuvan tekijä jää nimeämättä.
Bernardin de Saint-Pierre, Paul ja Virginia: idylli. Karisto 1949. Kariston klassillinen kirjasto 57. Ranskankielisestä alkuteoksesta Paul et Virginie (1788) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 155 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!