Toisinaan hän ajatteli, että miltei kaikki asiat riippuvat lopulta koulutuksesta.
Romaanin esipuheessa mainitaan, että tämä Virginia Woolfin esikoisteos herätti "pienoista kohua ajan kulttuuripiireissä, ei vähiten sen vuoksi, että nainen tohti kirjoittaa yleensä miehille kuuluvista aiheista, kuten politiikka ja yhteiskunta". Sen tarkemmin teoksen vastaanottoon perehtymättä arvelen, että maailmansodan melskeissä tämän romaanin tärkein yhteiskunnallinen sanoma - naisten koulutuksen parantamisvaatimus - on saattanut jäädä vähälle huomiolle. Luulen myös, että kriitikot ovat huomanneet henkilöasetelman ja juonen yhteydet puolenkymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneisiin E.M Forsterin romaaneihin Talo jalavan varjossa ja Hotelli Firenzessä. Tuskin kuitenkaan yhdeltäkään lukijalta on jäänyt huomaamatta kirjailijan selvät kertojanlahjat. Enpä ihmettelisi, jos on käytetty kriitikkojen kuluneinta ilmausta: lupaava esikoinen.
Romaanin päähenkilö on 24-vuotias Rachel Vinrace. Varakkaan leski-isän järjestämä kasvatus on pitänyt tyttären tietämättömänä naisten ja miesten välisistä suhteista. Merimatkasta Etelä-Amerikkaan laivanvarustajaisän laivalla ja oleskelusta Santa Marinan kaupungissa Helen-tädin ja tämän tutkijamiehen vieraana tulee Rachelille opintomatka maailmaan ja ihmissuhteisiin.
Jo laivamatkalla saadaan esimakua tulevasta, kun Rachelia huomattavasti vanhempi parlamenttiedustaja Richard Dalloway (kyllä, Rouva Dalloway -romaanin Clarissa Dallowayn aviomies) kiinnostuu nuoresta naisesta ja pitkän yhteiskunnallisen keskustelun päätteeksi yllättäen suutelee Rachelia. Vanhempi herra säikähtää itsekin omaa käytöstään ja syyttää tietämätöntä ja täysin hämmentynyttä Rachelia "viekoittelusta". Seuraavana yönä Rachelin alitajunta työstää seksuaalista kokemusta tavalla, joka kertoo kirjailijan todennäköisesti perehtyneen Freudin tutkimuksiin - tai omaan alitajuntaansa:
Hän uneksi kävelevänsä pitkin pitkää tunnelia, joka muuttui vähitellen niin kapeaksi, että hän pystyi koskettamaan kosteita tiiliä kummallakin puolen. Viimein tunneli avartui ja muuttui holviksi. Hän huomasi olevansa jumissa, sillä kaikkialla mihin hän kääntyi, oli vain lisää tiiliä. Lisäksi holvissa oli pieni muotopuoli mies, joka kyykki lattialla pälpättäen. Miehellä oli pitkät kynnet. Hänen kasvonsa olivat rokonarpiset ja muistuttivat pikemminkin eläimen kasvoja.Perillä Santa Marinassa Rachelin täti Helen Ambrose, sympaattisesti kuvattu vapaa henki, ottaa tehtäväkseen sisarentyttärensä perehdyttämisen nykyaikaisen naisen elämään. Naiset tekevät yhdessä tuttavuutta paikallisen hotellin värikkäisiin englantilaisvieraisiin. Näistä Rachelin erityinen kiinnostus kohdistuu Terence Hewetiin, nuoreen romaanikirjailijaan, joka hotellivieraiden järjestämällä retkellä pian hakeutuukin Rachelin seuraan.
Hänen katseensa sattui Racheliin. Tyttö makasi jonkin verran muiden takana kyynärpäähänsä nojaten. Hän olisi saattanut siinä tilanteessa ajatella tismalleen samoja asioita kuin Hewet itsekin. Hewet kompuroi Rachelin luo polvillaan leipäpala kädessään. "Mitä katselette?" hän kysyi. Tyttö oli ensin hieman hämmentynyt, mutta vastasi heti: "Ihmisolentoja."Näin pitkälle piti lukea, lähes 150 sivua, ennen kuin "penni putosi", niin kuin britit sanovat. Leski-isän eristyksissä kasvattama tytär, joka lopulta törmää uuden uljaan maailman ihmisolentoihin - haa! Virginia Woolf on käyttänyt romaaninsa taustatekstinä Shakespearen Myrsky-näytelmää: tässä kohtauksessa Rachel-Miranda kohtaa Terence-Ferdinandinsa. Nyt myös Rachelin unessa esiintyvä muotopuoli on helppo tunnistaa himokkaaksi Calibaniksi - kirjailijan mainio oivallus on pistää herrasmiesparlamentaarikko unessa näyttäytymään Shakespearen "myrkyllisenä rupikonnana". Helen-tädin tunnistaminen ilmanhenki Arieliksi saattaa olla ihan oman mielikuvitukseni tuotetta.
Hotellivieraiden joukossa on useita kiinnostavia henkilöitä, jotka luonnollisesti herättävät umpiossa kasvaneen Rachelin uteliaisuuden. Näistä merkittävin ja mielestäni paljon päähenkilöitä kiinnostavampi on St. John Hirst, radikaali yliopistomies ja kirjailija, jota Helen-täti jopa suunnitelmissaan pitää varteenotettavampana Rachelin "kouluttajana" kuin Terence Hewitia. Myös kirjailija Woolfia Hirstin hahmo tuntuu kiinnostavan niin paljon, että tämä uhkaa viedä huomion Rachelin ja Hewetin rakkaustarinalta. Hirstin hahmon kautta tuodaan esille, että sukupuoliasiat saattoivat viime vuosisadan alun Englannissa olla yhtä vaikeita nuorille miehille kuin nuorille naisillekin. Hirstin uskoutuminen Helenille sukupuolisista ongelmistaan päättyy seuraavaan huvittavaan sananvaihtoon:
Hirst nousi huudahtaen: "Joten koko tälle mysteerille ei ole mitään todellista syytä!" "Ei mitään, paitsi että me olemme englantilaisia", Helen vastasi.Ajatus "No sex, please, we're British" ei siis esiintynyt ensimmäistä kertaa 1970-luvun West End -farssissa ja siitä tehdyssä elokuvassa!
Hirstiä vaivaa ajattelevan ja tietoisen ihmisen kirous, jota hän pitää onnensa esteenä:
Kaikkein arvokkain lahja olisi se, että voisi olla yksinkertainen ja sanoa yksinkertaisesti mitä tuntee ilman kammottavan ja vainoavan itsetietoisuuden painoa, joka näytti St. Johnille aina hänen omat kasvonsa ja sanansa ikään kuin peilistä.Hirstin ja Helenin keskusteluissa käsitellään perusteellisimmin tämän romaanin keskeisintä yhteiskunnallista vaatimusta, naisten koulutuksen parantamista. Hämmentävää nykylukijan - tai ainakin tämän lukijan - kannalta tässä romaanissa on sen peittelemättömän elitistinen ajattelu. Koulutusvaatimus näyttää nimittäin koskevan vain yläluokan ja sivistyneistön tyttöjä. Palvelusväki - nämä Mariat ja rouva Chaileyt, jopa sairaanhoitajatar McInnis - silloin kun heitä edes vaivaudutaan nimeämään, saavat jäädä tietämättömyyteensä ja taikauskoihinsa.
Rachelin ja Terencen seurustelu etenee onnahdellen aina siihen saakka, kunnes kuuden päivän jokiretkellä sisämaahan "luonnollisten alkuasukkaiden" pariin Terence rohkaistuu kömpelöön kosintaan.
Kihlaparin tulevaisuudensuunnitelmissa on aimo annos parodiaa, mikä kertoo siitä, että Woolf ei yhteiskunnallisesta ajattelustaan huolimatta halunnut leimautua yhden asian saarnaajaksi:
"Meidän on kuitenkin hankittava poika ja tytär", sanoi Terence laskien kirjeet pöydälle, "pelkästään sen mittaamattoman edun vuoksi, että he olisivat meidän lapsiamme ja saisivat erittäin hyvän kasvatuksen." Sitten he hahmottelivat yhdessä ihanteellisen koulutuksen päälinjoja ja keskustelivat siitä, kuinka heidän tyttärensä olisi hyvä jo vauvaiästä saakka katsella silloin tällöin siniseksi maalattua levyä, jotta hänessä heräisi äärettömiä ajatuksia, sillä naisista kasvatettiin tavallisesti liian käytännöllisiä. Ja heidän poikansa pitäisi oppia nauramaan kaikille suurmiehille, toisin sanoen arvostetuille ja menestyneille maan mahtaville, jotka pukeutuivat koristenauhoihin ja nousivat aina huipulle.
Teoksen lopussa rakkaustarina saa synkän käänteen. Teos osoittautuu Shakespearen hengessä kirjoitetuksi tragikomediaksi tai ehkä pikemminkin komediaksi, joka vinksahtaa tragediaksi Romeon ja Julian tapaan. Aivan lopussa palataan vielä hetkeksi Santa Marinan hotellivieraiden pariin: heidän maailmansa järkähtää hieman mutta elämä jatkuu.
Virginia Woolf osoittautuu jo tässä teoksessa moneen tyylilajiin kykeneväksi kirjailijaksi. Herkkä havainnoija tulee hienosti esiin vaikkapa kohtauksessa, jossa Rachel, Helen, Hewet ja Hirst tekevät öisen kävelyn hotellilta Ambrosien huvilalle. Auringon noustessa Hewett ja Hirst ovat kahden; kaikki sanottava alkaa olla sanottu ja aistit avautuvat ympäröivälle kauneudelle. Paikoin Woolf on myös mainettaan hauskempi - tai enpä tiedä, millainen maine hänellä on, käsitykseni taitaa perustua hänestä näkemiini valokuviin, joissa hänellä aina on jollain tapaa alakuloinen ilme.
Ville-Juhani Sutisen suomennos ei kiinnittänyt huomiota itseensä, mikä on minusta aina kunniaksi käännökselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!