Valo kiven sisällä

Paula Fox, Kivikasvo. WSOY 1979. Alkuteos The Stone-Faced Boy ilmestyi vuonna 1968. Suomentanut Kersti Juva. Kuvittanut Donald A. Mackay.

10-vuotias Gus on viisilapsisen sisarussarjan keskimmäinen. Gusille maailma on pelottava paikka. Erityisen pelottava on pihakaivo. Gus on nähnyt painajaisen, jossa maailman kaikki vedet purkautuvat ulos kaivosta ja hukuttavat alleen kaiken. Gus pelkää myös ullakon sinistä huonetta ja naurunalaiseksi joutumista. Pelkonsa Gus peittää ilmeettömyydellä. Siitä hän on saanut lisänimen Kivikasvo. Uusi pelon aihe Gusille on se, että kasvot jähmettyvät pysyvään ilmeettömyyteen niin, ettei hän enää pysty ilmaisemaan tunteitaan edes silloin, kun haluaisi.

Vanhemmat sisarukset ovat jo karkaamassa lapsuuden maailmasta ärsyttävään teinielämään, nelivuotias kuopus on arvaamattomasti käyttäytyvä riiviö. Ainoastaan kaksi vuotta Gusia nuorempi Serena on Gusin mieleen.

Serena oli mukavin. Hän on lämmin ja uneksiva ja melkein aina hän hymyili. Hän osasi leikkiä millä tahansa. Hän saattoi ottaa poisheitetyn munakotelon ja tehdä siitä kovakuoriaisten hotellin. Hän pani pienen palan flanellihuopaa joka syvennykseen kuoriaisten matoksi ja pieniä puusäleitä ja pyöreitä kiviä kuoriaisten vuoteiksi ja kuoriaisten tuoleiksi.

Serenan ansiosta talo on täynnä eläimiä: hämähäkkejä, lehtisammakoita, toukkia, käärmeitä, peltohiiriä, kissoja. Gus ei eläimistä erityisemmin pidä - eivätkä eläimet Gusista - mutta Serenan vuoksi hän sietää niitä.

Serenan eläinrakkaus käynnistää tapahtumat, jotka johtavat Gusin sisäisen maailman mullistukseen.
Eräänä tammikuun päivänä matkalla koulusta kotiin Serena pelastaa taas uuden eläimen, ison hylätyn ja kipeän koiran. Sisarukset auttavat Serenaa koiran saamisessa kotiin. Koira murisee Gusille, joten tämä lähtee kotiin ennen muita.

Kotona odottaa tämän ratkaisevan vuorokauden toinen merkittävä tapahtuma: Gusin isän Hattie-täti on saapunut kyläilemään isolla loistoautollaan. Isotäti Hattie on mystinen hahmo: hän polttaa sikareita, naukkailee hopeisesta pikkupullosta, siteeraa Shakespearea ja tuntuu tietävän, mitä Gus tuntee ja ajattelee. (Loppujen lopuksi ei ole edes varmaa, onko Gusin isällä Hattie-nimistä tätiä. Tädin mentyä lapset miettivät, oliko hän mahdollisesti noita.)

Gus joutuu luovuttamaan huoneensa Hattie-tädille ja päätyy itse nukkumaan pelkäämäänsä siniseen huoneeseen. Korvaukseksi huoneen lainasta Hattie antaa Gusille geodin, kiven, jossa olevasta halkeamasta näkee sen sisälle ja jossa hehkuu mineraalien synnyttämä hehku. Tästä geodista tulee vertauskuva Gusin tilanteesta: kovan kivikuoren alla hehkuu tuli.

Yöllä Serenan löytökoira karkaa ja päätyy ketunrautoihin. Serena kuulee koiran ulvonnan ja herättää Gusin, koska on varma, että Gus on perheestä ainoa, joka lähtee keskellä yötä pelastamaan vanhaa rakkia. Gusia tehtävä pelottaa, mutta Serenan mieliksi hän päättää yrittää.

Yöllinen retki yksin lumisateeseen ja pimeään metsään muodostuu Gusin itsetunnolle ratkaisevaksi. Ensin hän uskaltaa mennä pelkäämänsä kaivon lähelle ja siitä rohkaistuneena hän lähtee etsimään koiraa kauempaa metsästä. Yöretkellä Gus kohtaa pelkonsa ja huomaa tulevansa toimeen sekä vihaisten ihmisten että vihaisten eläinten kanssa.

Kun Gus palaa retkeltään, koko perhe ottaa hänet lämpimästi vastaan, ja Hattie-täti osoittaa taas tietävänsä, mitä Gusin mielessä liikkuu.

Kirjan lopussa isoveli Zack haluaisi halkaista Gusin geodin. Gus kuitenkin kieltäytyy tästä.

Hän tiesi miltä kivi näyttäisi sisältä mutta hän ei tahtonut vielä halkaista sitä. Sitten kun mieli tekisi hän ottaisi vasaran ja nakuttelisi geodia niin että se halkeaisi täydellisesti, niin ettei yksikään kide sen sisällä menisi rikki.

Kivikasvo on melkein valmis luopumaan naamiostaan. Nyt hän tietää, että hän pystyy siihen, kun aika on kypsä. Tämä on voimaannuttava selviytymistarina lapselle, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan.

Kersti Juvan suomennos on moitteeton. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon ja kuinka monenlaisen kirjallisuuden käännöksiä tällä kääntäjällä on jo nyt tilillään, ja ura ilmeisesti jatkuu edelleen. Ajatellaanpa seuraavaa luetteloa: Hobitti, Taru sormusten herrasta - oikeastaan kai lähes koko Tolkienin tuotanto - Nalle Puh, Ruohometsän kansa, Dickens-käännökset, Tristram Shandy, Ylpeys ja ennakkoluulo. Onkohan vastaavaa listaa yhdelläkään kääntäjällä maailmassa?

Tämä kirja lienee suunnattu noin kymmenvuotiaille. Siinä iässä kirjan kuvitus on melko tärkeä lukemiseen houkuttava ja tekstin ymmärtämistä tukeva asia. Tässä kirjassa on Donald A. Mackayn kaunis piirroskuvitus, joka tukee mainiosti kirjan hieman mystistä tunnelmaa.

Mietin, olisinko itse kymmenvuotiaana tarttunut tähän pieneen romaaniin. Silloin ensimmäinen edellytys oli, että kirjassa täytyy olla eläimiä. Lähes yhtä hyvin minulle kelpasivat tarinat, joissa lapset (tai eläimet) joutuivat kamppailemaan selvitäkseen luonnossa (sitä parempi mitä ankarammissa oloissa). Molempiin sarakkeisiin rasti, joten pikku Hannu olisi hyvinkin voinut tämän lukea.

Paula Foxin nuortenkirjoista olen kirjoittanut aiemminkin. Täältä löydät blogitekstit teoksista The Slave Dancer (Orjalaivan vankina) ja The Lost Boy Tässäkin Kivikasvo-romaanissa toistuu asetelma, jossa lapsi joutuu yksin selviämään vaikeasta tilanteesta. Toisaalta sekä tässä romaanissa että The Lost Boy -tarinassa on tärkeässä asemassa myös perheen antama tuki.

Gus on keskimmäinen lapsi. Keskimmäisen osaa ei aina pidetä helppona. Puhutaan jopa keskimmäisen lapsen syndroomasta, jolla kaiketi tarkoitetaan sitä, että keskimmäisen lapsen huomionkaipuu saa joskus ikäviä muotoja. Suomalaisen kirjallisuuden tunnetuin keskimmäinen lapsi on tietysti Kiven Simeoni-parka; kahden kaksosparin puristuksessa hänessä ovat tukahtuneet ilon ja onnen mahdollisuudet.

Aika monen sisarussarjan opettajana toimineena suhtaudun kyllä suurella varauksella psykologisointiin, joka perustuu asemaan sisarussarjassa. Esikoiset eivät aina ole vastuun kantajia, eivätkä kuopukset kapinoi auktoriteetteja vastaan. Muuttujia on perheissä ja geeneissä niin paljon, että asemaa sisarussarjassa ei kannata murehtia.

Oma suhtautumiseni asemaan sisarussarjassa on peräisin klassisista saduista. Kolmesta veljeksestä nuorimpana minä yli kuusikymppisenä yhä yltiöoptimistisesti uskon, että ilman omaa ansiotani ja yrittämättäni elämä on kerran lahjoittava minulle puhuvan kissan. Kummallisinta on, että silloin tällöin, aika useinkin, tiedän jo olevani Carabasin markiisi - onnekas ja onnellinen hölmö.

Murha tropiikissa

Paul Bowles, Up Above the World. Peter Owen Publishers 2000. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967.

Oikeastaan minun piti lukea Paul Bowlesin Suojaava taivas, jonka jokin aika sitten ostin antikvariaatista. Olen kuitenkin pistänyt sen niin hyvään talteen, ettei sitä löytynyt. Löytyi kuitenkin tämä saman tekijän erikoinen murhamysteeri.

Jo parin sivun jälkeen tuli semmoinen tunne, että nyt ollaan taitavan kuljettajan kyydissä. Otin siis lokoisan asennon ja annoin aistimusten virrata mieleeni. Olemme matkalla jossain nimeämättömässä Väli-Amerikan pikkuvaltiossa. Matkaseurana meillä on amerikkalainen Sladen pariskunta. Vaimo on miestään huomattavasti nuorempi; lääkärimiehelle avioliitto on jo toinen. Aluksi herra ja rouva Sladen matkantekoon liittyy vain pientä ja melko tavanomaista epämukavuutta: sängyt ovat notkolla, ruoka on kehnoa ja mautonta, vieras kieli aiheuttaa väärinkäsityksiä. Herraa sapettaa, kun rouva onnistuu jatkuvasti järjestämään asiat niin, että ei päästä nukkumaan yhdessä. Pariskunnan sanailua on hauska seurata tästä sanomalehden takaa viereisestä pöydästä.

Muutamalla täsmällisellä havainnolla ja puolisoiden välisillä vuorokeskusteluilla Paul Bowles luo kuvan miljööstä ja ihmisten välisistä suhteista. Tyyli on taloudellista ja tarkkaa. Kuumuus ja kosteus, tuoksut ja äänet, vieraskieliset puoliksi käsittämättömät lauseet. Olen edelleen mukana matkalla.

Matkanteko jumiutuu hetkeksi ränsistyneeseen satamakaupunkiin. Tohtori Slade on kuitenkin melko tyyni; hänen mielestään maailma on pohjimmiltaan rationaalinen paikka ja kaikki on kunnossa niin kauan kuin jääkylmiä daiquireja on tarjolla.

Sladet tutustuvat hössöttävään rouva Rainmantleen, jonka on pitänyt tavata poikansa täällä Puerto Farolin pikkukaupungissa, mutta poikaa ei syystä tai toisesta kuulu. Pariskunnan välille syntyy lievää epäsopua, kun käy ilmi, että rouva Slade on lainannut rahaa "rouva Crazylle". Myöhemmin rouva Slade vielä tarjoutuu ottamaan rouva Rainmantlen omaan hotellihuoneeseensa, kun vanhemmalle rouvalle on annettu surkea varastohuone yöpymispaikaksi. Herra Slade joutuu luopumaan vuoteestaan ja nukkumaan taas erillään vaimostaan.

Aamuyöllä Sladen pariskunnan on määrä jatkaa matkaansa junalla. Poistuessaan huoneestaan rouva Slade vilkaisee nukkuvaa rouva Rainmantlea. Hänelle jää epämiellyttävä tunne, että vanhan rouvan silmät ovat auki ja hänen päänsä jotenkin kummallisessa asennossa. Miehelleen rouva Slade ei puhu havainnostaan.

Myöhemmin pääkaupungissa herra Slade lukee uutisen, jossa kerrotaan, että rouva Rainmantle on kuollut hotellissa syttyneessä tulipalossa. Herra Slade pitää uutisen omana tietonaan. Tämä pariskunnan kommunikoinnin vaje osoittautuu tarinan jatkon kannalta tärkeäksi. Jos he olisivat puhuneet asiasta ja jos he olisivat olleet kiinnostuneempia ihmisistä, joihin tutustuvat, he olisivat voineet tehdä päätelmiä, jotka olisivat estäneet myöhemmät surulliset tapahtumat.

Pääkaupungissa Sladet tutustuvat mieheen, josta käytetään nimityksiä Grover, Grove, Vero tai señor Soto sekä tämän teini-ikäiseen rakastajattareen Luchitaan. Amerikkalaisparin herkkäuskoisuus ja viattomuus on säälittävää seurattavaa. Rouva Sladekin vain kummastelee "aromaattisia savukkeita", joita Luchita jatkuvasti polttelee. Groverin vieraana Sladet sairastuvat vakavasti, heidät siis huumataan, ja heidän elämässään alkaa painajaismainen jakso, joka lopulta opettaa herra Sladellekin, että maailma ei todellakaan ole rationaalinen paikka.

Nyt hyppään pois tarinan kyydistä, sillä tämä on kaikesta erikoisuudestaan huolimatta romaani rikoksesta ja olisi epäreilua paljastaa juonesta enempää. Kerron kuitenkin sen verran, että lopussa lain koura ei tavoita rikollisia, mutta omanlaisensa loukun ja rangaistuksen he itselleen kuitenkin rakentavat.

Paul Bowles itse piti tätä romaania kevyenpuoleisena. Siitä puuttui filosofinen ulottuvuus, joka oli mukana hänen muissa teoksissaan. Laadukas ja viihdyttävä kirja tämä kuitenkin on. Ehkä latinoympäristö saa aikaan sen, että näen tässä yhtäläisyyksiä Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella -romaaniin, jonka loppuhuipennus, kuten tämänkin romaanin, kytkeytyy riehakkaaseen fiestaan. Myös muutamat Tennessee Williamsin näytelmät -Äkkiä viime kesänä ja Liskojen yö - tulivat heti mieleeni.

Aina vaan Martin

Marcel Aymé, Derrière chez Martin. Gallimard collection folio 1994. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1938.

Kokosin tämän nimikkeen alle yhdeksän hyvin määrätietoisen realistista novellia. Esimerkiksi ensimmäinen niistä on kertomus realistisesta romaanikirjailijasta, joka vie henkilöhahmonsa niin raskaaseen todellisuuteen, että he heräävät todelliseen aineelliseen elämään ja poistamalla kirjailijalta vapaan harkintavallan ujuttavat hänen tuotantoonsa koetun todellisuuden vaatimukset. En usko, että näin realistisesta teemasta on vielä kirjoitettu.

Näin kieli poskessa aloittaa Marcel Aymé (1902 - 1967) käsillä olevan novellikokoelman esipuheen. Novelli, johon hän viittaa on nimeltään Le romancier Martin. Se kertoo kirjailijasta, jolla on tapana teostensa lopuksi panna hengiltä päähenkilöt ja hyvän joukon sivuhenkilöitäkin. Hänen kustantajansa kyllästyy lopulta tähän maneeriin ja kieltäytyy sijoittamasta enää soutakaan Martinin kirjallisiin "hekatombeihin". Martin harkitsee hetken alan vaihtoa ravintolan tarjoilijaksi, mutta päättää kuitenkin jatkaa kirjailijana ja ottaa osittain huomioon kustantajan toiveet. Hankalaksi tilanteen tekee kuitenkin se, että hänen kirjalliset henkilöhahmonsa heräävät henkiin ja alkavat esittää omia toivomuksiaan. Muuan rouva Soubiron vierailee Martinin luona vetoamassa kirjailijaan, ettei tämä surmaisi hänen aviomiestään keuhkotautiin. Oman mutkansa matkaan tuo se, että Martinin kustantaja rakastuu rouva Soubironiin. Nyt kustantajalle sitten yllättäen sopisikin, että Martin antaisi herra Soubironin menehtyä. Aymé osaa mainiosti tämän pelin: hän tekee pienen poikkeaman siihen, mikä on mahdollista, ja ottaa sitten tästä uudesta tilanteesta irti kaiken mahdollisen.

Teoksessa on muuten sellainen hauska piirre, että lähes jokaisen novellin päähenkilö on nimeltään Martin. Ne eivät kuitenkaan kerro samasta henkilöstä. Mitäpäs nimeä koko ajan vaihtelemaan, kun hyvän keksii.

Marcel Aymé on parhaimmillaan ja omaperäisimmillään näissä koomisesti virittyneissä novelleissa, joissa todellisuuteen tehdään pieni muutos ja sitten katsotaan, mihin se johtaa. Tässä kokoelmassa näitä siirtymiä todellisuudesta ovat esimerkiksi seuraavat:

• Entäpä jos ihminen eläisikin vain joka toisen päivän ja muina päivinä häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Millaista olisi tällaisen ihmisen rakkauselämä? (Le temps mort)
• Entäpä jos eräässä kylässä jokaisella ihmisellä olisi kaksi ruumista - paitsi kylän hulluilla, joilla on vain yksi. (Le cocu nombreux)

Marcel Aymé käytti tässä tyylilajissa kirjoittamistaan teoksista määritelmää "leikkisä fantasia" (fantastique ludique). Eri novellikokoelmista voisi hyvin koota yhden erinomaisen kokoelman, jossa olisi pelkästään tähän tyyliin kirjoitettuja novelleja. Uskoisin, että sille löytyisi kiinnostuneita lukijoita fantasian harrastajien keskuudesta.

On tässä käsillä olevassa kokoelmassa ihan oikeasti realistisiakin tarinoita. Esimerkiksi L'élève Martin, joka on mukava tarina lahjomattoman oikeudenmukaisesta opettajasta, joka pelastaa koulun syntipukkioppilaan rangaistuksesta. Rue de l'Évangile on surumielinen tarina, jossa köyhä arabi nimeltä Abd el Martin (kuinkas muuten) joutuu pilkan ja hyväksikäytön kohteeksi. Näissä novelleissa Aymén yleishumanismi ja heikomman puolelle asettuminen tulevat lukijalle selväksi.

Kaiken kaikkiaan Derrière chez Martin ei kuitenkaan ole mielestäni yhtä hyvä kokoelma kuin Le passe-muraille, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa novellia. Sen niminovelli on ehkä kuuluisin Aymén lyhyistä tarinoista. Siinä mies nimeltä Dutilleul huomaa yllättäen voivansa kulkea seinien läpi.  Myös Le vin de Paris on erinomainen kokoelma. Siinä on mm. pitkä realistinen novelli nimeltä Traversée de Paris, jossa kaksi mustan pörssin kauppiasta raahaa läpi öisen Pariisin matkalaukkuja täynnä tuoretta lihaa. Tämän kertomuksen pohjalta on tehty elokuva, jonka pääosissa ovat Jean Gabin ja Bourvil. Se olisi kiva joskus nähdä, mutta harvemmin näitä vanhoja ranskalaisia elokuvia ainakaan televisiosta tulee.

Melkein kaikissa novelleissa näyttämönä on Pariisin Montmartre, omakin suosikkini metropolin kaupunginosista. Montmartrelta muuten löytyy nykyisin Marcel Aymén aukio, jonka reunassa on hienoin näkemäni kirjailijan näköispatsas. Siinä kirjailijan hahmo on pistetty tulemaan seinän läpi kuten hänen tunnetuin novellisankarinsa.

Marcel Aymén kokonaisista teoksista suomeksi on julkaistu vain Vihreä tamma. Olen kuitenkin törmännyt kahteen hänen novelliinsa kokoelmissa. Le passe-muraille -kokoelman hauska Les sabines (Sabiinittaret) itseään eri paikkoihin monistavasta montmartrelaisnaisesta on aivan varmasti olemassa suomeksi. En vain saa mieleeni missä kokoelmassa. Osaisiko joku auttaa? Otavan julkaisemassa novellikokoelmassa Aikamme parhaita rakkauskertomuksia (1954) on Aymén novelli Césarin naimapuuhat, joka kertoo 42-vuotiaasta montmartrelaisesta hiilikauppiaasta, jonka kypsään ikään säilyneen poikuuden Montmartren ilotytöt kokevat haasteeksi itselleen. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin, ennen kuin César saatellaan avioliiton satamaan suuren rakkautensa Rosalinen kanssa.

Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa

F. E. Sillanpää, Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta. WSOY 1923.

Tämän pienoisromaanin esipuheessa F. E. Sillanpää kertoo, että teoksen piti ilmestyä jo kahta vuotta aiemmin. Mikä mahtoi olla lykkääntymisen syy? Ehkä se, että huolimatta kaikista yrityksistään luoda tähän tarinaan kohtalokkaan vääjäämättömyyden tuntua, Sillanpää ei pysty peittämään itseltään eikä lukijalta sitä seikkaa, että Hiltu Toivolan tragedia on pohjimmiltaan aivan tarpeeton. Yksi kunnollinen terveysopin oppitunti naisen kuukautisista Hiltulle, eikä olisi ollut tarinaa kerrottavana - tai ei ainakaan tätä tarinaa.

Rehtori Palmeruksen leski asuu huvilallaan Pyynikillä Pyhäjärven rannalla. Seuranaan hänellä on usein poikansa Ragnar, joka opiskelee polyteknikumissa insinööriksi. Äiti on yrittänyt suojella Ragnaria elämän karkeilta tosiseikoilta. Ragnarin suhde vastakkaiseen sukupuoleen on aiheuttanut huolta äidille. Tarkalla silmällä hän on katsellut palvelustyttöjen vaikutusta Ragnariin - ja Ragnarin vaikutusta tyttöihin. Tytöt ovat vaihtuneet tiuhaan. Nyt on kuitenkin huvilaan saatu palvelustyttö, jonka äiti kokee vaarattomaksi: Toivolan Hiltun laiha lapsenomainen olemus ja rasvanahkakengät eivät synnytä mielikuvaa viettelevästä naisellisuudesta. Äiti päättää tehdä kauan lykkäämänsä viikonloppumatkan Sofi-tädin luokse. Nuoret jäävät huvilaan kahden.

Sillanpään kertoja rajaa tietojaan sujuvasti parhainta tehoa hakien: välillä hän kaikkitietävänä kertojana ilmoittaa asioita, joita lukijan täytyy saada tietää - koko tarinan lopputulemankin hän kertoo jo yhdeksännellä sivulla. Välillä hän on sivustakatsoja, jonka pystymme ainakin melkein erottamaan väkijoukosta. Välillä kertoja siirtyy Hiltun ja Ragnarin ajatuksiin ja mielenliikkeisiin. Näille mielen liikahduksille Sillanpää luo aivan oman termistönsä: on herpaisevat humaukset ja sekavat tietämiset, kuvat ja liikahdukset, on imelää, vakavaa ja lämmintä, ihmeellisen yhtäläistä. Sillanpäätä lukeneelle tämä on tuttua. Oikeastaan ihmeellisintä on, että tämä omalaatuinen terminologia todellakin tuntuu kuvaavan jotain todellista mutta vaikeasti ilmaistavaa.

Nuoret ovat selvästi ja aidosti kiinnostuneita toisistaan. Heillä vain ei ole keinoja ilmaista kiinnostustaan. Ragnar hakee rohkaisua kaupungilta, alkoholista ja toveriseurasta. Tarinaa tulee väistämättä luetuksi viimeaikaisen metoo-keskustelun läpi. Kyllähän tässä selvästi on kyseessä yritys käyttää seksuaalisesti hyväksi avutonta palvelustyttöä.

Hiltu-paralla, joka on ihastunut komeaan isäntäväen poikaan, ei kerta kaikkiaan ole tietoja, taitoa eikä tarmoa, joilla hän voisi saavuttaa edes jollain tavalla samanarvoisen aseman seurustelusuhteessa. Sääliksi käy kumpaakin. Ragnar on äidin ylisuojelevan kasvatuksen ja ajan asenteiden takia vailla luonnollista kosketusta toiseen sukupuoleen. Hänen lähestymisyrityksensä perustuvat tovereilta kuultuihin tarinoihin ja  rynnivään tikanpoika-taktiikkaan. Tässä mielessä - ja ainoastaan tässä - heidän suhteensa on kohtalonomaisesti tuhoon tuomittu.

Sillanpää pitää huolen siitä, ettei synny sitä tulkintaa, että vain joutilas yläluokan lima käyttää hyväkseen vähän hömelöä palvelustyttöä. Samaa yrittää nimittäin myös maaseudulta kotoisin oleva Ragnarin opiskelutoveri Murtomäki, joka juottaa Hiltulle viiniä ja jonka iskurepliikki on: "Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa." 

Tästä kirjoituksesta saattaa saada sen käsityksen, että Hiltu ja Ragnar ei ole erityisen hyvä kirja. Sillanpään kirjojen joukossa se ei tosiaankaan ole parhaita. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Sillanpään heikoinkin on parempi kuin monen muun paras. Syksyisen luonnon kuvaus ja sen yhdistäminen ihmisen sielunliikkeisiin on tässäkin teoksessa erinomaista.

On mielenkiintoista, että heti tämän teoksen jälkeen Sillanpäältä ilmestyi kaksi loistavaa novellikokoelmaa: Enkelten suojatit ja Maan tasalta. Joskus tuntuu, että Sillanpää perusolemukseltaan oli ennen kaikkea novellikirjailija. Romaaneista oma suosikkini on Ihmisiä suviyössä ja senkin Sillanpää nimesi eepilliseksi sarjaksi.

Lopuksi vielä ihmettelyä. Ymmärrän, että hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Luulen, että tarjonnan suhteen on jonkinlaista niukkuutta ainoan kirjallisuuden nobelistimme varhaisten teosten ensipainoksista. Siispä kysynnän täytyy olla olematonta, koska maksoin antikvariaatissa omasta tyylikkäällä jugend-kannella varustetusta kappaleestani viisi euroa. En olisi sillä saanut edes molempia iltapäivälehtiä.