Romain Gary: Aamunkoiton lupaus

Romain Garyn (1914–1980) omaelämäkerrallinen romaani Aamunkoiton lupaus jakautuu kolmeen osaan, jotka käsittelevät kirjailijan elämän eri vaiheita. Ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen varhaislapsuudesta Vilnassa ja Varsovassa, toinen osa koulu- ja opiskeluvuosista Nizzassa ja kolmas osa Garyn osallistumisesta toiseen maailmansotaan lentäjänä Vapaan Ranskan armeijassa. 

Ranska oli kirjailijalle lapsuuden haavemaa, eikä myöhempi kosketus todellisuuteen tuota unelmaa kokonaan häivyttänyt. Hän jopa arvelee, että tuo unelma on kannustanut häntä koko hänen uransa ajan ja kaikessa julkisessa toiminnassaan muuttamaan yhteiskuntaa paremmaksi, enemmän lapsuuden unelman kaltaiseksi. Kovin kolaus, jonka Ranska hänelle aiheutti, oli se, että hänet ilmeisesti juutalaistaustansa ja lyhyen kansalaisuusajan takia reputettiin ilmavoimien upseerikurssilla – ainoana kolmensadan upseerikokelaan joukossa. Vaativalle äidilleen hän keksi verukkeeksi tarinan, jossa hänet reputettiin, koska oli vietellyt komendantin vaimon. Romanttinen tarina tyrehdytti äidin syytökset. Sodan sytyttyä lentäjänurakin avautui Englannissa.

Tässä romaanissa kuvatut kirjailijan elämänvaiheet ovat niin täynnä seikkailuja ja hämmästyttäviä yhteensattumia, että lukija ei koskaan voi olla aivan varma siitä, miten paljon totuutta kertomukseen sisältyy. Varsinkin kun kirjan minäkertoja usein ilmaisee arvostavansa hyvää tarinaa enemmän kuin kirjaimellista totuutta.

Pieni esimerkki. Kesken toisen maailmansodan pommitusten Gary oleskeli jonkin aikaa Lontoossa. Muutamat puolalaiset kapakkatuttavuudet syyttivät kaikkia ranskalaisia pelkureiksi, joten Gary haastoi yhden heistä kaksintaisteluun. Taistelu pistoolein käytiin Regent's Hotelin tyhjällä viidennen kerroksen käytävällä pommien räjähdellessä ympärillä. Gary haavoitti vastustajaansa ja sen jälkeen haukkui kyseisen puolalaisjoukon sujuvalla puolan kielellä käyttäen pahimpia Varsovan kaduilla oppimiaan herjauksia. Tämä tarina oli ehkä kuitenkin uskottavampi, kuin se, jossa Gary kertoo suunnitelmastaan Hitlerin murhaamiseksi.

Kirja on ennen kaikkea kuvaus kahden poikkeuksellisen ihmisen – pojan ja äidin – keskinäisestä suhteesta. Isä katosi perheen elämästä pian pojan syntymän jälkeen. Hänellä oli jo uusi perhe toisessa maassa. Joskus isä kuitenkin tuki poikaansa taloudellisesti. Myöhemmin käy ilmi, että isä menehtyi natsien keskitysleirillä. Garylle kerrottiin, että hän kuoli pelosta kaasukammion ovella. Mielikuvitusihminen tunnistaa toisen samanlaisen: "Mies, jonka elämä oli päättynyt tuolla tavalla, oli siihen hetkeen saakka ollut minulle muukalainen, mutta nyt hän oli isäni, aina ja ikuisesti."

Suurimmaksi osaksi pienen perheen toimeentulosta vastasi tavattoman ahkera, rohkea ja kekseliäs äiti. Välillä rahaa oli käytössä runsaasti, esimerkiksi silloin kun äidin vilnalainen muotiliike menestyi hyvin. Toisinaan taas raha riitti juuri ja juuri elämiseen, esimerkiksi Varsovan vuosina ja alkuaikoina Nizzassa, kun äiti kiersi kauppaamassa kaupungin kultasepänliikkeiden esineitä hotellien auloissa. Toimeentulo Ranskassa vakiintui vasta, kun äiti sai paikan nizzalaisen hotellin johtajattarena.

Pojan vuoksi äiti oli valmis suuriin uhrauksiin. Pojan tuli saada yksityisopettajien opetusta, vaikka äiti joutui sen takia itse kärsimään nälkääkin. Niinpä Gary sai yksityisopetusta muun muassa miekkailussa ja ammunnassa monien käyttökelpoisempien taitojen ohessa. Nizzassa äiti sai jopa Ruotsin kuninkaan maksamaan poikansa tennistunnit, vaikka pojan hallitsijalle tenniskentällä esittelemät taidot eivät herättäneet lupausta lahjakkuudesta – ainoastaan sääliä. 

Äiti, jolla oli takanaan lyhyt ura teatterissa, toivoi myös pojalleen uraa taiteilijana. Rehelliset opettajat kuitenkin totesivat, että pojan laulu-, soitto- ja näyttelijäntaidot eivät luvanneet menestystä näillä aloilla.  Äidin luottamusta lapsensa kykyihin mikään ei voinut kuitenkaan heikentää. Hän oli varma, että hänen pojastaan tulisi maailmankuulu suurmies, johon kaikki naiset tulisivat rakastumaan. Niin varmasti hän puhui pojastaan tulevana suurena rakastajana, että perheen teini-ikäinen kotiapulainen tuli uteliaaksi ja vei vasta kolmetoistavuotiaan pojan vuoteeseen kanssaan. Kesken toimituksen paikalle saapunut äiti ei yllättäen ollutkaan ihastunut poikansa menestykseen tällä alueella.

Romaanissa kuvatuista lukuisista rakkauksista merkityksellisimmät kohdistuivat unkarilaiseen Ilonaan ja Ranskan päiväntasaajan Afrikassa sota-aikana kohdattuun Louisoniin, jonka kanssa Gary solmi myös jonkinlaisen ainakin puolivirallisen siviiliavioliiton. Ilona katosi sodan melskeissä, Louison sairastui lepraan ja joutui sairaalaan Brazzavilleen, eikä Gary onnistunut enää löytämään häntä sodan jälkeen.

Kirjoittamisesta tuli jo varhain lapsuudessa se taiteenalue, johon äiti ja poika asettivat suurimmat toiveet. Kirjailija tosin kertoo aluksi käyttäneensä enemmän aikaa hienojen kirjailijanimimerkkien keksimiseen kuin itse kirjoittamiseen. Myöhemmin hän saattoi lakitieteen opintojen ohessa käyttää jopa yksitoista tuntia vuorokaudessa luovaan kirjoittamiseen.

Keskellä toista maailmansotaa hän kirjoitti valmiiksi ensimmäisen romaaninsa Éducation européenne. Se on sikäli erikoinen esikoisromaani, että se julkaistiin ensin englanninkielisenä käännöksenä Englannissa ja vasta myöhemmin alkukielellä Ranskassa. Epävarmuus huomisesta ja useiden lentäjätovereiden kuolema jätti jälkensä romaanin rakenteeseen. Se etenee kerronnallisesti itsenäisinä lukuina. Gary ajatteli, että jos teos jää kesken hänen kuolemansa takia, jo valmistunut osuus voitaisiin julkaista novellikokoelmana. Pelko ei ollut tuulesta temmattu. Niistä viidestäkymmenestä ranskalaislentäjästä, jotka saapuivat samalla laivalla Glasgow'hun liittyäkseen Vapaan Ranskan ilmavoimiin, oli sodan lopussa hengissä enää kolme.

Äidin vankkumaton usko poikaansa oli työntänyt poikaa kohti menestystä. Usein se kuitenkin aiheutti noloja tilanteita ja suoranaista häpeää. Näitä kokemuksia kirjailija muistelee pilke silmäkulmassa. Kirjailijan lapsuudessa, kun äitiä oli väärin perustein syytetty Vilnassa varastetun tavaran kätkemisestä, tämä kutsui kaikki naapurit koolle Ison Pohulankakadun juutalaiskorttelin asuntonsa porraskäytävään ja piti ivallisesti naureskelevalle yleisölleen tiukan puhuttelun:

 – Senkin saastaiset porvarisluteet! Te ette tiedä, kenen kanssa teillä on kunnia puhua!  Minun pojastani tulee Ranskan ambassadööri, Kunnialegioonan ritari, suuri näytelmäkirjailija, Ibsen, Gabriele d'Annunzio! Hän...

   Sitten hän haki mielessään viimeistä valttia, jotakin, joka olisi maallisen onnen ja hyvinvoinnin huipentuma:

   – Ja hän teettää pukunsa Lontoossa!

Vuosikymmenten takaa 45-vuotias kirjailija näkee yhä naapureidensa kasvot. Hän on antanut heille anteeksi heidän epäuskonsa. 

Lieneekin parasta sanoa selvyyden vuoksi, että olen tätä nykyä Ranskan pääkonsuli, vastarintaliikkeen sankareita. Kunnialegioonan upseeri ja jollei minusta ole tullut Ibseniä eikä d'Annunziota, niin ei se ainakaan johdu siitä, etten olisi yrittänyt.

   Ja sanotaan vielä varmuuden vuoksi tämäkin: minä tilaan pukuni Lontoosta. Kammoan englantilaista leikkausta, mutta minulla ei kerta kaikkiaan ole valinnan varaa.

Romaanin nimi viittaa siihen, että "äidinrakkaudessa elämä antaa aamunkoitossa lupauksen, jota se ei koskaan pidä". Samanlainen rakkaus ei toistu koskaan myöhemmin. Kaikkialla "kannat mukanasi vertailun myrkkypikaria ja hukkaat aikasi odottaessasi sitä, minkä olet jo saanut".

Tähän äidinrakkauden ylistykseen sisältyy siis myös paljon ahdistusta. Myös poika on antanut eräänlaisen lupauksen: hän korvaa vielä joskus kaikki äidin tekemät uhraukset. Saavutuksistaan huolimatta hän tuntee kuitenkin jääneensä jälkeen tavoitteistaan. Mikään ei riitä. Koko elämänsä häntä vaivaa tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi. Tätä kauheaa perintöä Romain Gary ei vaikuta täysin tiedostavan. Hänelle on tehty väkivaltaa, kun hänestä on tehty toisen ihmisen onnen haltija.

Kirjailija toteaa alistuneesti, että äitejä ei tietenkään pidä estää rakastamasta lapsiaan. Sen, että hänen oma äitinsä tavoitteli poikansa avulla lohtua yksinäisyyteensä ja tyydytystä myös omalle kohtuuden ylittävälle kunnianhimolleen, Gary myöntää kuin ohimennen: "Tarkoitan vain, että parempi on, kun äideillä on joku toinenkin, jota he rakastavat."

Romaanin kertoja, joka siis on 45 vuoden ikäinen, antaa usein vaikutelman siitä, että elämä on jo lähes ohi. Ovatko suuret odotukset – ja suuret saavutukset – vanhentaneet hänet ennen aikojaan? Ehkä enemmän on kuitenkin vaikuttanut lukuisien ikätoverien menettäminen sodassa. Yksityiskohtaisen tarkasti kirjailija kirjaa romaaniin sotilastovereiden kuolinpaikan, -ajan ja -tavan.

Vakavista pohdinnoistaan huolimatta tämä romaani on enimmäkseen hauska ja hyväntuulinen. Joskus minua arveluttaa sellainen lapsuuskuvaus, jossa täysikasvuinen aikuinen jälkiviisaasti naureskelee lapsuuden uskomuksilleen ja teoilleen. Tässä tuota sävyä on kyllä mukana, esimerkiksi kun kirjailija kertoo 9-vuotiaan ihastuksesta kauniiseen Valentineen. Vaikutuksen tehdäkseen hän söi monta kourallista onkimatoja, lukemattomia perhosia, kilon kirsikoita kivineen, yhden hiiren ja – kokonaisen kumikengän. Viimeksi mainittu uroteko sitten veikin hänet ambulanssilla sairaalaan.

Tässä romaanissa naureskeleva sävy ei kuitenkaan liity vain lapsuuden hullutuksiin. Samalla huvittuneella asenteella kirjailija suhtautuu myös aikuisikänsä kommelluksiin – myös niihin sankaritekoihin, joista hänet sota-aikana palkittiin Vapaan Ranskan korkeimmilla kunniamerkeillä.

Tällä kirjalla Romain Gary kuittasi ison osan velastaan äidilleen. Tästä naisesta, jonka nimeä ei romaanissa kertaakaan mainita, syntyy unohtumaton muotokuva sinnikkäästä selviytyjästä, täysin pelottomasta naisesta, jonka rakkaus loppujen lopuksi osoittautuu itsekkäitä pyyteitä suuremmaksi.

Romain Gary, Aamunkoiton lupaus. Otava 1964. Ranskankielisestä alkuteoksesta La promesse de l'aube (1960) suomentanut Ulla-Kaarina Jokinen. Kansi: Seppo Heinonen. 333 s.