10-vuotias Gus on viisilapsisen sisarussarjan keskimmäinen. Gusille maailma on pelottava paikka. Erityisen pelottava on pihakaivo. Gus on nähnyt painajaisen, jossa maailman kaikki vedet purkautuvat ulos kaivosta ja hukuttavat alleen kaiken. Gus pelkää myös ullakon sinistä huonetta ja naurunalaiseksi joutumista. Pelkonsa Gus peittää ilmeettömyydellä. Siitä hän on saanut lisänimen Kivikasvo. Uusi pelon aihe Gusille on se, että kasvot jähmettyvät pysyvään ilmeettömyyteen niin, ettei hän enää pysty ilmaisemaan tunteitaan edes silloin, kun haluaisi.Vanhemmat sisarukset ovat jo karkaamassa lapsuuden maailmasta ärsyttävään teinielämään, nelivuotias kuopus on arvaamattomasti käyttäytyvä riiviö. Ainoastaan kaksi vuotta Gusia nuorempi Serena on Gusin mieleen.
Serena oli mukavin. Hän on lämmin ja uneksiva ja melkein aina hän hymyili. Hän osasi leikkiä millä tahansa. Hän saattoi ottaa poisheitetyn munakotelon ja tehdä siitä kovakuoriaisten hotellin. Hän pani pienen palan flanellihuopaa joka syvennykseen kuoriaisten matoksi ja pieniä puusäleitä ja pyöreitä kiviä kuoriaisten vuoteiksi ja kuoriaisten tuoleiksi.Serenan ansiosta talo on täynnä eläimiä: hämähäkkejä, lehtisammakoita, toukkia, käärmeitä, peltohiiriä, kissoja. Gus ei eläimistä erityisemmin pidä - eivätkä eläimet Gusista - mutta Serenan vuoksi hän sietää niitä.
Serenan eläinrakkaus käynnistää tapahtumat, jotka johtavat Gusin sisäisen maailman mullistukseen.
Eräänä tammikuun päivänä matkalla koulusta kotiin Serena pelastaa taas uuden eläimen, ison hylätyn ja kipeän koiran. Sisarukset auttavat Serenaa koiran saamisessa kotiin. Koira murisee Gusille, joten tämä lähtee kotiin ennen muita.
Kotona odottaa tämän ratkaisevan vuorokauden toinen merkittävä tapahtuma: Gusin isän Hattie-täti on saapunut kyläilemään isolla loistoautollaan. Isotäti Hattie on mystinen hahmo: hän polttaa sikareita, naukkailee hopeisesta pikkupullosta, siteeraa Shakespearea ja tuntuu tietävän, mitä Gus tuntee ja ajattelee. (Loppujen lopuksi ei ole edes varmaa, onko Gusin isällä Hattie-nimistä tätiä. Tädin mentyä lapset miettivät, oliko hän mahdollisesti noita.)
Gus joutuu luovuttamaan huoneensa Hattie-tädille ja päätyy itse nukkumaan pelkäämäänsä siniseen huoneeseen. Korvaukseksi huoneen lainasta Hattie antaa Gusille geodin, kiven, jossa olevasta halkeamasta näkee sen sisälle ja jossa hehkuu mineraalien synnyttämä hehku. Tästä geodista tulee vertauskuva Gusin tilanteesta: kovan kivikuoren alla hehkuu tuli.
Yöllä Serenan löytökoira karkaa ja päätyy ketunrautoihin. Serena kuulee koiran ulvonnan ja herättää Gusin, koska on varma, että Gus on perheestä ainoa, joka lähtee keskellä yötä pelastamaan vanhaa rakkia. Gusia tehtävä pelottaa, mutta Serenan mieliksi hän päättää yrittää.
Yöllinen retki yksin lumisateeseen ja pimeään metsään muodostuu Gusin itsetunnolle ratkaisevaksi. Ensin hän uskaltaa mennä pelkäämänsä kaivon lähelle ja siitä rohkaistuneena hän lähtee etsimään koiraa kauempaa metsästä. Yöretkellä Gus kohtaa pelkonsa ja huomaa tulevansa toimeen sekä vihaisten ihmisten että vihaisten eläinten kanssa.
Kun Gus palaa retkeltään, koko perhe ottaa hänet lämpimästi vastaan, ja Hattie-täti osoittaa taas tietävänsä, mitä Gusin mielessä liikkuu.
Kirjan lopussa isoveli Zack haluaisi halkaista Gusin geodin. Gus kuitenkin kieltäytyy tästä.
Hän tiesi miltä kivi näyttäisi sisältä mutta hän ei tahtonut vielä halkaista sitä. Sitten kun mieli tekisi hän ottaisi vasaran ja nakuttelisi geodia niin että se halkeaisi täydellisesti, niin ettei yksikään kide sen sisällä menisi rikki.Kivikasvo on melkein valmis luopumaan naamiostaan. Nyt hän tietää, että hän pystyy siihen, kun aika on kypsä. Tämä on voimaannuttava selviytymistarina lapselle, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan.
Kersti Juvan suomennos on moitteeton. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon ja kuinka monenlaisen kirjallisuuden käännöksiä tällä kääntäjällä on jo nyt tilillään, ja ura ilmeisesti jatkuu edelleen. Ajatellaanpa seuraavaa luetteloa: Hobitti, Taru sormusten herrasta - oikeastaan kai lähes koko Tolkienin tuotanto - Nalle Puh, Ruohometsän kansa, Dickens-käännökset, Tristram Shandy, Ylpeys ja ennakkoluulo. Onkohan vastaavaa listaa yhdelläkään kääntäjällä maailmassa?
Tämä kirja lienee suunnattu noin kymmenvuotiaille. Siinä iässä kirjan kuvitus on melko tärkeä lukemiseen houkuttava ja tekstin ymmärtämistä tukeva asia. Tässä kirjassa on Donald A. Mackayn kaunis piirroskuvitus, joka tukee mainiosti kirjan hieman mystistä tunnelmaa.
Mietin, olisinko itse kymmenvuotiaana tarttunut tähän pieneen romaaniin. Silloin ensimmäinen edellytys oli, että kirjassa täytyy olla eläimiä. Lähes yhtä hyvin minulle kelpasivat tarinat, joissa lapset (tai eläimet) joutuivat kamppailemaan selvitäkseen luonnossa (sitä parempi mitä ankarammissa oloissa). Molempiin sarakkeisiin rasti, joten pikku Hannu olisi hyvinkin voinut tämän lukea.
Paula Foxin nuortenkirjoista olen kirjoittanut aiemminkin. Täältä löydät blogitekstit teoksista The Slave Dancer (Orjalaivan vankina) ja The Lost Boy Tässäkin Kivikasvo-romaanissa toistuu asetelma, jossa lapsi joutuu yksin selviämään vaikeasta tilanteesta. Toisaalta sekä tässä romaanissa että The Lost Boy -tarinassa on tärkeässä asemassa myös perheen antama tuki.
Gus on keskimmäinen lapsi. Keskimmäisen osaa ei aina pidetä helppona. Puhutaan jopa keskimmäisen lapsen syndroomasta, jolla kaiketi tarkoitetaan sitä, että keskimmäisen lapsen huomionkaipuu saa joskus ikäviä muotoja. Suomalaisen kirjallisuuden tunnetuin keskimmäinen lapsi on tietysti Kiven Simeoni-parka; kahden kaksosparin puristuksessa hänessä ovat tukahtuneet ilon ja onnen mahdollisuudet.
Aika monen sisarussarjan opettajana toimineena suhtaudun kyllä suurella varauksella psykologisointiin, joka perustuu asemaan sisarussarjassa. Esikoiset eivät aina ole vastuun kantajia, eivätkä kuopukset kapinoi auktoriteetteja vastaan. Muuttujia on perheissä ja geeneissä niin paljon, että asemaa sisarussarjassa ei kannata murehtia.
Oma suhtautumiseni asemaan sisarussarjassa on peräisin klassisista saduista. Kolmesta veljeksestä nuorimpana minä yli kuusikymppisenä yhä yltiöoptimistisesti uskon, että ilman omaa ansiotani ja yrittämättäni elämä on kerran lahjoittava minulle puhuvan kissan. Kummallisinta on, että silloin tällöin, aika useinkin, tiedän jo olevani Carabasin markiisi - onnekas ja onnellinen hölmö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!