Sam Leith: The Haunted Wood – A History of Childhood Reading

Viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kirjailijat Tuutikki Tolonen, Jyrki Vainonen ja Magdalena Hai keskustelivat Töölö-lavalla kirjallisuuden vientipotentiaalista. Meitä kuulijoita – ja kirjailijaa itseäänkin – huvitti Tuutikki Tolosen toteamus siitä, että vasta nyt – toimittuaan kirjailijana kaksikymmentä vuotta – hänet oli ensimmäistä kertaa kutsuttu messulavalle keskustelemaan yhdessä aikuisille kirjoittavan kirjailijan kanssa. Se asiantila, että lapsille kirjoittavat kirjailijat ovat aikuisia – ja lastenkirjallisuudesta voi keskustella yhtä analyyttisesti kuin muustakin kirjallisuudesta – ei näytä olevan itsestään selvää kulttuurikeskustelussa.

Saman huomion tekee Sam Leith mainion lastenkirjallisuuden historiikkinsa esipuheessa. Hän painottaa myös, että lastenkirjallisuus ei ole aikuisten kirjallisuuden viallinen tai kevytmielinen rönsy:

Se on perusta, jolle kaikki muu rakentuu. Juuri lapsuudessa lukemamme kautta saamme ensimmäisen ymmärryksemme siitä, millaista on elää fiktiivisessä maailmassa, miten sanoilla ja lauseilla on tyyli ja sävy, miten kertoja voi paljastaa tai peittää muiden mielen ja miten opimme ennakoimaan jännityksellä tai pelolla, mitä nurkan takana on. Se, mitä luemme lapsuudessa, jää meihin.

Sam Leithilla on lastenkirjallisuuteen kolme näkökulmaa, joiden painotus vaihtelee joustavasti käsiteltävän aikakauden ja käsiteltävien teosten mukaan. Vanhempaa kirjallisuutta käsiteltäessä painottuu kirjallisuushistorioitsijan näkökulma. Koko ajan mukana on kuitenkin myös sellaisen kriitikon näkökulma, joka on itse lukenut käsittelemiään teoksia omaksi ja omien lastensa iloksi. Kolmas näkökulma on sosiaalihistorioitsijan: mitä lastenkirjallisuus kertoo lapsuuskäsityksen muutoksista ja kasvatusihanteista sekä millaista taloudellista toimintaa lastenkirjallisuuden tuottamiseen on eri aikoina liittynyt.

Sam Leith on tietoinen siitä, että hänen historiikkinsa painottuu brittiläiseen ja englanninkieliseen kirjallisuuteen. Painotus on perusteltavissa. Brittien lastenkirjallisuus on meillä Suomessakin osa lasten ja aikuisten kokemusmaailmaa varhaisten suomennosten ja elokuvaversioiden ansiosta. Englanninkielisen lastenkirjallisuuden vaikutus onkin ollut yleismaailmallinen. Esimerkkinä sen tuttuudesta ympäri maapallon Leith viittaa Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten avajaisohjelmaan. Se alkoi kuvaelmilla Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan hahmoista ja maisemista. Myöhemmin mukaan tuli Peter Pan, ja lastenkirjailija J. K. Rowlingin ääni kertoi Mikä-Mikä-Maasta. Lisää viittauksia lastenkirjallisuuteen tuli myöhemmin: Chitty Chitty Bang Bang, Liisan seikkailut ihmemaassa, Sata ja yksi dalmatiankoiraa, Harry Potter, Maija Poppanen... 

Pohjoismaisen lukijan mieltä lämmitti kuitenkin, että historiikissa on mukana luku Our Friends in the North, joka käsittelee Astrid Lindgreniä ja Tove Janssonia.

Kirja rakentuu kronologisessa järjestyksessä esitellyistä merkittävistä lastenkirjailijoista. Jokainen kirjailija saa oman esseensä, jossa käydään läpi keskeiset teokset ja teemat sekä kirjailijan elämänvaiheet. Paksu kirja oli kevyt luettavaksi. Sam Leithin tyyli on usein leikkisä – mainioita anekdootteja oli lähes joka sivulla – toisinaan koskettava. Monilla lastenkirjailijoilla on ollut taustallaan raskaita koettelemuksia: varhainen orpous, omien lasten menettäminen. 

Leith kertoo myös lastenkirjallisuuden oheiskärsijöistä. Kirjailijoiden lasten osa ei aina ole ollut helppo. Tunnetuin esimerkki lienee A.A. Milnen poika Christopher Robin (Risto Reipas), joka vasta omat muistelmansa kirjoitettuaan onnistui karistamaan yltään traumat, jotka olivat syntyneet koulukiusaamisesta ja varhaisesta julkisuudesta.

Kirjoittajan oma innostus käsittelemiensä teosten äärellä ei jää piiloon ja se tarttuu. Virtuaaliseen lukupinooni kertyi paljon uutta – tai oikeastaan melko vanhaa – luettavaa. 

Yksi Leithin oivallus on se, että lastenkirjallisuudessa on eräänlainen yhteiskunnallinen viive: ne heijastavat kirjoittajansa oman lapsuuden tai nuoruuden kokemuksia. Olennaista näyttää olevan, että menestyvät lastenkirjailijat – siis sellaiset joita lapset haluavat lukea – muistavat, millaista oli olla lapsi, ja pystyvät kirjoittamaan tästä kokemuksestaan käsin. Tätä kykyä painotti esimerkiksi E. Nesbit. Myös J. K. Rowling on kertonut muistavansa tarkalleen, mitä hän tunsi eri ikäkausina.

The Haunted Wood oli minulla matkalukemisena ulkomaan matkalla. Yhden esseen pystyi lukemaan aina kun aikaa liikeni. Kirjasta olisi hyvän sisällysluettelon avulla helposti poimittavissa ne esseet, jotka erityisesti kiinnostavat, joten kirjaa voisi hyvin lukea hakuteoksena sieltä täältä eikä välttämättä yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Lastenkirjallisuuden pitkien linjojen hahmottamiseksi suosittelen kuitenkin järjestelmällistä lukutapaa.

Sam Leith käy läpi lastenkirjallisuuden suulliset lähtökohdat – kansantarinat, sadut ja myytit – jotka tosin alun perin oli suunnattu aikuisille kuulijoille. Varsinaisen lastenkirjallisuuden synnyn edellytyksenä oli lapsuuden hahmottaminen erityiseksi ikäkaudeksi. Tämä tapahtui 1700-luvulta alkaen. Tärkeinä vaikuttajina olivat filosofit John Locke ja Jean-Jacques Rousseau. Lockelta on peräisin ajatus lapsesta tyhjänä tauluna. Lapsuuteen liittyi halu vapauteen ja vaistonvarainen mieltymys leikkiin. Näitä ominaisuuksia ei Locken mielestä pitänyt karsia pois vaan tukea. Oppiminen oli helpompaa, jos se tapahtui leikin varjolla. Rousseau katsoi, että lapsuudelle oli ominaista onni ja ilo: se oli ajanjakso, jossa yhdistyvät onnellisuus, viattomuus, vapaus ja yhteys luontoon. 

Oppiminen edellytti lukutaitoa, ensin aikuisilta ja myöhemmin myös lapsilta. 

Yksi pitkä linja lastenkirjallisuudessa on ollut aaltoliike yhtäältä opettavaisen ja toisaalta mielihyvän tuottamista tavoittelevan kirjallisuuden välillä. Locken ja Rousseaun iloa painottavasta asenteesta huolimatta lastenkirjallisuudessa didaktinen tavoite oli pitkään vallalla. Kirjoihin saatettiin kuitenkin sisällyttää myös hieman jännitystä ja huumoria lukijan houkuttelemiseksi. 

Nykylukijaa Leithin kuvaukset lastenkirjojen opetuksista ja varoituksista kauhistuttavat. Esimerkiksi Martha Mary Sherwoodin 1800-luvun alussa kirjoittamat kristilliseen kasvatukseen tähtäävät romaanit vaikuttavat mustan huumorin täyttämiltä sadistisilta parodioilta. Ilmeisesti kirjailijalla oli aito hätä lasten sielujen puolesta. Varoituksillaan hän kuvitteli olevansa hyvän asialla. (Ei tämä ajattelutapa ole tietenkään mihinkään kadonnut. Ei kai kukaan usko, että Päivi Räsänen ilkeyttään loukkaa homoseksuaaleja. Hyvään hän aivan varmasti uskoo pyrkivänsä.)

Siihen vaiheeseen, jossa opettavaisen lastenkirjallisuuden asema alkoi ensimmäisen kerran horjua, Sam Leith sijoittaa lastenkirjallisuuden ensimmäisen kultakauden. Tämän 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen murroksen edustajina ovat Lewis Carroll ja Charles Kingsley. Heidän kirjoissaan "siitä, mikä oli ennen ollut pillerin kuorrutusta, tuli itse pilleri". Lewis Carroll parodioi antaumuksella opettavaisia runoja Liisan seikkailuissa. Samaan ajanjaksoon sijoittuvat myös pojille suunnatut seikkailuja painottavat romaanisarjat ja sisäoppilaitostarinat.

Lastenkirjallisuuden uudet aluevaltaukset olivat myös aikuislukijoiden mieleen. Vuosisadan vaihteessa myydyimpien kirjojen listan kärjessä olivat teokset, jotka ainakin nykyään luokiteltaisiin lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi.

Viktoriaanisen ajan kukoistus jatkui myös Edwardin aikana. Lasten asema parantui – ja mahdollisuudet lukemiseen sen ohessa – vuoden 1908 Lasten oikeuksien lain myötä.

Toisen lastenkirjallisuuden kultakauden Sam Leith sijoittaa maailmansotien väliseen aikaan. Tämän ajan merkkinimiä olivat muiden muassa A. A. Milne ja P. L. Travers. Kolmas kultakausi sijoittuu tälle vuosituhannelle ja sen edustajia ovat esimerkiksi Jacqueline Wilson ja J. K. Rowling. Uudempaa, 2000-luvun lastenkirjallisuutta käsitellessään Sam Leith kuitenkin jättää varauksen: vasta aika kertoo, mikä jää elämään.

Vaikka lasten lukemisen vähenemisestä ollaankin nykyään huolestuneita, pitkän aikavälin kehitys lastenkirjallisuuden kustantamisessa on ollut noususuuntainen. Toisen maailmansodan jälkeen lastenkirjojen kustantamisessa ei Britanniassa enää voi puhua tasaisesta kasvusta – kyse oli räjähdyksestä, ja 1970-luvulle tultaessa kaikilla Britannian suurilla kustantamoilla oli lastenkirjaosasto. Hauskalla tavalla myös kirjojen lukijakunnassa on tapahtunut siirtymä: kun ennen aikuisten kirjat siirtyivät vähitellen lapsilukijoille, nyt monet lastenkirjoina julkaistut teokset ovat siirtyneet aikuisten kirjahyllyyn. J. K. Rowlingin ja Philip Pullmanin lapsilukijoille suunnatuista teoksista on otettu painoksia, joiden kannet sopivat paremmin aikuiseen makuun.

Television tulo 1960-luvulla muutti kulutustottumuksia, mutta sen vaikutus kirjojen parissa vietettävään aikaan ei ollut niin dramaattinen kuin pelättiin. Tv-sarjat myös vetivät lapsia kirjojen pariin. Eri kulttuurituotteet ovat myös ruokkineet toisiaan. Lelut ja pelit ovat synnyttäneet tv-sarjoja ja kirjoja, kirjat puolestaan tv-sarjoja, pelejä ja leluja. Sarjakuvat ja videopelit ovat entisestään lisänneet tarjontaa.

(Olen suhtautunut kielteisesti pelien oheistuotteina tuotettuihin kirjoihin. Tyttärenpojan lainaaman Angry Birds -kirjan suostuin lukemaan ääneen vasta monen pyynnön jälkeen. Yllätyin myönteisesti. Vielä enemmän yllätyin, kun kirjan loppuun sijoitetuista julkaisutiedoista luin, että tarinan kieliasusta vastasi Tomi Kontio. Siis kaksinkertainen Finlandia Junior -voittaja.)

Leith toteaa, että kirjallisuuskriitikoilla on taipumus hymähdellä henkilöihin samastumiselle. Populaarikirjallisuudessa ja etenkin lastenkirjallisuudessa on kuitenkin lähes aina mukana henkilöitä, joihin lukijan on tarkoitus sitoutua tunteillaan. "Kaikki fiktio on jossain määrin harjoitusta kuvitella, millaista olisi olla joku toinen." Vasta aivan viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, että kaikki lukijat eivät ole keskiluokkaisia tai valkoisia – ja kuten olemme nähneet, rodullinen moninaisuus on aiheuttanut vastustusta. Niinkin myöhään kuin vuonna 2018 julkaistu tutkimus osoitti, että edellisenä vuonna Yhdistyneessä Kuningaskunnassa julkaistuissa 9000 lastenkirjassa vain neljässä prosentissa oli mukana etniseen vähemmistöön kuuluvia henkilöitä ja vain yhdessä sadasta oli värillinen päähenkilö. Samaan aikaan maan koululaisista noin kolmannes oli ei-valkoisia.

On kuvaavaa, että kun Ursula Le Guin vuonna 1967 julkaisi Maameri-sarjansa ensimmäisen romaanin, kuvittaja Ruth Robbins teki ensimmäiseen painokseen kansikuvan, jossa romaanin tekstin mukaisesti sen päähenkilöllä, Gedillä, oli kuparinruskea iho. Myöhempien kuvittajien tekemissä kansikuvissa Ged on lähes säännönmukaisesti ollut valkoihoinen. 

Sam Leith (s. 1974) on tietokirjailija ja Spectator-lehden kirjallisuustoimittaja. Hän kirjoittaa myös useisiin muihin lehtiin.

Sam Leith, The Haunted Wood: A History of Childhood Reading. Oneworld Publications 2025. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2024. Kansikuva: Rohan Daniel Eason. 578 s.