Aloitan kirjailija Marie Ferrantin (s. 1962) itse kirjoittamasta takakansitekstistä tähän Mantovan ruhtinattaresta kertovaan pienoisromaaniin. Sävy on poikkeuksellinen:
Barbara de Brandebourg, mantovalainen ruhtinatar "väsynein ja keltaisin silmin, jotka venyvät kohti ohimoita kuin kissoilla", kuten hän itse kirjoitti Mantegnan maalaamasta muotokuvastaan, on salaperäinen nainen. En voi enkä halua kertoa tässä – saati tiivistää – hänen elämäntarinaansa. Lukija on tuomittu menemään tiehensä, tai lukemaan tämän kirjan tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Voin luvata hänelle, että hän tulee yllättymään, paljastamatta syytä siihen.
Ei minua noin vain komenneta menemään matkoihini! Halusin löytää kirjailijan lupaaman yllätyksen ja samalla selvittää, mikä sai Ranskan akatemian myöntämään tälle romaanille suuren romaanipalkintonsa vuonna 2002. Loppujen lopuksi niissä – yllätyksessä ja palkinnon perusteessa – oli kyse samasta asiasta. Voin luvata, että historiallisen romaanin ystäville tämä pikkuinen romaani tarjoaa melkoisen pähkinän purtavaksi. Aion paljastaa, mistä on kyse, joten lopeta tähän, jos haluat lukea kirjan itse.
Romaani alkaa italialaisen taidemaalarin Andrea Mantegnan San Giorgion palatsiin 1400-luvulla Mantovan markiisin tilauksesta maalaamista freskoista. Näitä Camera degli Sposin freskoja käsitellään romaanissa myöhemminkin perusteellisesti ja tavallaan romaani myös päättyy kommentteihin näiden maalauksien ja romaanissa kerrotun suhteesta.
Barbara de Brandebourg kirjoittaa lapsuudenystävälleen Maria de Hohenzollernille kommentoidakseen freskoa, jossa hän itse esiintyy. Oma kuva ei miellytä häntä eikä se vastaa sitä käsitystä, mikä hänellä on omasta ulkonäöstään. Koska muut henkilöt kuvassa on hänen mielestään kuvattu todenmukaisesti, hänen on kuitenkin uskottava, että myös hänet on kuvattu niin kuin muut hänet näkevät. Kovuus on hyve taiteessa, Barbara toteaa.
Barbaran kommentit ovat luonteenomaisia sille persoonalle, joka tulee esiin tässä romaanissa. Hän hyväksyy tosiseikat kaunistelematta. Tähän liittyy myös luonteen kylmyys, josta varsinkin hänen nuorin tyttärensä Paola saa kärsiä. Kun Paola hääyönsä jälkeen kirjoittaa äidilleen ja valittaa saksalaisen aviomiehensä "eläimellisestä" käytöksestä, Barbaran vastauksessa ei ole hitustakaan myötätuntoa. Hän kertoo, että hänen oma aviomiehensä lähti hääyön jälkeen – heti lakanat tarkistettuaan – viikoksi metsästämään.
Barbara de Brandebourg oli hädin tuskin kymmenvuotias, kun hänet naitettiin Mantovan markiisin vanhimmalle pojalle. Avioliiton täytäntöönpanoa päätettiin odottaa, kunnes Barbara tulisi puberteetti-ikään. Tuore aviomies Louis de Gonzague matkusti heti häiden jälkeen pois Mantovasta ja värväytyi Milanon herttuan palvelukseen. Heiveröisestä ja melko heikkolahjaisena pidetystä pojasta karaistui tuona aikana menestyvä sotapäällikkö. Seitsemän vuoden päästä hän palasi Mantovaan neljänsadan sotilaan kanssa. Hovissa hänet otettiin vastaan kuin tuhlaajapoika. Isänsä kuoltua hänestä tuli seuraava Mantovan hallitsija.
Aviomiehen poissaolon aikana Barbaraa kasvatettiin kuin Gonzaguen markiisin ja hänen puolisonsa Paola Malatestan omia lapsia. Tyttöjen ja poikien välille ei tehty eroa. Yksi Italian suurimmista humanisteista, Vittorio da Feltre, toimi lasten kotiopettajana.
Barbara kuului äitinsä puolelta Hohenzollern-sukuun, joka oli Saksan ylintä aatelia; myös Brandenburg-sukuinen isä kuului aateliin. Suvulla oli myös yhteys keisari Sigismundiin. Tästä huolimatta Barbara totesi kirjeessä serkulleen, että Gonzague-sukuun verrattuna Brandenburgit olivat moukkia.
Barbara ja Louis de Gonzague saivat neljätoista lasta, joista monet kuolivat jo pieninä. Barbaran kauhuksi monet lapsista perivät isoäidiltään Paola Malatestalta fyysisen poikkeavuuden, kyttyräselän. Tämä saattoi olla yksi syy Barbaran kylmäkiskoiseen suhtautumiseen joihinkin lapsiinsa.
Barbaran vaikutusta mieheensä pidetään suurena. Gonzague-suvun intohimoista suhdetta musiikkiin Barbara ei jakanut, mutta hän oli aktiivisesti tukemassa miehensä muita kulttuuripyrkimyksiä, ennen kaikkea San Giorgion palatsin freskojen tilaamista taidemaalari Mantegnalta. Vergilius oli puolisoiden suosikkikirjailija.
1460-luvulla Mantegna työskenteli San Giorgion kappelin maalausten parissa. Tilaajat Louis ja Barbara puuttuivat työhön usein, mikä ei 1400-luvulla ollut poikkeuksellista. Romaanissa Mantegna onkin enemmän huolissaan siitä, että saa maksunsa ajoissa. Mantegna toteaa, että taiteilijan hitaus johtuu taiteen vaatimuksista, tilaajan maksun viivästyminen taas pelkästään kunnioituksen puutteesta.
Elämänsä lopulla Barbara vajoaa syvään melankoliaan. Romaani kertoo niistä neljästä suuresta surusta, jotka varjostivat hänen loppuvuosiaan.
Romaani on kerrottu preesensmuodossa. Se muistuttaa tyyliltään suurelle yleisölle suunnattua historiankirjoitusta. Kirjoittaja viittaa toisinaan minämuodossa tekemiinsä arkistolöytöihin. Tällainen on esimerkiksi romaanin puolivälissä esitelty puolisoiden luottamuksellisia välejä kuvaava Barbaran pitkä kirje serkulleen. Jopa asiakirjasta huolehtivan konservaattorin nimi mainitaan tässä yhteydessä. Alaviitteessä mainitaan julkaisutiedot kirjekokoelmasta, josta kirje löytyy.
Edellä mainitussa kirjeessä Barbara kertoo elävästi ja dramaattisesti illasta, jonka aikana Barbara ja Louis käyvät valepuvussa kuulostelemassa kaupunkilaisten tuntoja. Majatalossa he kuuntelevat ihmisten iloja ja murheita. Barbara joutuu tuon tuosta potkimaan miestään sääreen pöydän alla, koska tämä tulistuessaan on vähällä paljastaa heidät. Ihmisten puheissa tulee selvästi esiin katkeruus Louis'n Milanosta tuomia sotilaita kohtaan.
Tässä vaiheessa lakkasin uskomasta kertojaan. Olin aivan varma, että tämä kirje on kirjoitettu tätä romaania varten. Jos olisi olemassa kirjekokoelma, jossa 1400-luvun italialaisten aatelisten elämää kuvataan näin eloisasti ja intiimisti, olisin taatusti kuullut siitä. Se olisi kunniasijalla maailman kuuluisimpien kirjekokoelmien joukossa.
Romaanin jälkisanoissa kirjailija paljastaa temppunsa. Romaanissa mainittuja Barbaran kirjeitä ei ole olemassa. Myös useimpien kirjeiden vastaanottaja, Maria de Hohenzollern, on keksitty henkilö. Kirjailija paljastaa, että hänen tietonsa todellisesta Barbara de Brandebourgista (tai oikeastaan Brandenburgista) ovat vähäiset ja perustuvat yhteen Gonzaguen perhettä käsittelevään lehtiartikkeliin. Mantegnan kuuluisista maalauksista hän on lukenut tietonsa eräästä Ronald Lightbownin lehtiartikkelista. Hänen romaaninsa on "leikki", joka perustuu maalauksen henkilöihin.
Onko siis kyseessä väärennös? Jos tätä teosta olisi markkinoitu historiankirjoituksena, asia olisi selvä. Tämä on kuitenkin romaani. Kysymys kuuluukin: saako historiallinen romaani nojautua keksittyihin lähteisiin? Yleensä historialliset romaanit ovat uskollisia olemassa oleville lähteille ja todennettaville tapahtumille. Romaaneiksi ne on tunnistettavissa siksi, että ne tulkitsevat henkilöiden mielentilaa ja suhtautumista tapahtumiin, siis asioita, joista lähteet harvoin kertovat.
Tässä romaanissaan Ferranti on itse keksinyt kaikki tärkeät lähteet. Jokin raja on selvästi ylitetty. Romaani herättää hämmentäviä kysymyksiä historiallisen romaanin perusteista ja oikeutuksesta. Luultavasti Ranskan akatemia on katsonut nämä kysymykset niin merkittäviksi, että se on pitänyt tätä romaania suuren romaanipalkintonsa arvoisena.
Vastaako romaani esittämiinsä kysymyksiin? Mikä on luvallista historiallisessa romaanissa? No, se ei ole romaanin tehtävä. Lukijat päättävät, hyväksyvätkö he tällaisen leikin, postmodernin historiafiktion.
Kirjailija on kuitenkin vilpitön paljastaessaan leikkinsä perusteet. Hän sanoo kirjoittaneensa romaanin taulun henkilöistä. Kyseistä taulua katsomalla on helppo nähdä, miten kuva on muuttunut juoneksi. Maalauksessa Barbaran tytär Paola, jolla saattaisi kuvan perusteella olla kyttyrä, ojentaa omenaa kohti äitiään. Barbara ei huomaa tai ei ole huomaavinaan tyttärensä lahjaa. Tästä maalauksen yksityiskohdasta on kirjailijan mielikuvitus luonut äidin ja tyttären jännitteen ja yhden sen syistäkin.
En tietoisesti hakeutuisi tällaisten lähes täysin keksittyjen historiallisten romaanien pariin, vaikka jotain nekin voivat käsittelemästään aikakaudesta kertoa. Jos kirjailija kaipaa enemmän vapauksia, keksiköön sitten kaiken. Ei siihen tarvita pseudohistoriallista kehystä.
Samalla minun on helppo ymmärtää Marie Ferrantin tekoa. Olen koko elämäni ajan tehnyt samaa. Lapsuudenkotini seinällä oli muun muassa 1600-luvulta peräisin oleva tuntemattoman tekijän hollantilainen maalaus. Se esitti perhettä, joka oli kokoontunut pöydän ääreen ryhmäkuvaan palvelijoineen ja kotieläimineen. Minulla oli tapana keksiä kuvan henkilöille suhteita ja salaisuuksia. Ilmeet ja asennot kertoivat minulle vihasta ja rakkaudesta.
Sama jatkuu edelleen. Näin äskettäin jossain valokuvan Caj Bremerin tuoreesta valokuvanäyttelystä. Kuvassa on kaksi naista Laatokan lautan kannella. Tiedän yhtä ja toista noiden naisten keskinäisestä suhteesta ja sen salaisuuksista.
Marie Ferranti, La princesse de Mantoue. Gallimard 2002. 104 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!