Philippe Claudel (s. 1962) debytoi kirjailijana vuonna 1999, jolloin häneltä saman vuoden aikana ilmestyi peräti kolme romaania. Pienoisromaani Le Café de l'Excelsior on yksi noista kolmesta. Siinä ovat jo näkyvissä ne piirteet, joista olen pitänyt Claudelin romaaneissa Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Kaikissa näissä teoksissa on yksinäinen, orpo tai hieman elämästä syrjään jäänyt minäkertoja, jonka rauhallinen, sametinpehmeä proosa löytää surumielistä kauneutta myös rumasta ja arkisesta.
Le Café de l'Excelsior -romaanissa minäkertoja muistelee aikuisuudesta käsin elämäänsä kymmenen ikävuoden tienoilla sekä ennen kaikkea isoisäänsä, joka toimi tuohon aikaan baarin isäntänä pienessä teollisuuskaupungissa. Kaupunki sijaitsi Ranskassa jossain melko lähellä Belgian rajaa. Ajankohtana on 1960-luvun jälkipuoli. Paikalla ja ajalla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä. Tarina on ajaton ja universaali, kuten lapsuuskuvaukset usein ovat.
Isoisä huolehti pojasta sen jälkeen, kun tämän vanhemmat olivat kuolleet. Sekä pojalle että isoisälle mieluinen yhteiselämä kuitenkin päättyi pojan täytettyä yksitoista vuotta.
J'ai vecu plus de trois années aux cotés de Grand-père, après la mort de mes parents, et avant qu'un sbire à lunettes, étranglé dans le col amidonné d'une mauvaise chemise, ne décidât qu'au nom de la protection de l'enfance ma place était plus dans une morne et catholique famille d'accueil que dans un lieu de perdition liquide.
(Asuin yli kolme vuotta Isoisän rinnalla vanhempieni kuoleman jälkeen, ennen kuin huonon paidan tärkättyyn kaulukseen kuristautunut silmälasipäinen kätyri päätti vain lastensuojelun nimissä, että paikkani oli mieluummin synkässä ja katolisessa sijaisperheessä kuin nestemäisen kadotuksen tyyssijassa.)
Myöhemmin käy ilmi, että sijaisperheet seurasivat toisiaan pojan sopeutumisvaikeuksien takia, mutta isoisän luokse poika ei päässyt enää palaamaan. He eivät enää koskaan nähneet toisiaan.
Isoisä nautiskeli liikkeensä tuotteita ahkerasti, mutta siitä huolimatta pojalla oli aina turvallinen olo tämän seurassa. Jos hän joskus syyllistyi tyhmyyksiin, isoisä ensin murahteli, mutta sanoi sitten: "Menehän siitä, pikkuinen, minä annan sinulle anteeksi, syö elämää, koska se on sokeria sinun iässäsi!"
Kahvila oli auki joka päivä. Iltapäivisin isoisä kuitenkin lukitsi oven joksikin aikaa. Sisällä olevat asiakkaat jäivät sisälle ja yrittivät saada lasillisensa riittämään siihen saakka, että isoisä heräsi päivätorkuiltaan, jotka hän kävi nukkumassa kellarin lattialla. Sinne isoisän viininhajuiseen hengitykseen ja pullean mahan viereen kertojakin usein nukahti hetkeksi.
Sunnuntai-iltapäivät olivat parhaita, sillä silloin isoisä ja poika lähtivät muutamaksi tunniksi yhdessä kalaan. Saalina oli sisäveden särkikaloja ja muistoja, kuten kertoja toteaa. Yhteisinä hetkinä isoisä myös kertoi tarinoita historiasta ja esimerkiksi esitti eläytyen Napoleonin vaiheet Waterloossa.
Baarin vakioasiakaskunta koostui vanhoista miehistä, joiden kanssa joka päivä vaihdettiin samat lauseet, koska "ihminen kaipaa rituaaleja yhtä paljon kuin odottamatontakin". Viikoittaisiin rituaaleihin baarissa kuului myös makean veden kori -nimisen sopparuoan valmistus ja tarjoilu. Tähän mudanväriseen keittoon asiakkaat toivat itse raaka-aineet. Keiton maku oli pojan mielestä kauhea, mutta ilmeisesti vakioasiakkaat sen mukana nauttivat annoksen nostalgiaa: se toi heidän mieleensä 12-vuotiaina naapuruston puutarhoihin tehdyt ryöstöretket ja vanhemmilta salatut yölliset kalaretket.
Vakioasiakkaisiin kuului esimerkiksi linja-autokuski, joka omien sanojensa mukaan pystyi ajamaan autoa vain juovuksissa. Ja niin hän tekikin vuosikausia, kunnes törmäsi puuhun kuljettaessaan pyhiinvaeltajia Lourdesiin. Itsensä lisäksi hän tappoi kolarissa 32 pyhiinvaeltajaa, jotka olivat poliisilla uhaten vaatineet kuskia pitäytymään pelkässä vedessä koko pyhän viikon ajan.
Osa kaupungin asukkaista kulki nokka pystyssä baarin ohi. “Huussissa hekin käyvät”, isoisä totesi pojalle, joka hämmentyi kulkijoista, jotka eivät vastanneet hänen tervehdykseensä. Naisia ei baarissa käynyt ollenkaan. Joskus oli joku naisturisti käynyt ovella kysymässä apua renkaanvaihtoon, mutta hänet oli nopeasti käännytetty tiehensä.
Isoisä näytti jopa hieman pelkäävän naisia. Toisinaan hän surumielisen näköisenä lausui ääneen edesmenneen vaimonsa nimen. Tämä oli kuollut lapsivuoteeseen kärsittyään ensin siinä kolme vuorokautta ja "täytettyään sen verellä". Hän oli siinä vaiheessa kokenut vasta kaksikymmentäkaksi kesää.
Isoisä joutui aika ajoin käymään suuressa kaupungissa vahvistamassa oikeutensa pojan huoltajuuteen. Kerran kertojakin pääsi mukaan. Suurkaupungissa pojalle paljastui, että isoisäkin saattoi olla kuolevainen. Kaupungilla kävellessään isoisä puristi pojan kättä niin lujasti, että tämän sormet olivat illalla valkoiset kuin voissa paistetut pavut.
Poika halusi tietenkin kuulla myös omista vanhemmistaan. Isoisän muisteluissa tai oikeastaan legendassa pojan vanhemmista hän ei epäröinyt käyttää "kaikkein jaloimpia materiaaleja", jotka tekivät heistä "yhtä hyviä kuin vanhemmista parhaimmat". Paljon myöhemmin pojalle paljastuu, että isoisä oli hädin tuskin tuntenut "näitä kahta paskiaista, jotka dramaattisen hämmennyksen hetkenä olivat antaneet minulle elämän ennen kuin, neljä vuotta myöhemmin, tappoivat itsensä brysseliläisen esikaupungin surkeudessa".
Sen jälkeen kun poika oli aloittanut kierroksensa sijaisperheissä, hän vielä sai kirjeitä isoisältä. Sitten ne loppuivat. Täytettyään seitsemäntoista vuotta poika sai kuulla, että isoisä oli kuollut. Hän sai paketin, jossa oli baarin avain ja 193 kirjettä, jotka isoisä oli kirjoittanut pojalle sen jälkeen, kun viranomaiset olivat kieltäytyneet luovuttamasta hänelle enää sijaisperheiden osoitteita.
Paljon myöhemmin, aikamiehenä, kertoja vihdoin uskaltaa palata Café de l'Excelsioriin ja lapsuuteensa.
Philippe Claudel valittiin tämän vuoden toukokuussa Goncourt-akatemian puheenjohtajaksi. Näin ollen akatemian jakama palkinto jää häneltä todennäköisesti jääviyssyistä saamatta. Ehkäpä tämä ei Claudelia pahemmin hetkauta. Hänellä on takanaan laaja romaanituotanto, ja erilaisia palkintojakin on plakkarissa jo useita. Claudel näyttää myös enenevässä määrin suuntautuvan elokuvien käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen.
Philippe Claudel, Le Café de l'Excelsior. La Dragonne 2007. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1999. Kansikuva: Jean-Michel Marchetti. 84 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!