Guardian-lehti julkaisi vuonna 2015 listan sadasta parhaasta englannin kielellä julkaistusta romaanista. Listan ainoa kirja, josta en tiennyt yhtään mitään, oli juuri tämä Lolly Willowes. Kun se sitten sattui vastaan nettiantikvariaatissa, tulin sen uteliaisuuttani ostaneeksi. Tekstini sisältää juonipaljastuksia, mutta niin sisältää ostamani kappaleen takakansitekstikin. Ehkäpä tämä on romaani, jota ei lueta ensi sijassa juonen takia.Romaanin päähenkilö, jonka havaintojen ja ajattelun kautta suurin osa romaanista välittyy lukijalle, on nimeltään Laura Willowes. Kirjan alussa Lauran isä on juuri kuollut ja isänsä taloudesta siihen asti huolehtinut Laura muuttaa maaseudulta Lontooseen vanhemman veljensä Henryn ja tämän vaimon Carolinen perheeseen. Laura on 28-vuotias.
Elämä Lontoossa Apsley Terracen porvarillisessa kodissa muotoutuu nopeasti rutiineiksi: aamiainen, lehden lukeminen, ostokset, kukkien asettelu, kanarialinnun häkin puhdistus, perheen lasten vieminen kävelylle, lounaan jälkeen ristipistotöitä, lisää lehdenlukua, joskus lasten viemistä tanssitunneille, päivällinen puoli kahdeksalta. Päivällisillä keskustelua vain yleisistä aiheista, ei ongelmista, jottei perheenpään ruoansulatus kärsi.
Henry ja Caroline tekevät muutaman ponnettoman yrityksen löytääkseen Lauralle sulhasen, mutta Lauran ilmeinen kiinnostuksen puute avioliittoa kohtaan saa heidät luopumaan. Tilanne sopii perheelle hyvin: Laurasta on apua lastenhoidossa ja seuraa Carolinelle. Lasten tädistään käyttämä kutsumanimi "Lolly" tulee suvun yleiseen käyttöön. Lapset kasvavat, uudet sukupolvet syntyvät, Lolly-tädin joululahjalista pitenee. Laura ei ole elämäänsä tyytymätön, mutta ei tyytyväinenkään. Kuinka olisikaan? Eihän hänellä ole omaa elämää.
Aikuinen nainen, josta kaikki käyttävät lapsenkielistä nimeä, huomaa olevansa 47-vuotias. Kerran ostoksilla ollessaan Laura menee hetken mielijohteesta pieneen vihanneksia ja kukkia myyvään kauppaan. Tapahtuu jotain, mikä muuttaa hänen elämänsä:
Hän unohti puodin, muut asiakkaat, omat ostoksensa. Hän unohti talvisään ulkopuolella, ohikulkevat ihmiset märillä jalkakäytävillä. Hän unohti olevansa Lontoossa, hän unohti koko Lontoon elämänsä. Hän näytti seisovan yksin pimenevässä hedelmätarhassa, jalat ruohikossa, kädet ojennettuina ylös kohti lehtien ja hedelmien kuvioita, hänen sormensa etsimässä hedelmien pyöristyneitä soikioita lehtien suippojen soikioiden joukosta. Ilma hänen ympärillään oli viileää ja kosteaa. Ei kuulunut ääntäkään, sillä linnut olivat lopettaneet laulamisen eivätkä pöllöt olleet vielä alkaneet huhuilla. Ei ääntäkään, paitsi joskus pehmeä tömähdys, kun kypsä luumu putosi ruohikkoon maatakseen siinä kiinteänä varjona varjojen joukossa.Tämän ilmestyksen synnyttämässä huumassa Laura ostaa kartan ja opaskirjan, valitsee Buckinghamshiressa sijaitsevan Great Mopin maaseutukylän ja ilmoittaa vastahakoiselle perheelleen aikovansa muuttaa sinne. Käy ilmi, että Henry-veli on keinotellut kehnosti Lauran isänperinnöllä. Henryn ostamissa osakkeissa Lauran omaisuus on kutistunut alle puoleen alkuperäisestä. Laura määrää kuitenkin, että tappio on realisoitava: hän ottaa sen, mitä hänellä on jäljellä ja aloittaa uuden elämänsä hieman vaatimattomammin kuin oli ajatellut. Lauran päättäväisyyden edessä muun perheen on alistuttava.
Muutto tapahtuu nopeasti. Laura löytää itseään miellyttävät vuokrahuoneet ja aloittaa elämänsä, oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pitkillä kävelyretkillä Laura tuntee vähitellen muuttuvansa omaksi itsekseen. Kuvaukset kevättalven englantilaismetsistä ja kuvaukset luonnon heräämisestä ovat kauniita, pelkistetyn runollisia. Ihmissuhteet ovat hänelle edelleen haaste, hän myöntää, ettei ole sosiaalinen ihminen, mutta luonto tuo tyydytystä. Tässä Laura kulkeutuu esikkoniitylle:
Hän polvistui niiden joukkoon ja laski kasvonsa lähelle niiden tuoksua. Kaikkien hänen onnettomien vuosiensa paino näytti hetken painavan hänen rintansa maahan; hän vapisi, ymmärtäessään ensimmäistä kertaa kuinka surkea hän oli ollut; ja seuraavassa hetkessä hän vapautui. Se kaikki oli mennyttä, se ei voisi enää koskaan toistua, eikä sitä koskaan ollutkaan. Kiitollisuuden kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Jokaisella hengenvedolla esikoiden tuoksu virtasi sisään ja vapautti hänet.Laura ei voi antaa anteeksi sitä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta hän ymmärtää, että hänen omaisensa eivät olleet syyllisiä hänen kohtaloonsa.
Jos hänen pitäisi ruveta antamaan anteeksi, hänen pitäisi antaa anteeksi Yhteiskunnalle, Laille, Kirkolle, Euroopan historialle, isoisotäti Salomelle ja hänen rukouskirjalleen, Englannin pankille, Prostituutiolle, Apsley Terracen arkkitehdille ja puolelle tusinalle muulle yhteiskunnan hyödylliselle tukipylväälle. Ainoa mihin hän pystyi oli niiden unohtaminen edelleenkin.Lolly Willowes -romaania pidetään syystäkin feministisen romaanikirjallisuuden klassikkona. Ilmestymisaikanaan se on ollut dynamiittia.
Great Mopin elämään ilmaantuu myös takaisku. Lauran veljenpoika Titus ihastuu paikkakunnalla vierailtuaan kylään niin kovasti, että muuttaa sinne asumaan. Laura ei saa sanotuksi, ettei hän halua sitä. Laura ymmärtää, että Titus on kunnon nuori mies, joka haluaa pelkkää hyvää, mutta silti hänestä tuntuu, että hänen vasta löytämänsä uusi elämä haihtuu ilmaan:
Hän oli heittänyt pois kaksikymmentä vuotta elämästään kuin kourallisen vanhoja rättejä, mutta tuuli oli puhaltanut ne takaisin ja pukenut hänet vanhaan uniformuun. Tuuli puhalsi tasaisesti vanhoilta kulmilta, se oli sama itätuuli joka jahtasi roskapaperin palasia pitkin Apsley Terracea. Ja hän oli sama vanha Lolly-täti, niin hyödyllinen ja mukautuva ja mitätön.Tituksen häätämiseen ja viimeisen askeleen ottamiseen itsenäistymistiellä Laura tarvitsee apulaisen, kirjan alaotsikossa mainitun "rakastavan metsämiehen". Hän onkin sitten itse arkkikapinallinen, Saatana. Näin hän Lauran mukaan houkuttelee mukautuvia ja mitättömiä, niitä joiden sielu ja ruumis eivät muita kiinnosta:
"Tule tänne, lintuseni! Minä annan sinulle mustan yön jossa oikoa siipiäsi, ja myrkkymarjoja syötäväksi, ja pesän joka on tehty luista ja okaista, ripustettuna korkealle vaaralliseen, minne kukaan ei voi kiivetä."Suhteellisen realistisen ja rauhallisesti etenevän romaanin liukuminen lopussa fantasian suuntaan pistää kyllä lukemaan lopun vertauskuvallisesti: yhteiskunnan vakiintuneiden arvojen hylkääminen merkitsee "sielun myymistä paholaiselle". Valitettavasti vielä nykyäänkin monen mielestä ihan konkreettisesti. Feminismi ja luonnonmukainen elämäntapa - juu, eivätköhän vain ole paholaisesta lähtöisin!
Kirjan ironinen huumori oli kovasti mieleeni. Feministinen sanoma myös rakennettiin pohjalta asti perustellen. Tarinan maltti on ihailtavaa. Lopun fantasiaosuudetkin kerrotaan arkisen toteavasti. Usein sanotaan, että romaanin tulee näyttää, ei julistaa. Tämän romaanin loppupuolella vaaka keinahtelee paikoin julistuksen puolelle, mutta en pannut sitä pahakseni. Olisi tylsää, jos vain yhdenlainen ilmaisutapa olisi romaanissa hyväksyttävää.
Omat käännösesimerkkini edellä eivät anna riittävän hyvää kuvaa kirjan taidokkaasta kielestä ja kuvastosta. Sylvia Townsend Warner kirjoitti myös runoteoksia, ja modernistinen runous tulee mieleen monessakin kohtaa. Bongasin myös yhden melko varman runokuvan lainauksen J. Alfred Prufrockin rakkauslaulusta (siitä, jossa "ilta on levällään taivasta vasten kuin eetterillä nukutettu potilas leikkauspöydällä").
Lukusuosituksia
Elämättä jäänyt elämä ja muutos keski-iässä ovat Anita Brooknerin perusaiheistoa. Blogikirjoitukseni parista Brooknerin romaanista löydät tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!