Eräässä äskettäin lukemassani romaanissa sen päähenkilö yritti toipua kokemastaan menetyksestä muun muassa lukemalla P. G. Wodehousen romaaneja. Uskoisin, että monelle muullekin lukijalle Wodehousen tuotanto toimii tällaisena lohtukirjallisuutena. Hänen kirjansa ovat taattua tasalaatuista viihdettä. Niiden aatemaailma on turvallisen konservatiivinen. Satiiri on hyväntahtoista ja kohdistuu lähinnä yksilöiden itsekkyyteen tai huonoihin käytöstapoihin.
Ranskalaista rakkautta (French Leave) ilmestyi alun perin vuonna 1956. Suomeksi se julkaistiin jo seuraavana vuonna. Se on siinä mielessä hieman erilainen Wodehousen romaani, ettei siinä ole mukana lainkaan brittiläistä yläluokkaa. Romaani alkaa ja päättyy Yhdysvalloissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kahteen ranskalaiseen kaupunkiin. Ranska oli Wodehouselle tuttu, sillä verotuksellisista syistä hän oli asunut siellä useita vuosia ennen toista maailmansotaa. Toisen maailmansodan jälkeen, jouduttuaan kotimaassaan ankaran arvostelun kohteeksi saksalaisyhteyksiensä takia, Wodehouse muutti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Vuonna 1955 hän sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.
Edesmenneen näytelmäkirjailija Edgar Trentin tyttäret ovat käyttäneet isänsä perinnön ostamalla Long Islandilta maatilan, jolla kasvattavat kanoja ja hoitavat mehiläisiä. Isänsä ainoan menestysnäytelmän elokuvaoikeuksista he saavat myöhemmin sievoisen rahasumman, jonka nuoremmat sisarukset Teresa ja Josephine – Terry ja Jo – päättävät käyttää lomailuun Ranskassa. Taka-ajatuksena Jolla on miljonäärimiehen löytäminen matkalta, sillä hänen amerikkalainen kosiskelijansa, asianajaja Henry Weems, vaikuttaa yksitotiselta tyypiltä. Terryllä ei ole yksityiskohtaisia matkasuunnitelmia. Vanhin sisar Kate vastustaa perintörahojen tuhlausta mutta päättää silti lähteä mukaan Ranskaan sisartensa esiliinaksi.
Ranskassa ensimmäisenä kohteena on bretagnelainen St. Roques sen heinäkuisten pyhimysjuhlien aikaan. Rahan säästämiseksi on päätetty, että aluksi Jo saa olla kuukauden ajan rikas neiti Trent ja Terry on hänen kamaripalvelijattarensa Fellowes. Sen jälkeen matkustettaisiin Picardiessa sijaitsevaan Rovilleen ja roolit vaihdettaisiin. Näin näppärästi romaaniin rakennetaan yksi tulevien sekaannusten ja väärinkäsitysten syy. Niitä on kosolti muitakin.
Mukaan tarinaan saadaan nopeasti ranskalainen Maufringneusen ja Valerie-Moberannen markiisi Nicolas, hänen vastarintaliikkeessä kunnostautunut kirjailijapoikansa Jeff, amerikkalainen miljonääri Frederick Carpenter, amerikkalainen kustantaja J. Russell Clutterbuck sekä amerikkalainen rouva Pegler, joka yrittää naittaa sisarentyttärensä Mavisin Freddy Carpenterille. Sattumalta ja asioita sopivasti sekoittavasti rouva Pegler on Nicolas-markiisin entinen, järjestyksessä toinen, vaimo. Ranskalaiselle karkeakäytöksiselle komisario Boissonnadelle on varattu tarinassa konnan osa.
Nicolas, jonka kutsumanimen Old Nick suomentaja oli kääntänyt sarjakuvamaiseen Nick Nokkela -muotoon, on charmantti pummi, joka tällä hetkellä elää lähinnä poikansa siivellä. Hän on saanut potkut virkamiespestistään lahjoitus- ja testamenttiasioiden ministeriöstä ja tullut epähuomiossa vieneeksi sieltä mukanaan tärkeän asiakirjan, jonka jäljittämisestä saadaan yksi kuvio lisää teoksen muutenkin monimutkaiseen juoneen.
Jo joutuu pettymään, kun hänen löytämänsä varakas mies osoittautuu ukkomieheksi. Hän alistuu kohtaloonsa ja palaa Yhdysvaltoihin tylsän lakimiessulhasensa luo. Terry ja Kate jatkavat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Rovilleen.
Jo varhaisessa vaiheessa lukijalle selviää, mitkä ovat suotuisimmat parinvalintakuviot tässä tarinassa. Hauskuus syntyy niistä väärinkäsityksistä ja juonenkäänteistä, joilla rakastuneita estetään saamasta toisiaan ennen kuin romaanin loppusivuilla. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että Wodehousen tarinoissa juonella ei ole paljon väliä. Oikeastaan sillä on: juonen avulla henkilöt saadaan kiusallisiin tilanteisiin, jotka paljastavat heidän luonteensa.
Juonikiemurat tähän Ranskalaiseen rakkauteen Wodehouse lainasi ystävänsä Guy Boltonin näytelmästä Three Blind Mice, jonka Bolton oli julkaissut vuonna 1938 salanimellä Stephen Powys. Boltonilla ja Wodehousella oli usein tapana harrastaa tällaista lainailua puolin ja toisin. Hyvässä yhteisymmärryksessä he jakoivat tekijänpalkkiot keskenään pimeästi. Molempien nimiä ei julkaistuihin teoksiin koskaan laitettu.
Wodehouse tosin leikitteli ajatuksella, että olisi tämän kirjan kohdalla paljastanut Guy Boltonin osuuden. Koska Boltonin näytelmästä oli jo ehditty tehdä peräti kolme elokuvaversiotakin, katsottiin kuitenkin viisaammaksi olla hiljaa ja välttää mahdolliset tekijänoikeusriidat.
Tärkeintä romaanissa on kuitenkin hauska kielen pyöritys. Tätäkin romaania lukiessani kuvittelin usein mielessäni amerikkalaisen screwball-komedian suuret tähdet – vaikkapa Clark Gablen, Gary Grantin, Claudette Colbertin ja Carole Lombardin – heittelemään kirjan repliikkejä toisilleen.
Selailemani Robert McCrumin Wodehouse-elämäkerran mukaan kirjailija piti Ranskalaista rakkautta vaikeana kirjoitettavana. Osittain siihen saattoi olla syynä se, että kirjailijan ura oli kääntymässä kohti loppuaan. Ilmeisesti tarinan juoksuttaminen ei käynyt enää yhtä vaivattomasti kuin nuorempana. Wodehouse itse tulkitsi, että hänen on vastedes paras pysyä brittiyläluokan toilailuiden parissa. Ne hän tunsi yhä hallitsevansa. Lukijan kannalta Wodehousen tuotanto on kuitenkin hämmästyttävän tasalaatuista ensimmäisistä teoksista viimeisiin.
Observer-lehden kriitikko lyttäsi Ranskalaista rakkautta -romaanin tuoreeltaan. Syynä saattoi olla yksinkertaisesti se, että Wodehouse oli juuri ennen romaanin julkaisemista mennyt ottamaan Yhdysvaltain kansalaisuuden. Kirjailija Evelyn Waugh puolusti Wodehousea. Waugh huomautti pistävästi hyvän lehtimiestavan edellyttävän, että arvioitava teos luetaan ennen arvostelun kirjoittamista. Waugh ehkä kiitti tällä tavalla siitä, että Ranskalaista rakkautta -romaanissa Evelyn Waugh nimetään arvostavasti, kun kustantaja Clutterbuck vertaa Jeffin esikoisromaania Waugh'n romaaneihin.
P. G. Wodehouse, Ranskalaista rakkautta. Nide 1957. Englanninkielisestä alkuteoksesta French Leave (1956) suomentanut Mario Talaskivi. 160 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!