keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Jonathan Franzen: The End of the End of the Earth


Jonathan Franzen, The End of the End of the Earth: Essays. 4th Estate 2018.

Jonathan Franzenin neljännen esseekokoelman kuudestatoista artikkelista reilu kolmasosa käsittelee lintuja. Tämä ei tule yllätyksenä Franzenin aiempia esseekokoelmia ja romaaneja lukeneelle: Jonathan Franzen on intohimoinen lintubongaaja. Hieman anteeksipyydellen hän toteaa kuuluvansa bongareiden huonomaineisimpaan osaan – niihin, jotka pitävät kirjaa näkemistään lajeista ja jotka pyrkivät listaamaan mahdollisimman suuren lajimäärän. Nämä esseet tosin kertovat myös aidosta huolesta, jota kirjailija tuntee elämänkirjon kapenemisesta ihmisen toimien vuoksi.

Pääsemme Franzenin matkassa linturetkille esimerkiksi Albaniaan, Egyptiin, Jamaikalle, Saint Lucian saarelle, Itä-Afrikkaan ja Antarktikselle. Kaikissa paikoissa useita lintulajeja uhkaa sukupuutto hieman eri syistä. Eurooppalaista kiinnostaa luonnollisesti eniten se, mitä linnuille tapahtuu Välimeren rannoilla muuttoaikaan, koska sillä on suora vaikutus esimerkiksi meillä Suomessa pesiviin lajeihin. Jonkin verran ihmetyttää, miksi aiheesta ei Suomessa kirjoiteta enemmän. Tietoni ovat peräisin pelkästään Franzenin esseistä, joita luettuani ymmärrän paremmin, miksi en ole nähnyt esimerkiksi kuhankeittäjää luonnossa sitten poikavuosieni.

Euroopan rannoilla tapahtuvasta muuttolintujen teurastuksesta Franzen on kirjoittanut jo Farther Away -kokoelmassaan, jossa pikkulintujen ja hieman isompienkin kannalta mustimmiksi alueiksi nimettiin Kypros, Malta ja Italia. EU:n ansiosta tilannetta on saatu korjatuksi esimerkiksi kevätmuuton rauhoittamisella, mutta se on samalla merkinnyt holtittoman metsästyksen siirtymistä Albaniaan ja Egyptiin. Tässä yksi esimerkki, joka ei ole edes pahimmasta päästä:
Helmikuu 2012 toi Itä-Eurooppaan sen kylmimmän sään viiteenkymmeneen vuoteen. Hanhet, jotka normaalisti talvehtivat Tonavan laaksossa, lensivät etelään paetakseen sitä, ja noin viisikymmentätuhatta niistä laskeutui Albanian tasangoille, nälissään ja uupuneina. Joka ainoa niistä tapettiin. Haulikoita ja vanhoja venäläisiä Kalashnikoveja käyttävät miehet niittivät ne maahan, ja naiset ja lapset kantoivat ruumiit kaupunkeihin ravintoloihin myytäväksi.

Lintujen lisäksi kokoelman aiheina ovat muiden muassa muistelut New Yorkista ja Philadelphiasta, ihmisten yksityiselämää muuttavan digitalisaation kyseenalaistaminen (Shelly Turklen kirjojen pohjalta) ja ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeus. Viimemainitun esseen ydinajatus on se, että ihminen on lajityypillisesti ohjelmoitunut ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa, ei sellaista, jonka seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Kirjallisuudestakin Franzen kirjoittaa. Yksi essee käsittelee vähitellen väljähtynyttä ystävyyttä kulttimaineen saaneeseen William T. Vollmaniin. Edith Whartonille on omistettu laajahko essee hänen syntymänsä 150-vuotispäivän kunniaksi. Franzen aloittaa esseen toteamalla, että hän on iän myötä yhä vakuuttuneempi siitä, että kirjailijan tuotanto on hänen luonteensa peili. Tämän jälkeen seuraa elämä ja teokset -pohjalta kirjoitettu mielenkiintoinen analyysi eräistä Whartonin keskeisistä romaaneista.

Omaa kirjailijanluonnettaan Franzen paljastaa antamalla kymmenen ohjetta kirjailijalle. Lainaan tähän näytteeksi ensimmäisen ja viimeisen:
  1. Lukija on ystävä, ei vastustaja, ei katselija.
  1. Täytyy rakastaa ennen kuin voi olla säälimätön.
Tuo ensimmäisessä kohdassa mainittu näkemys lukijasta ystävänä on muuten aivan sama kuin Martin Amisilla hänen uusimmassa esseekokoelmassaan. Jos saisin päähäni kirjoittaa kymmenen ohjetta lukijalle - mielenkiintoinen ajatus oikeastaan - tekisi mieleni aloittaa vastavuoroisesti: Kirjailija on ystävä, ei vastustaja, ei esiintyjä.

Franzen osoittaa jälleen hallitsevansa esseemuodon: yleisen ja yksityisen - jopa hyvin intiimin - vuorottelu vetää lukijan vastustamattomasti mukaansa. Parhaiten Franzen onnistuu mielestäni kirjan nimiesseessä. Essee alkaa tilanteesta, jossa kirjailija on saanut yllättävän perinnön enoltaan, kummisedältä. Mukaan tulee hieman yksityiselämän jännitteitä, kun kalifornialaisen tyttöystävän kanssa mietitään, mihin rahat käytetään. Tyttöystävä on oman elämäntilanteensa takia joutunut laiminlyömään Jonathania, joten rahat päätetään käyttää yhteiseen lomamatkaan. Jonathan saa päättää matkakohteen. Jonkinlaisessa passiivis-aggressiivisuuden puuskassa hän valitsee Antarktiksen.

Myöhemmin tyttöystävä vapautetaan kyllä lupauksestaan lähteä mukaan. Matkaseuraksi Jonathan saa veljensä. Seuraa mielenkiintoinen kuvaus kalliista risteilystä Etelämantereelle. Se analysoi tällaisen luontomatkailun motiivit ja osallistujat samalla kun kuvaa elävästi karunkaunista luontokohdetta. Sävy vaihtelee koomisesta surumieliseen. Välillä kirjailija palaa ajassa taaksepäin ja muistelee matkarahat testamentannutta enoaan ja tämän tragedioiden täyttämää elämää. Vastoinkäymisistä huolimatta eno on ollut ihmisläheinen ja elämänmyönteinen - täysin erilainen kuin kirjailija, joka on ollut eristäytymiseen taipuva depressiivinen pessimisti. Essee kasvaa hyvin henkilökohtaiseksi elämänarvojen puntaroinniksi.

Kokoelman ensimmäinen essee käsittelee esseetä kirjallisuudenlajina. Lähtökohtana on somemyrsky, johon Franzen joutui arvosteltuaan eräässä esseessään (joka luonnollisesti on mukana tässä kokoelmassa) lintujen suojelussa näyttävässä asemassa olevaa Audubon-seuraa siitä, että se kyllä puhuu kovasti ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta ei toimi riittävästi lintujen pelastamiseksi tässä ja nyt. Esseessään Franzen antoi useita esimerkkejä toimivista paikallisista ratkaisuista, joilla uhanalaisten lajien kannat oli saatu nousuun.

Ääripäitä hakevalla somelogiikalla Franzenin esseestä tehtiin järjetön päätelmä, että kirjailija vastustaa ilmastotoimia tai on suorastaan ilmastonmuutoksen kieltäjä. Netin taipumuksena on hakea nopeata vastakkainasettelua, josta ei sitten liikahdeta, koska kummallekin vastapuolelle löytyy yllin kyllin sitä tukevia mielipiteitä. 

Franzen näkee esseen nimenomaan välineenä, jolla netin polarisoitumista täytyy vastustaa.
Ja tässä on toinen tapa, jolla essee eroaa näennäisesti samankaltaisesta subjektiivisesta puheesta. Esseen juuret ovat kirjallisuudessa, ja kirjallisuus parhaimmillaan – esimerkiksi Alice Munron tuotanto – haastaa sinut kysymään, voisitko olla jossain määrin väärässä, ehkä jopa täysin väärässä, ja kuvittelemaan miksi joku toinen voisi vihata sinua.

Jonathan Franzenin näkemys ilmastonmuutoksesta on pessimistinen: sitä ei enää voida pysäyttää. Tämä ei tarkoita, että ihmiset eivät voisi tai että heidän ei pitäisi toimia elinympäristön hyväksi heidän ulottuvillaan olevin keinoin.

Franzen muistuttaa mieliimme kohtauksen elokuvasta Annie Hall. Siinä nuoren Alvy Singerin äiti vie tämän psykiatrin vastaanotolle, koska Alvy on lakannut tekemästä kotitehtäviään. Käy ilmi, että Alvy on lukenut maailmankaikkeuden laajenemisesta, joka joskus tulee johtamaan sen hajoamiseen. Tämä on syy olla tekemättä kotitehtäviään: ”Mitä se kannattaa?” Alvyn äiti ei ota perustelua kuuleviin korviinsa. ”Sinä olet täällä Brooklynissä!” hän sanoi. ”Brooklyn ei ole laajenemassa!”




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!