Belgialaisen Jean-Philippe Toussaintin (s. 1957) La Télévision ilmestyi alun perin vuonna 1997. Suomeksi se julkaistiin vuonna 2000 Erkki Jukaraisen suomentamana ja napakalla nimellä TV. Romaani on käännetty useille muillekin kielille.
Romaanin huumori, joka perustuu ristiriitaan sen päähenkilön ja minäkertojan ylimielisen asenteen ja vastuuttoman oikullisen käytöksen välillä, sattui mukavasti minun nauruhermooni, mutta klassikoksi en tätä luonnehtisi.
Romaanin nimettömäksi jäävä päähenkilö on ranskalainen tai belgialainen taidehistorian professori, joka viettää sapattivuotta Berliinissä laatiakseen tutkielman taiteiden ja poliittisen vallan suhteista. Heinäkuun alussa hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä ovat matkustaneet lomalle Italiaan. Vaimo odottaa perheen toista lasta. Professorin ruutuaika television äärellä on kuin huomaamatta lisääntynyt.
Pysyin kotona melkein kaikki iltapäivät parta ajamattomana ja ylläni kaikkein mukavin vanha villapaita ja katsoin televisiota kolme neljä tuntia peräkkäin, rönötin sohvannurkassa suunnilleen yhtä mukavasti kuin koriinsa käpertynyt kissa, paljasjaloin ja kädet haarojen välissä.
Romaanin päähenkilö päättää luopua television katselusta. Hän uskoo sen käyvän helposti. Voisi kuvitella, että tutkimus alkaa tämän jälkeen edistyä. Ei sinne päinkään. Vapautuneen ajan professori käyttää epämääräiseen haahuiluun Berliinissä: nakuiluun puistossa, uimiseen, seikkailuihin ystävänsä John Doryn kanssa. He päätyvät muun muassa pienlentokoneeseen, jota ohjaa John Doryn nuori naispuolinen ystävätär. John Dory hallitsee "iskemisen taidon" ja hänen naisystävänsä vaihtuvat tiuhaan. Myös kesäleskeksi jääneen professorin katse harhautuu usein viehättäviin naisiin, mutta lähempään kontaktiin hän ei kuitenkaan pyri aktiivisesti.
Televisiostakaan professori ei pääse täysin eroon. Hän antaa itselleen luvan katsoa televisiota muualla kuin kotonaan. Suostuttuaan kastelemaan yläkerran pariskunnan kasveja näiden lomamatkan aikana professori viettää aikaa naapurien makuuhuoneen sängyllä televisiota katsellen. Sanomattakin on selvää, että kasvit jäävät kastelematta. Kiusallinen episodi naapureiden palattua on yksi romaanin koomisista kohokohdista.
Muunkinlaiset ruudut tunkeutuvat päähenkilön elämään: työ edellyttää tietokoneen ruudun tuijottamista, kirjastossa hän tutkii artikkeleita mikrofilmien lukulaitteen ruudulta ja museossa valvontamonitorit kiinnittävät hänen huomionsa. Sanomalehdistäkin hän kääntää esiin tv-osion, joka näyttää olevan jatkuvasti kasvamassa niin, että se uhkaa lopulta nielaista koko lehden.
Aina välillä professori yrittää päästä kiinni tutkimukseensa. Sen erityiseksi kohteeksi on valikoitunut 1500-luvun Italiaan sijoittuva pieni tapahtuma. Anekdootin mukaan keisari Kaarle V poimi lattialta taidemaalari Tizianin pudottaman siveltimen ja ojensi sen takaisin taiteilijalle. Tästä tutkielmansa avainkohtauksesta hän yrittää löytää tietoa – jokseenkin huonolla menestyksellä.
Kuvaavaa on, että professori ei pysty päättämään edes mitä nimeä käyttää taidemaalarista tutkielmassaan: Titien, Vecellio, Tiziano Vecellio, Titien Vecelli, Titien Vecellio, Tizian vai le Titien. Kuten professori aikanaan huomaa TV on läsnä myös hänen tutkimuskohteensa alkukirjaimissa. Saatuaan selville, että Alfred de Musset on kirjoittanut novellin, jossa kuvaa keisarin ja taiteilijan tapaamista, professori käyttää ensin tuntikausia etsimällä kyseistä novellia ja laatii siitä sitten lausetta tutkielmaansa.
Matkalla puistosta kotiin mielessäni oli muotoutunut lauseen alku. Toistelin sitä hiljaa ja sormeni valmistautuivat naputtamaan. "Kun Musset puuttuu novellissaan...." Ei, tuo ei sovi, "puuttuu" ei sovi. Kohotin katseeni kattoon. Ehkä "tarttuu"? Sekään ei sovi. "Kun" vaikuttaa kuitenkin hyvältä. "Kun" on mielestäni moitteeton. Ja "Musset" on yksinkertaisesti Musset, sitä on vaikea parannella. Kun Musset, sanoin puoliääneen. Joo, ei hullumpaa. Nousin seisomaan, astelin työhuoneessa vähän aikaa edestakaisin, avasin lasioven ja menin parvekkeelle miettimään. Kun Musset, toistin hiljaa. Hyvä alku, ei mitään moittimista. Sanoin sen hieman kovemmin: Kun Musset. Nojasin kyynärpääni kaidetta vasten ja kokeilin huutamalla: Kun Musset! Kun Musset! Toistelin sitä parvekkeella. Kun Musset! Hiljaa! kuului äkkiä jostain, voitteko ystävällisesti olla hiljaa! Alhaalta. Kumarruin katsomaan. Voi, suokaa anteeksi, sanoin parvekkeen kaiteen yli kuikuillen.
Kahta sanaa pitemmälle professori ei tekstissään pääse. Jean-Philippe Toussaintia on verrattu muun muassa Samuel Beckettiin ja tuon edellisen kohtauksen ansiosta ymmärrän miksi. Jotain samaa heidän komiikassaan on.
Koomisuus tulee esiin myös professorin suhtautumisessa saksan kieleen, jota hän uskoo osaavansa hyvin, vaikka ei ymmärrä likimainkaan kaikkea – tai ymmärtää väärin – eikä saa itseään ymmärretyksi. Saksan kieli on hänen mielestään kiusallisen pikkutarkka eikä muutenkaan miellyttävä.
Museon vartija kieltää häntä menemästä liian lähelle taideteoksia. "Selvä, selvä, minä sanoin ja siirryin loitommalle (yrittäkää kuitenkin olla hihkumatta, lisäsin, muistakaa että puhumanne kieli on saksaa)."
Samaiselta museokäynniltä poimin tähän vielä yhden melko pitkän esimerkin romaanin komiikasta. Professorille on ominaista, että hän jollain liian rehellisellä ylimielisellä huomautuksella tuhoaa aiemmat päätelmänsä.
Seurasin vuosisatoja vastavirtaan kohti renessanssia enkä hidastanut vauhtiani 1700-luvun ranskalaiselle ja englantilaiselle taiteelle omistetuissa saleissa, joissa ohitin pitkiä rivejä Nattiereja, Bouchereita, Largillierreja, Hoppnereita ja Raeburneja luoden niihin ohimennen vain pikaisen silmäyksen ja varoen tarkoin arvostelemasta ainuttakaan. Olen nimittäin sitä mieltä, että ihailussaan voi kyllä olla ehdoton, mutta halveksuntaa on osoitettava sitäkin varovammin. Tietämättömyyttä, esiintyypä sitä millä alalla tahansa, ei voida koskaan kohottaa hyveeksi, kuten ei myöskään ymmärtämättömyyttä eikä kyvyttömyyttä ihastua tai edes mieltyä johonkin (siinä on kerrankin ajatus, joka on minulle kunniaksi, tuumin kiirehtiessäni noiden töherrysten ohi).
Hämmentävällä tavalla romaani tuntuu yhtä aikaa vanhentuneelta ja edelleen ajankohtaiselta. Se on historiallinen dokumentti ajalta, jolloin kerrostalon kaikki ikkunat välkkyivät sinistä valoa samaan tahtiin asukkaiden katsellessa Baywatchia. Lineaarisen television valtakausi on kuitenkin auttamatta takanapäin. Samalla on kuitenkin todettava, että muihin ruutuihin olemme addiktoituneet ennen kokemattomalla tavalla.
Lopussa päähenkilön perhe saapuu kotiin. Tuliaiseksi professori saa videonauhurin. Pian kotiin hankitaan myös toinen tv-vastaanotin.
Romaanissa esiintyy pienessä cameoroolissa hollantilainen kirjailija Cees Nooteboom, jonka romaaneja on käännetty suomeksikin. Päähenkilö kohtaa Nooteboomin, jota ei ennestään tunne, rantatiellä jolle on vaeltanut nakuilualueelta ilman rihmankiertämää.
Jean-Philippe Toussaint, TV. Basam Books 2000. Ranskankielisestä alkuteoksesta La télévision (1997) suomentanut Erkki Jukarainen. Kansi: Jari Silvennoinen. 173 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!