maanantai 27. toukokuuta 2024

Nicolas de Crécy: Les amours d'un fantôme en temps de guerre


Erään aaveen rakkaudet sota-aikana. Siinäpä elämänpiiri – tai kuoleman – josta harvemmin puhutaan. Nicolas de Crécyn kirjoittamassa ja kuvittamassa romaanissa aaveet on kuvattu perinteisellä tavalla: ne muistuttavat lakanoilla peitettyjä ihmishahmoja. Varsinkin kuvituksessa – vesivärein väritetyissä tussipiirroksissa – on paljon muitakin huvittavia ratkaisuja. Romaanin tarina on kuitenkin surumielinen: se kertoo menettämisestä ja surusta, kaipuusta ja lohdutuksen tarpeesta. Romaanissa on myös poliittinen sanoma. Se päättyy synkkään ennustukseen.

Les amours d'un fantôme en temps de guerre voitti ranskalaisille lasten- ja nuortenkirjoille suunnatun Vendredi-palkinnon vuonna 2018. Varmasti se myös palkinnon ansaitsee. Kirja on poikkeuksellisen kaunis jo esineenä. Noin puolet sen sivuista on kuvia. Ainakin omistamassani ensimmäisessä painoksessa painojälki on korkeatasoista ja sivut ovat paksua paperia. Myös tarina on kaunis kaikessa surullisuudessaan. Kovin pienelle lukijalle tai edes masennukseen taipuvaiselle teinille en tätä kirjaa kuitenkaan antaisi. Palaan syyhyn tuonnempana.
Olen nuori.

Kahdeksankymmentäyhdeksänvuotias.
Näin aloittaa romaanin kertoja-aave muistelmansa. Hän syntyi suuressa vaaleanpunaisessa talossa jossain Etelä-Ranskassa. Siellä hän kasvoi vanhempiensa hoidossa. Talon yksin asuvalle omistajarouvalle aaveet eivät näyttäytyneet. Eräänä iltana palatessaan kotiin pikku aave totesi vanhempiensa kadonneen. Hädissään hän haki apua talon omistajattarelta ja aiheutti tälle kuolemaan johtaneen sydänkohtauksen. Aave oli tuolloin vielä alle 15-vuotias, siis lähes vauva aaveiden mittapuulla.

Äidin serkku Boris noutaa pikku aaveen taloon jonnekin kylmään pohjoiseen. Boris selittää, että pikku aaveen vanhemmat ovat lähteneet lomalle. Boris ei jouda jäämään pikkuisen seuraksi, mutta aivan yksin hän ei kuitenkaan jää. Talossa asustaa myös Lili, hieman kertojaa vanhempi aave, johon kertoja rakastuu koko yksinäisen lapsen läheisyydenkaipuun voimalla. Liliä pikku aaveen rakkaudentunnustukset naurattavat, mutta hyviä ystäviä heistä kuitenkin tulee. Rakkaudenkaipuutaan kertoja suuntaa myös sekarotuiseen Boulette-koiraan.

Boris käy silloin tällöin talossa. Yhdellä käynnillään hän lopulta joutuu paljastamaan nuorille kaksi suurta salaisuutta. Ensimmäinen koskee aaveiden alkuperää.
– Mes chers petits, vous devez d'abord savoir de quelle manière exactement naissent les fantômes ; vos parents ne sont qu'à moitié responsables de votre existence. C'est une chose que l'on n'apprend pas aux bébés fantômes : on leur dit qu'ils sont nés au sein d'une famille, comme cela se passe chez les humains. Or la vérité est ailleurs, une vérité que les humains connaissent : les spectres sont le résultat de l'émanation d'un défunt. C'est ainsi : nous sommes, vous êtes, l'émanation d'un mort. La décantation, l'essence ultime d'un dernier souffle.
(Rakkaat pikkuiset, teidän on ensin tiedettävä, miten aaveet tarkkaan ottaen syntyvät; vanhempanne ovat vain puoliksi vastuussa olemassaolostanne. Tätä emme opeta aavevauvoille: kerromme heille, että he syntyivät perheeseen, kuten ihmisille tapahtuu. Mutta totuus on toinen, totuus jonka ihmiset tuntevat: aaveet ovat seurausta kuolleen ihmisen emanaatiosta. Niin se on: me olemme, te olette, kuolleen ihmisen emanaatioita. Viimeisen henkäyksen perimmäinen olemus, ydinosa.)
Vainajan perusolemus siis tiivistyy eräänlaisiksi langoiksi, jotka sitten liittyvät yhteen ja muodostavat kangastilkun. Aavepari, jolla on ikää vähintään sata vuotta, sitten ottaa kasvatettavakseen tämän tilkun. Muistoja ihmisenä olostaan aavevauvoilla ei ole.

Toinen Boriksen paljastus koskee pikkuaaveen vanhempia. Lili on jo paljastanut kertojalle, että tämän vanhemmat eivät suinkaan ole lomailemassa, vaan heidän on ollut paettava sodan takia. Boris kertoo, että on todellakin käynnissä aaveiden sota. Ne ihmiset, jotka eivät ole hyväksyneet kuolemaansa, ovat jättäneet aaveisiin katkeruuden ja vihan. Tämä viha on synnyttänyt aaveiden keskuuteen Fantômes Acides (Katkerat Aaveet) -puolueen. Puolueen oppiin kuuluu, että aaveilla on tarkka maantieteellinen alkuperä ja puhtaus. Tätä puhtautta uhkaavat köyhistä maista tulevat aaveet. Fantômes Acides – FA – on järjestäytynyt sotilaallisesti ja aloittanut sodan ja sorron toisinajattelevia vastaan. Lilin ja kertojan vanhemmat ovat liittyneet vastarintajoukkoihin.



Koska aaveiden ja ihmisten maailmat ovat kytköksissä toisiinsa, aaveiden maailman tapahtumat edeltävät vastaavia tapahtumia ihmisten maailmassa. Eletään 1930-luvun alkuvuosia, sama on odotettavissa ihmisten maailmassa muutaman vuoden kuluttua. 

Lili ja kertoja päättävät lähteä mukaan vastarintaliikkeeseen ja etsimään samalla vanhempiaan. Tämä romaanin seikkailuosuus ilmiselvien natsiaaveiden vainoamina johtaa heidät moniin vaarallisiin tilanteisiin. Kuvissa sotilasaaveilla on jopa koppalakkeja ja saksalaismallisia kypäriä, mikä tekee ne paljon pelottavamman näköisiksi kuin ne olisivat viattomina lakanoina.

Eräässä suuressa kaupungissa Lily ja kertoja tutustuvat taiteentuntija Mauriceen, joka esimerkkien avulla opettaa nuorille, miten kuuluisat ihmistaiteilijat ovat olleet tietoisia aaveiden olemassaolosta ja sijoittaneet näitä teoksiinsa. Mauricen petoksen tähden Lily jää lopulta FA:n vangiksi.

Kertojan seikkailut jatkuvat vastarintaliikkeen jäsenenä. Toiminnanhalu innoittaa hänet soluttautumaan vakoojaksi FA:n nuoriso-osastoon, eräänlaiseen Hitlerjugendiin. Fasismin houkutus vie yhden hänen soluttautujatoverinsa  pimeälle puolelle, ja kertoja joutuu pulaan mutta pääsee viime hetkellä turvaan Boriksen avulla. Syyskuun alussa vuonna 1939, kun ihmisten sota alkaa, aaveiden sota kääntyy jo kohti loppuaan. Kertojalle paljastuu, että Lily on tuhoutunut keskitysleirillä. 

Voiko aave kuolla lopullisesti vai palaako se joskus ehkä satojen vuosien kuluttua? Ihmisillä on uskontonsa ja rituaalinsa, jotka auttavat kohtaamaan kuoleman. Näistä pikku aave toteaa olevansa tietämätön. Hän saa kuitenkin lohtua Lilyn kotitalosta löytämästään pienestä puisesta rististä. Myös luonnon kauneus lohduttaa häntä.

Aave vaeltaa yksin sodan keskellä Euroopassa. Kulttuurisia viitteitä täynnä olevassa teoksessa tällaisen toisesta maailmansodasta yhtä ja toista kuulleen ja lukeneen vaarin on helppo tunnistaa ilmiöt ja henkilöt, joihin viitataan. Mitenkähän nämä viitteet avautuvat nuorille lukijoille? Vaelluksellaan kertoja esimerkiksi joutuu kanavan varressa sijaitsevaan taloon, jonka ullakolla asuu "ihmisaaveita" – ihmisiä, jotka eivät näyttäydy kenellekään. Koskaan aiemmin ei aave ole tuntenut samanlaista läheisyyttä ihmisiin. Aave rakastuu ullakolla asuvan perheen päiväkirjaa kirjoittavaan tyttäreen. Aave haluaisi näyttäytyäkin tytölle mutta ei lopulta rohkene. Tytön myöhempi kohtalo saa aaveen toivomaan, että jonkinlainen yhteys voisi syntyä vielä kuoleman jälkeen. Mutta yhteyttä ei synny, kuten ei synny lopullisesti hävinneeseen Lilyynkään.

Muistelmien kirjoittaminen antaa jonkinlaista sisältöä yksinäisen aaveen elämään. 

Romaani päättyy nykyaikaan. Sen loppu on yllättävän toivoton, kun ottaa huomioon, että kirja ainakin markkinoinnissa oli suunnattu nuorille lukijoille.  Katkerat aaveet nimittäin nousevat uudelleen. Kirja julkaistiin vuonna 2018. Demokratian vastainen liikehdintä ja laitaoikeiston nousu Euroopassa oli selvästi nähtävissä. Ja aaveiden maailmassahan kaikki tapahtuu hieman etuajassa. Ehkä romaani ei ole ennustus vaan varoitus. Kylmäävä se on joka tapauksessa.

Elämä on siis enimmäkseen kurjaa ja lopulta kuolema voittaa. Tämä on totuus, joka romaanista jää päällimmäiseksi mieleen. Sen saa mielestäni kertoa niille, jotka ovat jo kehittäneet omat keinonsa luoda merkitystä elämäänsä. Lapsi ja nuori, joka vasta etsii näitä keinoja, on suojaton tällaista nihilismiä vastaan. Kauneus ja hyvyys, joita niitäkin on tässä romaanissa, ovat kyllä lohdullisia, mutta pelkään, että ne jäävät teoksen synkän totuuden varjoon.

Minulla on lasten- ja nuortenkirjallisuuteen Pandoran lipas -suhtautuminen. Kaikki ihmiskunnan kiroukset voi ja saa lasten- ja nuortenkirjoissa kyllä päästää valloilleen, mutta yksi asia pitää kuitenkin jättää jäljelle – toivo. Olisipa sitä ollut tässäkin kauniissa kirjassa!

Nicolas de Crécy, Les amours d'un fantôme en temps de guerre. Albin Michel 2018. 211 s.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa kyllä merkilliseltä kirjalta.
    Olen pari de Crecyn sarjakuvaa lukenut, tyyli on kaunis mutta niitäkään ei voi luonnehtia minään hilpeyden riemuvoittoina, mutta tämä kuulostaa jo varsin hurjalta...

    VastaaPoista
  2. Onhan tämä... kirjailijan tarkoitusperiä tuntematta kirja on vain luettava niin kuin se kullekin lukijalle avautuu. Tämä päättyy yöhön ja usvaan. Optimistisin tulkinta olisi kai, että tämä on tarkoitettu varoitukseksi. Ei siinä tosin anneta vihjeitä, miten aaveiden paluun voisi välttää. Vai pitäisikö ehkä taas ruveta perustamaan vastarintaliikkeitä?

    VastaaPoista

Kommentit ovat tervetulleita!