Vaikka Marie Darrieussecqin (s. 1969) esikoisromaani Sikatotta vuodelta 1996 ei kaikilta osin minulle avautunutkaan, se oli sen verran railakas äänenavaus, että halusin lukea kirjailijalta jotain muutakin. Ilmeisesti myös suomalainen kustantaja uskoi kirjailijaan, sillä jo vuonna 1999 WSOY julkaisi Marie Darrieussecqin toisen romaanin suomeksi nimellä Kummitusjuttu. Kääntäjänä jatkoi ilmeisesti aina luotettava Annikki Suni, vaikka kääntäjän nimi olikin ärsyttävästi unohtunut pois suomenkielisestä laitoksesta.
Romaanin alussa sen minäkertojan aviomies tulee töistä. Kertoja ei ole laittanut ruokaa, ilmeisesti saamattomuuttaan. Mies lähtee ostamaan leipää, ehkä tyytymättömänä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä kertojan mielestä bulevardin toisella puolella sijaitsevaan leipomoon on liian pitkä matka.
Miestä ei kuulu takaisin. Vähitellen kertojassa herää ärtymys, sitten huoli. Viiden tunnin kuluttua hän ottaa yhteyttä poliisiin. Aikaa on kulunut riittävästi, huoli otetaan vakavasti. Entä jos mies ei enää tule takaisin? "En ehkä enää koskaan saisi epäillä, vaania ja vastustaa petollista miestäni."
Avioliitto on kestänyt seitsemän vuotta. Nainen on kokenut useita keskenmenoja. Avioliitto ei ole naisen mielestä ollut tyydyttävä. Hän jopa ajattelee, että katoamisellaan mies on yrittänyt pelastaa suhteen.
Hysteerisestä kohtauksesta minut pelasti kolmen maissa aamuyöstä melkein varma ajatus, että mieheni oli lavastanut katoamisensa saadakseen minut tajuamaan rakkauden, ja kun hän (vuorostaan) saisi todisteen minun epätoivostani, hän haluaisi vain palata valloittajana ottamaan vastaan lukuisat korvapuustit, joita en jättäisi jakamatta, mikä moukka, kun oli hylännyt minut ties miten pitkäksi aikaa leskeyden kauhujen valtaan.
Kirjan minäkertojan passiivis-aggressiivinen asenne oli minulle kirjan parasta antia. Tällaista osittain kätkettyä saamattomuuden ja ärsyyntymisen yhdistelmää tapaa harvoin romaaneissa. Välillä hän moittii miestään, toisinaan itseään. Kirjan minäkertojan itsetuntemus myös kasvaa kirjan mittaan, joten kertojan asenteessa on myös kehitystä. Ahdistus saa hänet tunnustamaan itselleen, että arkipäiväinen ja tylsä mies on suojannut häntä hänen oman mielensä luomilta kummituksilta.
Muuten on sanottava, että Kummitusjuttu tuotti minulle pettymyksen. Sen sisältö ei avautunut, eikä sen muodossa ollut erityistä kekseliäisyyttä. Sikatotta-romaanin minimalistinen tyyli oli vaihtunut paikoittain pitsiseen runollisuuteen, jolla on minuun unettava vaikutus. Vain satunnaiset mehukkaat karkeudet pitivät minut hereillä.
Kertoja kuvailee mielenliikkeitään. Joskus miehen hahmo tuntuu tiivistyvän esiin tyhjyydestä. Vuodenajat sekoittuvat.
Kertojan "ärsyttävän nuorekas" äiti on lähdössä pitkälle matkalle ja järjestää läksiäisjuhlat, joihin osallistuvat myös kertoja ja hänen anoppinsa. Juhlien kuvauksessa – kuten romaanissa muutenkin – viljellään merellistä, hieman hämärää kuvastoa. Juhlissa syntyy riita, joka aiheutuu ilmeisesti jojangien kohtelusta (tätä nimitystä romaanissa käytetään johdonmukaisesti tummaihoisista). Juhlan loppupuolella aviomies tulee – tai ehkä ei tule – sisään ovesta. Hänen hahmonsa koossapitäminen vaatii joka tapauksessa kertojalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Ehkä kyse on toiveesta. Hetken kertoja vaikuttaa täysin rehelliseltä ja hänen kaipuunsa aidolta ja ehdottomalta.
Romaanin loppu on surrealistinen. Palaako mies? Älkää minulta kysykö! Kertoja toteaa, että lakkasi "miettimästä, tunsiko ja näkikö mieheni (tuntevatko ja näkevätkö kissat, linnut ja verkkosilmäiset kärpäset) asiat samalla lailla kuin minä". Oliko mies edes kateissa muualla kuin kertojan fantasioissa?
Kirjan takakannessa mainitaan Marie Darrieussecqin kertoneen, että "teos on syntynyt pimeän pelosta. Inspiraation lähteinä ovat olleet myös hänen ihailemansa kirjailijat Henry James ja Stephen King sekä fantasiakirjallisuus". Pelko ei välity lukijalle, joten on turha kuvitella saavansa tästä romaanista kylmiä väristyksiä kesäöiden kuumuuteen. Viittaukset satuihin, Liisa Ihmemaassa -romaaniin, Hitchcockin Psyko-elokuvaan ja fantasiaan oli helppo huomata, mutta ne jäivät ikään kuin akateemisiksi alaviitteiksi.
Lukija ei haluaisi tuntea itseään tyhmäksi, joten ajattelin mieluummin, että kirjailija on tässä teoksessa käsitellyt omia pelkojaan melko yksityisellä tavalla. Joskus kirja voi olla suunnattu pienimmälle mahdolliselle yleisölle – kirjailijalle itselleen. Lukija vie mukanaan sen, mitä arvelee löytäneensä – ja lakkaa miettimästä, näkevätkö muut samalla tavalla.
Marie Darrieussecq, Kummitusjuttu. WSOY 1999. Ranskankielinen alkuteos Naissance des fantômes (1998). Kääntäjä (ilmeisesti) Annikki Suni. Päällys: Sanna Eiro. 122 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!