Stella Bensonin (1892–1933) esikoisromaani I Pose julkaistiin ensimmäisen kerran tammikuussa 1916. Sen miljöössä ja teemoissa on yhtymäkohtia Virginia Woolfin – Stella Bensonin ystävän – edellisen vuoden maaliskuussa julkaistuun esikoisromaaniin Menomatka. Molemmissa romaaneissa tehdään laivamatka tropiikkiin, ja molemmissa naisten asema ja äänioikeus ovat keskeisesti esillä. Molemmat romaanit on ilmeisesti kirjoitettu ennen ensimmäisen maailmansodan alkamista. Ainakaan sotaa ei niissä mainita.
Bensonin romaanin keskeisenä aiheena on se, kuinka ihmisten persoonallisuus jakautuu siihen, mikä on aitoa, ja siihen, mitä he muille esittävät. Siitä siis romaanin nimi: I Pose – minä poseeraan. Romaanin kaikki henkilöt ovat tässä suhteessa enemmän tai vähemmän jakaantuneita. Oikeastaan vain sen 26-vuotias päähenkilö, josta käytetään vain nimitystä suffragetti, vaikuttaa läpikotaisin aidolta. Rakastuminen saa kirjan lopulla hänetkin piilottamaan omat toiveensa itseltään ja pohtimaan olemuksensa kahta puolta. Juuri kun lopussa kuvittelemme, että päähenkilön kuori halkeaa ja militantin suffragetin sisältä paljastuu "nainen", kirjailija vetää maton jalkojemme alta.
Romaanin toinen päähenkilö, jota nimitetään puutarhuriksi, on 23-vuotias poseerauksen mestari. Hän uskoo olevansa kovasti naisten mieleen. Hänen hellyttävin piirteensä on hänen kykynsä heittäytyä täysin rinnoin uusiin tilanteisiin. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä huolettomaksi kulkuriksi – tra-la-laa – ja lähtee välittömästi tien päälle Hildan kanssa. Hilda on koristekrassi ruukussa.
The gardener was a dreamer of dreams, and a weaver of many theories. His theories were not even tangible enough to make a philosophy, yet against them he measured his world. And any shortcoming he placed to the world's account. He wrapped himself in theories to such an extent that facts were crowded from his view, he posed until he lost himself in a wilderness of poses.
Päähenkilöiden nimeäminen pelkästään suffragetiksi ja puutarhuriksi tuo kertomukseen allegorian ja satiirin sävyjä. Viittaukset Liisa Ihmemaassa -teokseen kertovat niin ikään yhdestä tyylillisestä esikuvasta. Henkilöt ovat todellakin aatteiden edustajia. Samalla he kuitenkin ovat myös yksilöitä, jotka elävät ja hengittävät.
Romaanin tapahtumia sivusta seuraava minäkertoja tarkastelee välillä päähenkilöiden mielenliikkeitä sisältä päin, välillä kertoja taas ottaa henkilöihin etäisyyttä ilkikurisen komiikan keinoin. Runsaasti komiikkaa syntyy siitä, että henkilöt puhuvat ja toimivat vastoin odotuksia. Minäkertoja ei myöskään aina malta pysyä sivussa: hän kertoo omista mudanvärisistä hiuksistaan ja pohtii omaperäisellä mutta aukottomalla logiikallaan sukupuolien eroja. Monet kirjan lauseet toimisivat nokkelina aforismeina. Myös kertoja itse tunnustautuu suffragetiksi.
Puutarhuri saa sattumalta tapaamaltaan majatalonpitäjältä tehtävän. Puutarhurin täytyy lähteä risteilylaivalla tropiikkiin ja houkutella laivan matkustajana oleva majatalonpitäjän rikas äiti tukemaan poikansa yritystä rahallisesti. Tässä puutarhuri muuten onnistuukin ymmärrettyään, että rikas rouva Rust toimii aina juuri päinvastoin kuin hänen odotetaan toimivan. Hänen taivuttelemisekseen tarvitaan siis vain ripaus käänteispsykologiaa.
Tässä vaiheessa puutarhuri ja suffragetti ovat jo tavanneet toisensa ja rakastuneet, vaikka suffragetti ei sitä halua myöntääkään. Häntä kuitenkin miellyttää ajatus, että puutarhuri pitää hänen kasvojensa muotoa sievänä. Puutarhuri pelkää, että jos suffragetti jää Englantiin, tämä syyllistyy pian tuhopolttoihin tai rakennusten räjäytyksiin. Pelkoon on hyvät syyt. Tämän takia puutarhuri lähes kaappaa suffragetin mukaan merimatkalle. Hän uskottelee muille, että suffragetti on hänen vaimonsa. Tästä seuraa koomisia tilanteita, sillä suffragetti harvoin suostuu teeskentelemään yhtään mitään.
Puutarhurin ja suffragetin sanailu läpi koko romaanin tuo mieleen George Bernard Shaw'n naisten vapautumista käsittelevien näytelmien miesten ja naisten vuoropuhelut. Näissä keskusteluissa suffragetti on aavistuksen verran niskan päällä, ehkä siksi, ettei suostu myöntämään olevansa rakastunut. Puutarhurin silmissä rakastetun viatkin muuttuvat avuiksi. Sinnikkään puutarhurin lohdutukseksi romaanin kertoja toteaa: “It isn’t love that makes the world go round, it’s the optimism of men.”
Laivalla on mukana myös pappi, joka uskoo olevansa erityisen suvaitsevainen. Kertojan sanoin: “The man who aims at unlimited tolerance, as a rule, only achieves the absorbent and rather undecided status of spiritual blotting-paper. But he is a dreadfully difficult man to anger.” Papin suvaitsevaisuus osoittautuukin pian poseeraukseksi. Suffragetin ja puutarhurin valeavioliiton paljastuminen tekee papista ennen kaikkea suffragetin ja tämän aatteiden vastustajan. Pappi saa romaanissa edustaa tekopyhyyttä ja muutosvastarintaa. Hän paljastaa todellisen ihmisten hädästä piittaamattoman karvansa jo laivalla, kun hänellä on mahdollisesti syöpää sairastavalle palvelustytölle tarjottavana vain latteuksia. Tyttö päätyy hukuttamaan itsensä. Myöhemmin Englannissa pappi johtaa järjestöä, joka näennäisesti etsii varattomille naisille työpaikkoja mutta todellisuudessa järjestää työnantajille lähes ilmaista työvoimaa.
Trooppiselle saarelle päästyään suffragetti ja puutarhuri kokevat maanjäristyksen ja joutuvat eroon toisistaan. Suffragetti pakenee tietoisesti puutarhuria ja tiedostamattaan omia tunteitaan. Takaa-ajo tuo päähenkilöt lopulta takaisin Englantiin.
Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin naisilla ei Isossa-Britanniassa vielä ollut äänioikeutta mutta jolloin sitä näkyvästi vaadittiin. Suffragetit sytyttivät tulipaloja ja räjäyttivät taloja – tosin aina ihmisuhreja välttäen. Suffragettien protestimielenosoitukset johtivat usein väkivaltaisuuksiin. Myös tässä romaanissa sen päähenkilö lyödään verille mielenosoituksessa. Poliisit eivät huolehdi mielenosoittajien turvallisuudesta vaan lähinnä liikenteen sujuvuudesta.
Kuvaus toi mieleen etsimättä Elokapinan. Tekisi mieli lohduttaa suffragetin sanoin elokapinallisia, joita varmasti turhauttaa, kun huomio aina kiinnittyy heidän keinoihinsa eikä asiaansa:
"In what we do, we're poor argument for the Franchise. In what we are, we're the very best. It's not possible for the community to be hit without deserving it. It must look round and find out why it is hit – not how. Punishment is no good to a smasher of windows. Any woman can see if she's wrong without punishment. If she thinks she's right, punishment can never alter her opinion."
"Let's," said the suffragette, relaxing her militant expression. "Only let me have the last word – a rather long one. Of one thing I am certain – when we have the vote, men will see what a small gift it was, and future generations will ask why it was grudged so bitterly. Only to us who have suffered for it, it will always seem high and splendid – like a flag captured in battle..."
Ensimmäisen maailmansodan ajaksi suffragetit pistivät aktivisminsa tauolle. Jonkinlaisena kiitoksena tästä äänioikeus Iso-Britannian naisille myönnettiin heti sodan jälkeen vuonna 1918. Ei tosin tietenkään alle 30-vuotiaille tytönhupakoille. Vasta vuonna 1928 naisten äänioikeusikäraja pudotettiin samaan kuin se oli ollut miehillä, eli 21 ikävuoteen.
Pidin romaanin tavasta kertoa vakavasta aiheesta ilman otsan rypistelyä. Suurin moitteeni kohdistuu siihen piilottelemattomaan rasismiin, jolla romaanin kertoja suhtautuu kuvitteellisen Karibian saaren asukkaisiin. Pilaa tehdään mustien sivistymättömyydestä ja karkeudesta, jopa heidän tavastaan pukeutua ja ehostaa itseään.
Lontoon työläisnaisia kirjailija puolustaa näin: "Oletteko koskaan yrittäneet kieltää olennolta ruoan jota se tarvitsee? Uskon, että huomaisitte, että jopa valkoinen hiiri olisi karkea, jos nälkiinnyttäisitte sitä." Sama kirjailija, joka näkee kirkkaasti sen, miten yhteiskunta kohtelee naisia alentuvasti, ei pysty näkemään, että hänen oma yhteisönsä vie ihmisarvon myös erirotuisilta. On surullista, että valkoinen hiiri saa hänen silmissään enemmän sympatiaa kuin mustat köyhät. Epäoikeudenmukaisuuden näkee aina se joka siitä kärsii, ei se, joka siitä hyötyy.
Stella Bensonin romaani I Pose tuli tietoisuuteeni Guardian-lehden haastattelusta, jossa kirjailija Yiyun Li mainitsee sen kirjana, joka sai hänet viimeksi nauramaan ääneen. Muutama virkistävä tirskahdus pääsi minultakin.
Stella Benson, I Pose. E-kirja. Copyright Group 2024. Julkaistu alun perin vuonna 1916. 164 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!